FINNQUEER 5.6.2001

Merkintöjä aids-ilmiön esihistoriasta

Olli Stålström

Tänään 5.6.2001 tuli 20 vuotta siitä, kun lääketieteen historiassa julkistettiin ensimmäistä kertaa tiedot uudesta tartuntataudista, josta sittemmin syntyi niin sanottu aids-ilmiö. Ensimmäinen maininta uudesta salaperäisestä taudista mainittiin ensimmäistä kertaa yhdysvaltalaisessa tartuntatautien levinneisyyttä raportoivassa CDC:n tiedotteessa Morbidity and Mortality Weekly Report (MMWR) 5.6.1981. Ohessa henkilökohtaisesti muistiin merkittyjä osallistuvaa havainnointiani aids-ilmiön saapumisesta Suomeen sekä aids-ilmiön sosiaalihistoriaa koko maailman näkökulmasta.

Iltapäivälehdistön oma tauti

Heinäkuun alkupäivinä 1983 SETA:n vasta nimitetty sosiaalisihteeri Outi Hirviniemi (sittemmin Lithén) ja SETA-lehden toimitussihteeri siirtyivät tilapäisesti asumaan minun kotiini Oksasenkadulle. Syynä oli se, että SETA:n toimistossa työskennelleet Outi ja Arto joutuivat AIDS-paniikin syttymisen vuoksi monien henkilökohtaisten tappouhkausten kohteiksi.

"SETA:n toimistossa työskennelleet joutuivat AIDS-paniikin syttymisen vuoksi tappouhkausten kohteiksi"
Suomen ensimmäinen aids-tapaus löytyi 22.6.1983. Lehdistö sytytti aids-paniikin 28.6. 1983. Sanelimme Outin ja Arton kanssa nauhuriin päivän tapahtumat päiväkirjaksi. Halusimme pysyvän historiallisen dokumentin kunkin päivän tapahtumista, mutta meillä oli myös tarve purkaa omaa ahdistustamme. Heinäkuussa 1983 tuli SETA:n toimistoon 2000 päivystyspuhelua, enemmän kuin edeltävänä vuonna yhteensä. Näistä suuri osa oli epätoivoisilta ihmisiltä, jotka pelkäsivät sensaatiomaisesti julkistettua tautia tai sen synnyttämää viha-aaltoa homoja vastaan. SETA:an soitti monia itsemurhakriisiin joutuneita homoja. Tartunnan ja syrjinnän pelot levisivät.

Saimme tappouhkauksia homoja ja SETA:n työntekijöitä kohtaan. Lehdistössä julkaistiin ilonilmauksia siitä, että homot kuolevat pois. Kirjoitettiin, että homot ovat rikkoneet käyttäytymisellään Luontoa vastaan ja nyt Luonto kostaa. Yhteensä kuutta pommiuhkausta pidimme niin vakavasti otettavina, että ilmoitimme niistä poliisille. Pyysimme poliisia pysäköimään poliisiauton SETA:n toimiston eteen Toisella linjalla pahimman kriisin ajaksi. SETA:n ikkunat kivitettiin säpäleiksi. Istuimme monta kertaa huolestuneina Jorma Hentilän kanssa laatimassa toimintasuunnitelmia ja vastineita sensaatiokirjoituksiin. ToimistotyšntekijŠt esiintyivät lehdistössä hillitsemässä mieliä. Kun yleisö sai selville heidŠn kotinumeronsa, heille alkoi tulla tappouhkauksia myös kotiinsa. Siksi he tulivat minun luokseni asumaan.

Seuraavassa henkilökohtaisesti muistiin merkittyä historiallista analyysiä Aids- ilmiön sosiaalihistorian sekä AIDS-torjunnan alkuvuosilta, ajalta ennen tukikeskuksen syntyä. Alusta saakka mukaan ollut Jorma Hentilä on myös kirjoittanut aids-paniikin alkuvaiheista (Hentilä 1983). Oheista artikkelia ovat kommentoineet Outi Lithén, Jorma Hentilä ja Jussi Nissinen.


[vaincrelesida.jpg]
Olli Stålström Pariisissa kirjoittamassa aids-ilmiön historiasta
vuonna 1987

Aids-ilmiön esihistoriaa maailmalla

Aids-ilmiön sosiaalihistorian alkamisesta on eri versioita ja ne heijastavat ristiriitoja eri suurvaltojen välillä ja lääketieteeseen sisältyvää kilpailua ja julkisuushakuisuutta. Ranskalainen Luc Montagnier (1986), joka ensimmäisenä löysi aidsia aiheuttavan viruksen vuonna 1983, kertoo miten ranskalaiset tutkijat olivat olleet tietoisia jo aivan 1980-luvun alussa Afrikan heteroväestössä esiintyvästä uudesta epidemiasta, joka johtaa laihtumiseen ja kuolemaan. Myöhemmin tehdyt ranskalaiset tutkimukset osoittivat, että jo ainakin 1970-luvun alusta lähtien päiväntasaajan Afrikassa oli esiintynyt nyt aidsina tunnettua sairautta heteroseksuaalisen väestön keskuudessa, miehissä ja naisissa. Jos tieto uudesta taudista olisi levinnyt maailmalle ranskalaisista tietolähteistä, se olisi saanut toisenlaisen luonteen, ehkä rasistisemman, mutta heteroseksiin liittyvän. Monia aids-potilaita oli hoidettu jo ennen kuin taudilla oli edes nimi. (Montagnier 1986.)

Nyt tiedetään, että Hi-virus levisi 1970-luvun aikana Afrikasta Karibian alueen kautta Yhdysvaltoihin, jossa se alkoi hiljaisuudessa levitä mm. haitilaisten, verituotteita saaneiden ja huumeneuloja käyttäneiden keskuudessa, mutta myös homomiesten yhteisössä, nimenomaan seksin massakulutusta suosivissa suurkaupunkiyhteisöissä. Sen löytyminen ensiksi juuri yhdysvaltalaisten homomiesten keskuudessa antoi Aids-ilmiölle sen sensaatiomaisen ja moralistisen luonteen. Uuden taudin löytymisestä vuonna 1981 on olemassa eri versioita. Eräiden mukaan lääkäri Michael Gottlieb Los Angelesista havaitsi potilaittensa keskuudessa useita homomiehiä, joilla oli nuorille miehille harvinaisia tauteja, Pneumocystis carinii -keuhkokuumetta tai Kaposin sarkoomaa, joka aikaisemmin oli tunnettu lähinnä vanhempien miesten hitaasti etenevänä tautina. Toisten lähteiden mukaan eräs laborantti yhdysvaltalaisessa tartuntatauteja tutkivassa instituutissa Center for Disease Control (CDC) havaitsi, että harvoin tarvittuja lääkkeitä jakavassa CDC:ssä keuhkokuumeen hoitoon tarkoitetun pentamidiinin kysyntä oli yllättävästi kasvanut, mikä hälytti tutkijat tarkkailemaan uutta tautia.

Aids-ilmiö kytketään homomiehiin erehdyksessä

Joka tapauksessa uuden taudin löytyminen julkistettiin ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa yhdysvaltalaisen tartuntatauteja ja kuolleisuutta tarkkailevan instituutin CDC viikkojulkaisussa Morbidity and Mortality Weekly Report (MMWR) 5.6.1981. MMWR:n pääkirjoituksen sanamuoto on olennainen Aids-ilmiön syntymiselle, sillä siinä tehtiin kytkentä homoseksuaalisuuden ja uuden sairauden välille:

"Pneumocystis-keuhkokuume Yhdysvalloissa on lähes yksinomaan rajoittunut vakavasta immuunijärjestelmän vajaatoiminnasta kärsiviin. --- Se, että kaikki nämä potilaat olivat homoja, antaa syytä olettaa olevan jotakin yhteyttä jonkin homoseksuaalisen elämäntavan osan tai homoseksuaalisessa kontaktissa tarttuvan taudin kanssa". (MMWR 1981, 30 (June 5), 250-252.)

CDC ryhtyi seuraamaan vastaavia tapauksia ja jo seuraavassa kuussa oli löytynyt 26 homomiestä, joista osalla oli pitkään ollut nopeasti etenevä muoto Kaposin sarkooma -nimistä syöpää. CDC:n julkaisussa tehtiin nyt kytkentä tarttuvan syövän ja homoseksuaalisuuden välillä 3.7.1981:

"— näin monen Kaposin sarkooma -tapauksen löytyminen 30 kuukauden ajanjaksolta nuorten homoseksuaalisten miesten joukossa on erittäin harvinaista. Mitään aikaisempaa yhteyttä Kaposin sarkooman ja sukupuolisen suuntautumisen välillä ei ole aikaisemmin raportoitu" (MMWR 1981, 30 (July 3), 305-306).

Vaikka jo vuonna 1981 oireyhtymää oli löydetty heteroseksuaalisista suonensisäisten huumeiden käyttäjistä ja eräät johtavat tutkijat muistuttivat, että keskisessä Afrikassa on myös todettu aggressiivisen Kaposin sarkooman epidemia, maagiset sanat oli jo yhdistetty tieteellisellä arvovallalla: homoseksuaalisuus ja tarttuvat tauti, tarttuva syöpä liittyneenä homoseksuaalisuuteen, homoseksuaalinen elämäntapa sairauden aiheuttajana. Tiedottaminen ryöstäytyi käsistä. Paniikki alkoi.

"Maagiset sanat oli jo yhdistetty tieteellisellä arvovallalla: homoseksuaalisuus ja tarttuvat tauti — tiedottaminen ryöstäytyi käsistä. Paniikki alkoi"
Samana päivänä 3.7.1981 New York Times julkaisi ensimmäisenä päivälehtenä maailmassa uutisen immuunikadosta siteeraten CDC:n tutkijaa James Currania:

"Paras osoitus siitä, ettei tauti ole tarttuva, on se, ettei yhtään tapausta ole raportoitu homoyhteisön ulkopuolella".

Vuoden 1981 lopulla suuret aikakauslehdet (Time, Newsweek) ja arvovaltaiset lääketieteelliset julkaisut julkistivat uutisen koko maailman tietoisuuteen. Julkistaminen tapahtui vuotta ennen kuin taudilla oli edes virallinen nimi ja lähes kaksi vuotta ennen taudin aiheuttajan löytymistä. Onnettomuudeksi vielä CDC:n tutkijoiden oireyhtymästä sisäisesti käyttämä nimitys GRID (gay-related immunodeficiency eli "homoihin liittyvä immuunikato" pääsi vuotamaan lehdistön palstoille.

Osa lehdistöstä, niin kuin Suomessakin myöhemmin, alkoi repiä otsikoita "mystisestä homotaudista", "tarttuvasta homosyövästä" ja "homorutosta". Toisaalta monien lehtien pääkirjoitukset ja kolumnipalstat varoittivat vakavasti sensaatiokirjoittelun vaaroista. Curranin lausunto, jonka mukaan tauti ei tartu, koska se "pysyy homoyhteisön sisällä", antoi turvallisuuden tunnetta niille, jotka todella uskoivat "homotautiin". Tässä on riskiryhmän käsitteen alku. Se toimii psykologisena puolustusmekanismina: "ei se minuun tartu, sillä en ole homo".

Mooseksen lakiin vedotaan jälleen

Homoseksuaalisuutta kohtaan vallinnut suvaitsevaisuus osoittautui pinnalliseksi. Eri tavoin kävi ilmi, että monet ihmiset, jopa lääkärikunnassa, pitävät homoseksuaalisten ihmisten elämää toisarvoisena. Lääkärikunnankin asenteet jakautuivat. CDC:n tutkijat vaativat määrätietoisesti rahaa taudin aiheuttajan selvittämiseen. Toisaalta erään yhdysvaltalaisen lääketieteellisen julkaisun pääkirjoituksessa uutta tautia pidettiin apostoli Paavalin varoitusten toteutumana. Ääriesimerkkinä alkuvaiheen hämmennyksestä muuan Ruotsissa ilmestyvä suomenkielinen lehti esitti pääkirjoituksessaan kaikkien homojen eristämistä, homoseksuaalisuuden rangaistavuuden palauttamista ja toi myönteisellä tavalla esiin ehdotuksen, että kaikki homot tekisivät itsemurhan lääkärin valvonnan alaisina (Suikki 1985).

"Suomessa aidsia tutkimaan lähtenyt lääkäriryhmä (Valle, Vaheri, Suni) lähti alunpitäen Mooseksen lain ja homojen syyllistämisen linjalle"
Suomessa aidsia tutkimaan lähtenyt lääkäriryhmä (Valle, Vaheri, Suni) lähti alunpitäen Mooseksen lain ja homojen syyllistämisen linjalle. Helsingin Sanomissa julkaistun, virusopin asiantuntijan Antti Vaherin (1985) haastattelussa annettiin ymmärtää, että Mooseksen lain homoihin kohdistuvat rangaistukset saattavat olla "lääketieteellisesti perusteltuja". Aidsin päätutkijaksi alkuvaiheessa noussut Sirkka-Liisa Valle syyllisti homojen vapautusliikkeen aids-epidemian leviämisestä alkuvuodesta 1984 Tiede 2000- lehdessä (Valle 1984). Aids-lääkäriryhmän mitä kummallisimmatkin lausunnot kelpasivat jopa lehtien etusivuille, vaikkapa letkautus Korkeasaaren vihermarakattien (pakko?)testaamisesta tai painin EM-kisojen aiheuttamasta "vakavasta tartuntariskistä".

Kun näimme lääkärien asenteet, tiesimme olevamme vakavan ongelman edessä, mutta päätimme yrittää vedota heidän lääkärin etiikkaansa. Lääkäreillä oli kuitenkin yliote sen vuoksi, että alkuvuosina ainoa keino saada vasta-ainetesti Suomessa oli osallistua Sirkka-Liisa Vallen tutkimukseen kaikkine siihen liittyvine ongelmineen. Olimme eräänlaisessa yhteiskunnallisessa pakkotestitilanteessa. Aids-lääkärit ryhtyivät myös käyttämään hyväkseen väestössä aidsia ja homoseksuaalisuutta kohtaan koettuja pelkoja, vihaa ja ennakkoluuloja.

Lääketieteellistä valta-asemaansa ja lehdistön ennakkoluuloja hyväksikäyttäen he pystyivät hallitsemaan julkisuutta useiden vuosien ajan.

Muutkin sukupuolitautilääkärit kuin Valle menettivät harkintakykynsä (Rostila 1983, Lassus 1983). Heidän mukaansa homoilla kuvattiin olevan "hirvittävä määrä tauteja", jotka tarttuvat "homoseksuaalisissa rituaaleissa". Lehtien otsikot saivat keväällä 1983 mielikuvituksellisen asiattomia muotoja: "Terveetkin jo tuhoutuvat", "Homorutto leviää". Muuan lehti keksi uutisen, jonka mukaan AIDS tarttuu ilmateitse, mutta vain homosta toiseen homoon!

Virus löytyy

HI-viruksen löytyminen kuvastaa sitä kiihkeää kilpailua julkisuudesta, kunniasta ja arvovallasta, mikä liittyy Aids-ilmiöön eri maissa. Se kuvastaa myös kiistaa eri suurvaltojen välillä. Ranskalaisen Pasteur -instituutin tutkijat Luc Montagnierin johdolla ryhtyivät välittömästi tutkimaan virusta johdonmukaisimmasta paikasta, tartunnan saaneiden ihmisten imusolmukkeista. Ranskalaiset, jotka tiesivät sairautta esiintyvän Afrikassa myös heteroiden keskuudessa, löysivät viruksen keväällä 1983 ja se julkistettiin yhdysvaltalaisessa lääkärilehdessä elokuussa 1983 (JAMA 1983, 250, 1010-1015). Helsingin Sanomissa tämä uutinen sai kuitenkin alle viisi senttiä palstatilaa.

Yhdysvaltalaiset tutkijat taas uskoivat taudin liittyvän homoseksuaaliseen elämäntapaan ja tuhlasivat paljon aikaa homoseksuaalisuuden ja uuden sairauden yhteyden etsimiseen. CDC:n tutkijat kiersivät homojen joukossa selvittääkseen mitä he tekevät, koska he sairastuvat uuteen tautiin. Uutiset ensimmäisten potilaiden runsaista partnerimääristä julkistettiin ja pitkään vallitsi uskomus, että sukupuolikumppanien lukumäärä sinänsä olisi riskitekijä. Lehdistössä alettiin puhua homoista, joilla on toista tuhatta sukupuolikumppania. Paljon palstatilaa käytettiin homojen seksuaalisuuden kauhisteluun. Pitkään spekuloitiin poppersien roolista tartuntariskinä tai sillä, että pelkkä siemennesteen joutuminen toisen homon sisään saattaa jo sinällään ylirasittaa immuunijärjestelmää.

Johtava yhdysvaltalainen tutkija Robert Gallo ei pitänyt siitä, että ranskalaiset ensimmäisinä löysivät viruksen. Montagnier kertoo, miten suuttunut Gallo oli ollut siitä, että ranskalaiset olivat ensimmäisenä päässeet julkisuuteen. Tavatessaan ranskalaiset kilpailijansa lokakuussa 1983 Gallo oli ollut raivoissaan siitä, että hänet oli "syrjäytetty kilpailussa". Gallo työnsi suutuspäissään Montagnierin ryhmän tutkijan Jean-Claude Chermannin vaatteet päällä uima-altaaseen. (Montagnier 1986, 68.)

Montagnier oli lähettänyt Gallon ryhmälle näytteeksi löytämänsä LAV:ksi kutsumansa viruksen, lisäten siihen normaalin huomautuksen siitä, ettei sitä saa käyttää kaupallisiin tarkoituksiin. Huhtikuussa 1984 Robert Gallo julkisti "sensaatiomaisena" uutisena, Yhdysvaltain terveysministerin Margaret Hecklerin säestämänä, että yhdysvaltalaiset tutkijat ovat löytäneet Aidsia aiheuttavan viruksen, jonka he nimesivät HTLV-III:ksi aikaisemmin löytämänsä HTLV- virustyypin mukaan. Uutinen julkaistiin lehdistössä maailmanlaajuisesti. Gallo itse kävi Suomessakin mainostamassa virustaan ja kuvasi sitä Suomen Kuvalehden numerossa 23, 1984, 28-29. Hän ei kuitenkaan maininnut, että se oli peräisin ranskalaisesta näytteestä.

Gallo aloitti lääketieteellisten asenteiden julkistamisen, jonka mukaan homojen elämän on jotenkin alempiarvoista kuin heteroiden. Gallo piti suomalaisessa haastattelussaan "kaikkein vakavimpana" seikkana sitä, että se nyt leviää muihin ihmisryhmiin kuin homoihin, esimerkiksi naisiin ja lapsiin. Samoja lääketieteellisiä asenteita ilmaisi erään turkulaisen professorin kirjoitus Suomen Lääkärilehdessä 1985, jossa hän otti esiin ajatuksen sairastuneiden eristämisestä entiseen leprasairaalaan Seilin saarelle Turun edustalle, vertasi homojen vapautusliikettä kuviteltuun "kuppapotilaiden tasavertaisuusliikkeeseen" ja totesi:

"Niin kauan kuin AIDS oli vain mieshomoseksuaalien tauti --- kuolemanvaarallinenkin --- oli siihen lääkärikunnan ja yleisönkin keskuudessa vain rajoitettua kuriositeettikiinnostusta. Nyt kun sen on osoitettu tarttuvan - -- heteroseksuaalisten tartunnankantajien välityksellä naisiin ja heistä vastasyntyneisiin, on probleema jokaista lääkäriä koskettava" (Halonen 1985).

Myöhemmin tehdyissä tutkimuksissa Gallon löytämä virus osoittautui kuitenkin ranskalaisesta näytteestä varastetuksi. Oikeudenkäynnin jälkeen Montagnier todettiin virallisesti viruksen ensimmäiseksi löytäjäksi ja viruksen nimeksi päätettiin ottaa HIV, joka on neutraali nimitys Gallon ja Montagnierin välisessä kiistassa. Patenttioikeudet uuteen virukseen, joista niiden tuottaman valtavan rahamäärän takia taisteltiin kiihkeästi, myönnettiin Montagnierille.

Vastarinta organisoituu

SETA ryhtyi tarkkailemaan tilannetta heti alussa yhdysvaltalaisista ja ranskalaisista tietolähteistä. Jo syksyllä 1982 SETA-lehdessä päätoimittaja Eva Isaksson kirjoitti artikkelin homojen uudesta taudista ja varoitti anonyymien seksuaalikontaktien vaaroista, vaikka tietoa taudin aiheuttajasta ei vielä ollutkaan. Taudin oireet kuvattiin SETA-lehdessä 4/1982 ja niitä huomaavia kehotettiin menemään lääkäriin. SETA:n tutkija lähetti tietoja homojen sukupuolikäyttäytymisestä professori Lassukselle tämän pyynnöstä. Loppuvuodesta 1982 SETA otti yhteyttä Helsingin kaupungin sukupuolitautien poliklinikalle selvittääkseen, saisiko sieltä lisätietoja ja asiantuntija-apua. Sukupuolitautilääkärit suhtautuivat kuitenkin vastahakoisesti yhteistyöhön.

"Kun sensaatiokirjoittelu yhä paheni vuoden 1983 alussa, SETA ryhtyi tuottamaan omaa informaatiota"
Kun sensaatiokirjoittelu yhä paheni vuoden 1983 alussa, SETA ryhtyi tuottamaan omaa informaatiota ja perusti terveystyöryhmän organisoimaan neuvontaa ja informaation jakamista. Informaation kerääminen CDC:stä ja yhdysvaltalaisista organisaatioista alkoi, puhelinpäivystäjät koulutettiin ja kesästä 1983 alkaen SETA:n terveysryhmä jakoi kymmeniätuhansia tiedotteita, joissa kerrottiin uusimmat tiedot taudin aiheuttajasta ja siltä suojautumisesta. Vuonna 1983 kävimme New Yorkin Gay Men's Health Crisis -järjestössä (GMHC) hankkimassa aineistoa ja tiedotteiden mallia. SETA:n tiedotteissa rauhoitettiin myös mieliä ja kerrottiin mihin toimenpiteisiin lääkintäviranomaiset eri maissa ovat ryhtyneet taudin tutkimiseksi ja ennaltaehkäisemiseksi. Tiedotteita jaettiin eri kanavia pitkin, SETA:n tilaisuuksissa, homodiskoissa ja homopuistoissa. Liimasimme tiedotteita yleisten vessojen seinille. Tiedotteita, joiden asiasisällön tarkistajaksi saatiin Sirkka-Liisa Valle, alettiin myös jakaa lehdistölle.

SETA:n terveysryhmän toimintaa alkoi koordinoida vasta nimitetty sosiaalisihteeri Outi Hirviniemi, lääkäreiksi saatiin Kari-Pekka Martimo ja Jyrki Vilppo, joista myöhemmin tuli AIDS-tukikeskuksen lääkäreitä, juristiksi Uffe Månsson, papiksi Jasse Kuusinen, jotka organisoivat käytännön asiakastyön. Tiedotuksen suunnittelusta ja lehdistötiedotusten muotoilusta vastasi Jorma Hentilä ja tutkimuksen organisoinnista vastasivat mm. Jussi Nissinen ja Olli Stålström. He saivat tukea samaan aikaan vireillä olleen suuren homo- ja lesbotutkimuksen ohjaajilta, professoreilta Martti Grönfors, Elina Haavio- Mannila ja Kai Sievers. Työryhmä alkoi toimia täydellä teholla vuoden 1983 aikana ja otti ensimmäiset yhteydet lääkintäviranomaisiin ja valtiovallan edustajiin. Ammattitaitoisen ja rauhallisen puheenjohtajansa Jorma Hentilän ansiosta SETA pystyi vastaamaan lehdistössä esiintyneisiin virheellisiin tietoihin ja hyökkäyksiin tehokkaasti ja nopeasti. Terveystyöryhmän toimintaan osallistui myös Bengt Lindblom, joka oli juuri (1984) saanut valmiiksi sosiaalipoliittisen tutkimuksen homomiesten yhteiskunnallisesta asemasta ja josta myöhemmin tuli AIDS-tukikeskuksen toiminnanjohtaja.

Yksi ensimmäisiä tukijoita valtiovallan taholta oli sosiaali- ja terveysministerinä toiminut Vappu Taipale, johon SETA otti yhteyttä heti tiedotuskriisin sytyttyä heinäkuussa 1983. Taipale lykkäsi kesälomaansakin ollakseen käytettävissä. SETA tapasi lääkintöhallituksen edustajat elokuussa 1983. SETA ehdotti jo kesällä 1983 valtiovallan organisoimaa laajapohjaista työryhmään, johon kuuluisi kliinikkoja, lääkintäviranomaisia, lääketieteen etiikan edustajia, Punaisen Ristin edustajia ja SETA:n edustajia. Vappu Taipale oli sitä mieltä, että suoraan sosiaali- ja terveysministeriön alaisuuteen pitäisi saada toimikunta, joka pystyisi reagoimaan aidsin aiheuttamaan ihmisten syrjintään. Lääkintöhallitus taas näki asian enemmän medisiinisenä kysymyksenä ja katsoi, että organisoitumisen tulisi tapahtua lääketieteelliseltä pohjalta. Heinäkuussa 1984 tiedotettiin, että lääkintöhallitus oli asettanut pelkistä lääkäreistä koostuvan työryhmän, jossa SETA:lla ei ollut edustajaa. Ainoa asia, mitä tämä työryhmä sai aikaan oli miljoona markkaa puhtaasti lääketieteelliseen tutkimukseen.

Ministeri Taipale teki parhaansa ja vuonna 1985 lääkintöhallituksen alaisuuteen perustettiin aids-työryhmä, jossa oli kaikkien ehdotettujen tahojen edustus, myös SETA:n. Tähän työryhmään tuli SETA:n edustajaksi Jussi Nissinen, joka vuonna 1985 myös kirjoitti kirjasen homoseksuaalisuudesta, jonka lääkintöhallitus jakoi kaikille Suomen lääkäreille asiallisen informaation levittämiseksi. (Nissinen 1985). Myöhemmin Jussi Nissinen toimi Positiivi ry:n perustajana.

SETA oli alusta saakka yhteydessä lääkintöhallituksen ja sosiaali- ja terveysministeriön sekä hoitavien organisaatioiden sekä lääketieteen etiikan edustajiin (mm. Olli Haikala, Pertti Weckström, Juhani Lähdevirta, Jukka Lumio, Martti Lindqvist ja Vappu Taipale), joilta saatiin jo kesästä 1983 lähtien tukea ehkäisy- ja tiedotustyölle. Lähetimme jatkuvasti tietoja tilanteesta Martti Lindqvistille, joka myöhemmin kirjoitti mieliä rauhoittavan kirjasen Aidsista kirkon sairaalasielunhoidon keskuksen sarjassa (Lindqvist 1989), sekä etiikkaa koskevat artikkelit Rakkauden monet kasvot- ja AIDS asiallisesti -kirjoihin.

Peräsuolitutkimusta ja julkisuutta

Puhtaasti yksityisiä lääketieteellisiä intressejä edustanut Suomen Akatemian alainen tutkijaryhmä organisoitui kuitenkin jo keväällä 1983 tekemään tohtorinväitöskirjaan tähtäävää kliinistä tutkimusta homomiesten seksuaalisairauksista Helsingin kaupungin sukupuolitautien poliklinikalla Välskärinkadulla.

Tutkijat pyysivät SETA:a keräämää runsaasti seksiä harjoittaneista homomiehistä koostuvan ryhmän tutkimuskohteiksi. SETA suostui keräämään ryhmän sillä ehdolla, että tutkimuksia ei käytetä virheellisten yleistyksien tekemiseen tai anneta kontrolloimattomasti sensaatiolehdistön käyttöön.

Suomen Akatemian kliinisen työryhmän sisällä vallitsi kiihkeä kilpailuhenki ja kiire. Vuonna 1984 Suomen Akatemian tutkimuseettinen toimikunta käsitteli kaksi kantelua. Toisen olivat tehneet tutkimusryhmän jäsenet, jotka syyttivät toisiaan tulosten varastamisesta. Toisen oli tehnyt SETA sen vuoksi, että tutkimussuunnitelmassa (Pönkä ym. 1984) luvatut eettiset periaatteet yksityisyyden suojasta eivät toteutuneet, vaan tutkittavien anonymiteetti vaarantui. Suomen Akatemian tutkimusetiikan jaosto vaati lausunnossaan 1.6.1984, että tutkimukseen osallistuvien koehenkilöiden anonymiteetti on taattava, että tutkittavien vähemmistöaseman vuoksi yhteiskuntatieteellisen asiantuntemuksen taso on taattava ja että julkistamisessa keskitytään olennaisiin peruskysymyksiin.

Sirkka-Liisa Vallen johdolla tehtyihin tutkimuksiin kuului rutiininomaisesti homomiesten peräsuolen tarkastus, vaikka monet asiakkaat valittivatkin SETA:lle siitä ja pitivät sitä asiaankuulumattomana ja alentavana. Useimmat asiakkaat olivat vain kiinnostuneita saamaan selville, ovatko he positiivisia vai eivät. Vallen tutkimus oli kuitenkin ainoa mahdollisuus siihen aikaan saada HTLV-III- testi. Valle tarvitsi näitä tietoja homomiesten seksuaalisia sairauksia koskevaan väitöskirjaansa. Tutkimukseen sisältyviä metodologisia ja eettisiä ongelmia kritisoitiin mm. SETA-lehdessä seuraavasti:

"Saman ryhmän tutkijat yrittävät ilmeisesti maailmanennätystä. Potilasotoksensa perusteella he ovat arvioineet meille yksityisesti, että ehkä kolmasosalla homomiehistä on suolistoloisia ja että homoilla on 80 000% enemmän ameeboita kuin heteroilla. Jo vuoden ajan olemme vedonneet heihin, että he tutkisivat tarkemmin otantametodologiaansa ennen julkaisemista. Tähän mennessä he ovat tulkinneet kaikki metodologiaa, otantamenetelmiä ja lääketieteen etiikkaa koskevat argumenttimme yrityksiksi sensuroida heidän tuloksiaan. Tuloksia, joiden mukaan sukupuolitautiklinikalta kerätyillä ihmisillä on sukupuolitauteja". (Stålström 1984.)

Haastattelemani Vallen kohorttitutkimukseen osallistuneet henkilöt kertoivat miten Valle oli hyvin kiinnostunut paitsi peräsuolen sisällöstä myös esimerkiksi kainalokarvoista ja niihin mahdollisesti kiinnittyneistä loisista sekä erityisesti kissoista leviävästä toksoplasmoosista. Vallen peräsuolitutkimukset saivat vihdoin kansainvälistä julkisuutta, kun hän sai väitöskirjansa valmiiksi ja julkisti sen tulokset kansainvälisillä foorumeilla.

Raportissaan Atlantan kansainvälisestä Aids-konferenssista vuonna 1986 Helquist (1986) kertoo miten hämmästyneen vastaanoton konferenssissa oli saanut Vallen lempiteoria, jonka mukaan peräaukon nuoleminen on merkittävä tekijä aidsin leviämisessä. Helquist kuvaa yksityiskohtaisesti Vallen kansainvälisessä lehdistökonferenssissa selostamaa tartuntamekanismia kielestä homojen peräsuoleen:

"Terävä ja energeettinen suomalainen tutkija esitti odottamattomia tutkimustuloksia Atlantan Aids-konferenssissa. Tri Kikka Valle, gynekologi Helsingistä, on maansa johtava Aids-tutkija. Tutkimus, jonka Valle teki Aidsia sairastavista potilaista osoitti peräaukon nuolemisen (rimming) olevan toiminto, joka sai korkeimman korrelaation Aidsin oireiden kehittymisen kanssa. Seuraavaksi korkeimman korrelaation sai nuoltavana oleminen.

Luentoaan seuranneessa lehdistötilaisuudessa Valle lisäsi, että peräsuolen seinämä on usein tulehtunut, mikä kerää valkosoluja tälle alueelle. Suomalainen tutkija oletti, että peräaukon nuolemisen aikana sellainen tulehdus saattaa tehdä helpommaksi Aids-virukselle (mahdollisesti läsnä syljessä) levitä peräsuolen pinnan soluihin." (Helquist 1986, 63-64).

Tähän aikaan oli jo kauan tiedetty, että HIV tarttuu siemennesteen ja veren välityksellä, eikä ihoa nuolemalla. Tämä oli juuri sellaista sensaatioiden tavoittelua, jota SETA oli toivonut vältettävän.

SETA:an alkoi tulla yllättäviä tietoja siitä, että Vallen tutkimukseen liittyi usein moraalisaarnoja SETA:a vastaan sen vuoksi, että SETA pyrkii "sensuroimaan" ja "häiritsemään" hänen tutkimustaan. Monet Vallen tutkimukseen osallistuneista olivat tulleet nahkahomojen kerhon MSC Finlandin piiristä. Sen Prätkäposti-lehdessä julkaistiinkin monia artikkeleita, joissa arvosteltiin SETA:a sen johdosta, että se "häiritsee" kliinikkojen tieteellistä työtä. Prätkäpostin mukaan Valle tuntee homojen terveyttä koskevat asiat paremmin kuin homot itse. SETA:a kehotettiin jättämään tieteellistä työtä tekevä tutkija rauhaan. Prätkäpostista tuli joksikin aikaa Vallen äänitorvi.

Valle sai myöhemmin taustatukea yllättävältä taholta, kun maantieteen professori Markku Löytönen yhtyi Vallen aids-tutkimukseen ja alkoi tehdä maantieteellistä mallia aidsin leviämisestä. Tätä tarkoitusta varten Löytönen yritti saada haltuunsa SETA:n osoiteluettelon nähdäkseen, mihin aids voi olla siirtymässä. SETA:n edustajina kuitenkin torjuimme yrityksen jyrkästi vetoamalla siihen, että SETA:n jäsenyys ei kuulu riskitoimintoihin ja että SETA:n jäsenluettelot ovat salaisia. Aidsin sosiologiaa koskevan graduni valmistuessa vuonna 1989, luovutin sen luonnoksen professori Löytöselle, jonka kanssa kävin keskustelemassa aids- tutkimukseen liittyvistä eettisistä ongelmista. Tätä Löytönen ei antanut koskaan anteeksi, sillä olen kuullut monilta maantieteen opiskelijoilta (joita kuuluu paljon ystäväpiiriini), että Löytönen useiden vuosien jälkeenkin arvosteli minua maantieteen luennoillaan ja varoitti siitä, että toimittamaani AIDS asiallisesti -kirjaa ei missään tapauksessa saa käyttää lähdeviitteenä aidsia koskevissa maantieteellisissä tutkimuksissa.

Johtava kliininen tutkija sai kuitenkin kerättyä tarpeeksi tietoja potilastutkimustensa kautta voidakseen toimia organisaattorina ja todistajana erästä homomiestä vastaan käydyssä oikeudenkäynnissä 1990-luvun alussa. Miehen seksuaalikäyttäytymisestä oli saatu kerättyä niin paljon tietoa, että hänen voitiin oikeudessa väittää vaarantaneensa seksikumppaninsa terveyden ja lopulta hänet tuomittiin pahoinpitelystä. Tämä tapaus ei koskaan saanut paljon julkisuutta, koska se käsiteltiin suljettujen ovien takana ja tuomion kärsinyt henkilö joutui kärsimään niin paljon henkisesti niin, ettei halunnut asialle mitään julkisuutta. Mikään taho ei uskaltanut puuttua tapauksen eettisiin ongelmiin, koska julkisuudessa oli vuosikausia toistettu kiihkomielisesti, että "tautiaan tahallisesti tartuttavat homot on saatava kiinni vaikka pakkoa käyttäen".

Pelon ja inhon kesä 1983

Aids-paniikkia kuvaavassa teoksessaan AIDS and the new puritanism kuuluisa tutkija Dennis Altman kuvasi paniikin leviämistä Suomeen seuraavasti:

"Siihen mennessä kun ensimmäinen suomalainen Aids-tapaus raportoitiin kesäkuussa 1983, lehdistössä oli ollut yli 50 pelkoa herättävää artikkelia. Ensimmäistä tapausta seurasi pelon ja paniikin aalto, joka levisi yli maan ja jota haastattelemani ihmiset kuvasivat 'painajaiseksi'. Iltapäivälehdistö synnytti kansallisen hätätilan esittämällä taudin hyvin sensaatiomaisella ja vinoutuneella tavalla, väärää tai joskus aivan irrationaalista informaatiota annettiin; osa artikkeleista oli tahallisesti (kuten tutkimukseni osoitti) suunniteltu synnyttämään paniikkia ja vihaa homomiehiä vastaan kirkuvilla otsikoilla ja pelkoa herättävillä kuvilla kuolevista ihmisistä, joiden silmät syöpä on tuhonnut". (Altman (1986, 18.)

Tietojen ja sensaatioiden vuotaminen iltapäivälehdille alkoi juuri Välskärinkadun sukupuolitautien poliklinikalta, sillä klinikalla vallitsi alkuviikkoina kova työpaine, paniikki ja huolimattomuus nimien ja tietojen salaamisen suhteen. Klinikan henkilökunta Vallen johdolla suhtautui aggressiivisen kielteisesti pyyntöihin sensaatiokirjoittelun hillitsemiseksi. SETA:n edustajat kävivät monta kertaa vuoden 1982 lopussa ja 1983 alussa mukanaan lehtileikkeitä pyytämässä, että klinikat tutkijat ja lääkärit käyttäisivät lääkärin arvovaltaansa lehdistön ja yleisten pelkojen rauhoittamiseksi. Lääkärit torjuivat pyynnöt. Kun homomiesten seksuaalitauteja koskeva tutkimus oli käynnistetty, SETA:n edustajat kävivät yhä useammin klinikalla pyytämässä, ettei tietoja julkistettaisi sensaatiomaisella tavalla. Kliiniset tutkijat kuitenkin torjuivat yhteydenottomme vertaamalla SETA:n toimintaa "hiekan lapioimiseen hiekkalaatikosta toiseen".

Paine klinikalla yhä nousi sensaatiokirjoittelun yltyessä kohti kesää 1983. Kun saimme tietää kesäkuun 22. päivänä 1983, että ensimmäinen suomalainen aids- tapaus on löytynyt, tein Outi Lithénin kanssa viimeisen yrityksen vedotaksemme tutkimusryhmän lääkäreihin lehdistön hillitsemiseksi, etteivät tiedot pääsisi kontrolloimattomasti vuotamaan iltapäivälehtien palstoille. Eräs tutkimusryhmän jäsen, nähdessään minun tulevan lehtileikemapin kanssa, arvasi että taas aletaan puhua tiedottamisen etiikasta. Hän alkoi työntää minua ulos huoneestaan ja huusi: "Sinut saatana hiljennetään vielä!".

"Sinut saatana hiljennetään vielä!".
En paennut ulos asti vaan vetäydyin klinikan johtajan Antti Pönkän työhuoneeseen ja kiinnitin hänen huomionsa siihen, että hänen klinikallaan vaarannetaan ihmisten anonymiteettiä ja sieltä vuotavat tiedot aiheuttavat sensaatiokirjoittelua. Pyysimme Pönkää hillitsemään tilannetta. Vasta myöhemmin selvisi, että Pönkän ja Vallen välillä oli kiista siitä, kumpi saa käyttää tutkimustuloksia. Tästä tehtiin kantelu myöhemmin Suomen Akatemian eettiselle jaokselle. Omilta kiireiltään kumpikaan ei ollut keskittynyt tiedottamisen organisointiin. (Stålström 1983.)

Jorma Hentilä kirjoittaa ensipaniikin alkamisesta seuraavasti:

"Juhannuksen alla 1983 Suomesta löydettiin ensimmäinen Aidsin uhri. SETA olisi halunnut pidättää tietoa voidakseen pehmentää sitä ennen sen julkistamista. Uutinen pääsi kuitenkin tiedotusvälineisiin tavalla, jota homoyhteisö oli pelännyt. —

Tutkimusryhmä oli toiminut yhteistyössä SETA:n kanssa tutkimusta suunnitellessaan ja käynnistäessään. SETA oli värvännyt homomiehiä mukaan tutkimusprojektiin. Myös monet miehet, joilla oli aihetta epäillä mahdollista tartuntaa, hakeutuivat tutkimuksen piiriin. Olimme sopineet tutkimusryhmän kanssa myös tiedottamisesta.

Juhannus oli siis edessä ja Suomi hiljenemässä. Arvioimme, että asia tuskin tulee julkisuuteen pariin viikkoon. Viestitimme tutkimusryhmälle, että on parempi, että se itse antaa tiedot sairastuneesta julkisuuteen ennen kuin sensaatiohaluiset iltapäivälehdet saavat siitä vihiä. Pyysimme tutkijoita laatimaan lehdistötiedotteen, joka on sävyltään rauhallinen ja turhia pelkoja ehkäisevä. ---

Tieto tuli siis julkisuuteen sillä tavalla, mitä SETA kaikkein vähiten toivoi. Ja seuraukset näkyivät. Sukupuolitautien poliklinikoille tulvi puheluja, samoin SETA:n toimistoon Toinen linja 10:ssä. Siellä puheluihin vastattiin aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, jopa öisin". (Hentilä 1983.)

Ensimmäisen aids-tapauksen löydyttyä tutkimusryhmän sosiaalihoitaja alkoi soittaa eri puolille Suomea varoitellakseen aidsin löytymisestä.

Sosiaalihoitajan hermot alkoivat pettää. Vallen tutkimusotokseen kuului tässä vaiheessa jo yli sata homomiestä, klinikan työpaine oli kova ja iltapäivälehdissä oli sensaatioartikkeleita lähes päivittäin. Sosiaalihoitaja passitettiin vihdoin hoitoon, mutta vasta loppukesästä, kun tiedot olivat vuotaneet iltapäivälehtien palstoille.

Kirjoittelussa merkittävä päivämäärä oli 28.6.1983, jolloin ensimmäinen suomalainen Hi-virustartunnan saanut julkistettiin sekä Helsingin Sanomissa että Iltalehdessä: "Hengenvaarallinen Aids-virus tuli Suomeen, helsinkiläinen homoseksuaali sairastunut" otsikoi Helsingin Sanomat 28.6.1983. Iltalehti (28.6.1983) otsikoi "Ruotsissa 122, Euroopassa 180, SUOMESSA ENSIMMÄINEN VARMA AIDS-POTILAS". (Ks. Huotari 1993, 87.)

Siihen mennessä, kun ensimmäinen suomalainen aids-tapaus julkistettiin heinäkuun alkupäivinä 1983, lehdistössä oli ollut yli 50 sensaatioartikkelia. Kun iltapäivälehdet saivat tiedon Vallen löytämästä tapauksesta ja julkistivat sen, pelon ja paniikin aalto pyyhkäisi maan yli ja useat haastateltavistani kuvasivat sitä "painajaiseksi". Lehdistössä painettiin useita artikkeleita, jotka olivat virheellisiä tai jopa irrationaalisia. Soittomme iltapäivälehtien päätoimittajille osoittivat, että osa lehtiartikkeleista oli tahallisesti suunniteltu pelon ja vihan lietsomiseen. Iltapäivälehdet julkaisivat pelottavia lööppejä, joissa oli homomies, jonka silmät aids-syöpä oli syönyt. Iltapäivälehdet repivät Vallen tutkimuksesta otsikoita "HOMOT PANIIKISSA" ja kertoivat tutkimusjonossa olevan jo lähes sata homoa. Lehdet eivät kertoneet sitä, että nämä sata homoa oli kerätty pitkin kevättä SETA:n avustuksella Vallen tutkimukseen jo ennen kuin aids pääsi etusivuille.

Jorma Hentilän mukaan:

"Kohu Aidsin ympärillä oli kiihkeimmillään kesän aikana. Irtonumeron ostajista kovaa kamppailua käyneet Ilta-Sanomat ja Iltalehti möivät itseään 5-6 kertaa kirkuvilla Aids-lööpeillä. Hurjin oli Iltalehden lööppi, jossa on rinnakkain kaksi kuvaa yhdysvaltalaisesta miehestä, toinen terveenä, toinen sairastumisen jälkeen otettu. Sensaation tavoittelullaan ne suorastaan lietsoivat ihmisissä huolta ja pelkoa, onhan AIDS sairaus, jossa yhtyy monta vaikeaa asiaa, mm. seksuaalisuus ja kuolema. Iltapäivälehtien nimistä tuli meille miltei kirosanoja, sillä jouduimme ottamaan vastaan ne seuraukset, joita niiden toiminta Aidsin ympärillä aiheutti. Monet kerrat pohdimme tiedotusvälineiden ja niissä työskentelevien ihmisten eettistä ja sosiaalista vastuuta". (Hentilä 1983).

Heinäkuun alussa julkaistiin sarja hyvin vihamielisiä artikkeleita, joissa ilmaistiin ilo siitä, että homot ovat kuolemassa ja että Luonto on keksinyt tämän keinon ihmiskunnan puhdistamiseksi (esim. Alhainen 1983). Kokonaisen viikon sensaatiot olivat etusivuilla. Haastattelujemme mukaan monet homomiehet joutuivat paniikkiin ja pelkotilaan, ei niinkään sairauden pelosta, vaan nähdessään moraalisen ilmapiirin yhtäkkiä kääntyvän vuosia taaksepäin ja pelätessään vuosien työn kautta saavutetun edistyksen murenevan parissa päivässä. Lehdistö leimasi aidsin "homosairaudeksi", vaikka tähän aikaan oli jo tiedossa, että sitä esiintyy myös naisissa, haitilaisissa, molemmissa sukupuolissa ja seksuaalisissa suuntauksissa. Valle ja hänen tutkijansa eivät koskaan antaneet rauhoittavaa tietoa lehdistölle. Outi Lithén ja Jorma Hentilä pääsivät heti ensi päivinä lehdistön sivuille rauhoittamaan yleisöä, mutta rauhoittaminen olisi ollut tehokkaampaa, jos lääkärien ja lääkintäviranomaisten tuki olisi ollut SETA:n takana jo alusta alkaen.

Vihamielisten artikkelien jälkeen alkoi yleisön keskuuteen levitä aalto aids-vitsejä ja t-paitoja vitseineen, joiden kaikkien ydin oli se, että aids liittyy homoihin ja homojen kuolemaan. (Stålström 1983). Tartunnanpelko ja homojen pelko levisi hysteeriseksi. SETA:n silloisen puheenjohtajan Raimo Nordforsin työnantaja ilmoitti, ettei tämä saa työpaikallaan käyttää samaa vessaa muiden kanssa. (Stålström 1983, 57.)

Yksi ensimmäisiä toimenpiteitämme heinäkuussa 1983 oli suojella aids-diagnoosin saanutta henkilöä. SETA järjesti keräyksen, jonka tuoton avulla pystyimme lennättämään hänet Lappiin pois lehdistön ulottuvilta. Tässä vaiheessa oli jo tiedossa, että Auroran sairaala on aids-sairaala ja että sen ulkopuolella vaani lehtikuvaajia. Lehdet yrittivät onkia tietoja SETA:sta ja esimerkiksi Hymyn toimittaja uhkasi SETA:a "vakavilla seurauksilla", ellemme paljasta aids-miehen nimeä. Tiesimme liikkeellä olevista toimittajista. Pystyimme varoittamaan tutkittavina olevia lehdistön liikkeistä ja johtamaan lehdistöä harhaan tartunnan saaneiden metsästyksessä. Tartunnan saanut ja hänen elämänkumppaninsa kävivät SETA:n toimistolla ja heille annettiin tukea ja informaatiota. Toimitimme heille Auroran sairaalaan luettavaa ja radion. Soitimme iltapäivälehtien päätoimittajille ja pyysimme heitä lopettamaan. Suojelutoimenpiteet onnistuivat siltä osin, etteivät heidän nimensä koskaan vuotaneet lehdistön palstoille.

Saimme pahimman kriisin ajaksi kesällä 1983 kerättyä tusinan hengen vapaaehtoisjoukon lääkäreistä, psykologeista ja sairaanhoitajista huolehtimaan peloissaan ja itsemurhakriisissä olevista ihmisistä. Havaintojeni mukaan yleisissä mielialoissa tapahtui polarisoitumista: ne jotka olivat vihanneet homoja ja halunneet heidän tuhoamistaan kokivat nyt että heillä oli oikeus sanoa se ääneen; ne jotka olivat antaneet passiivista tukea kokivat nyt että heidän oli sanottava se ääneen. (Stålström 1983, 56.)

—meikkitaiteilija Monsieur Mosse: "— aids leviää juuri SETA:n diskossa"
Paniikista seurasi sekä taloudellinen katastrofi SETA:lle että myös konkreettisia käytännön vaikeuksia. Iltapäivälehdistön kampanjaan kuului sensaatiokirjoitusten tekeminen myös SETA:sta ja sen diskosta. Iltalehti sai meikkitaiteilija Monsieur Mossen ilmaisemaan mielipiteenään, että aids leviää juuri SETA:n diskossa. Tämä oli liikaa Teknillisen Korkeakoulun ylioppilaskunnalle, jonka tiloissa Vanhalla Polilla SETA oli pitänyt diskoaan jo monta vuotta. SETA:n disko irtisanottiin elokuussa 1983 ja SETA menetti tulolähteensä. Koska disko oli ollut SETA:n toiminnan perusta, se menetti noin 95% tuloistaan. SETA romahti taloudellisesti ja joutui irtisanomaan kaksi työntekijää hetkellä, jolloin olisi juuri tarvittu lisäresursseja paniikin ja tiedottamisen hoitamiseen. SETA:n työntekijät päättivät kuitenkin jäädä paikalleen, vaikka rahaa palkanmaksuun ei ollutkaan enää. Kriisi tuotti sekä hätää että solidaarisuutta. SETA sai runsaasti uusia vapaaehtoistyöntekijöitä, jotka marssivat SETA:n toimistoon ja ilmoittautuivat töihin. Useat johtavat taiteilijat järjestivät tukikonsertteja Vanhalla ylioppilastalolla SETA:n taloudelliseksi tukemiseksi järjestön romahdettua. Aidsista kertovia tiedotteita saatiin painettua ja levitettyä kymmeniätuhansia jo alusta lähtien.

Yksi eettisesti ongelmallisimpia tapauksia, johon jouduimme Outin kanssa ottamaan kantaa vuonna 1983, oli Kolmannella linjalla viikonloppuisin toiminut pieni ja likainen homosauna. Sitä piti Pärre-niminen mies, joka oli setalaisille tuttu. Hän toimitti skandaalilehden homopalstaa, joka esitti homot sensaatiomaisessa ja vastenmielisessä valossa. Hänellä oli kontaktipalvelu, jota kautta hän tiettävästi keräsi nuoria miehiä sänkyynsä. Olimme huolissamme siitä, harjoitetaanko Pärren saunassa suojaamatonta seksiä. Outi ja minä kutsuimme Pärren puhutteluun ja annoimme hänelle SETA:n turvaseksilehtisiä saunassa jaettavaksi. Kun Pärre ei suostunut ottamaan niitä jakeluun, Outi paukutti nyrkkiään pöytään ja kirosi.

Meillä oli edessämme moraalinen dilemma. Jos emme olisi puuttuneet saunan toimintaan, se olisi saattanut muodostua tartunnan lähteeksi. Jos Valle olisi saanut tietää sen olemassaolosta, hän olisi entistä pahemmin syyllistänyt homoja "tahallisesta tartuttamisesta". Tiesimme toisaalta Hollannissa päädytyn siihen, että saunaklubit ovat hyviä kanavia tavoittamaan homomiehiä, jos niissä jaetaan turvaseksi-informaatiota. Toisaalta tiesimme, että julkinen kritiikki saunaa kohtaan olisi voitu tulkita puuttumiseksi elinkeinonvapauteen ja pakkokeinojen tukemiseksi yleisemminkin.

Kun Pärre ehdottomasti kieltäytyi jakamasta turvaseksimateriaalia tai edes päästämästä Outia ja minua saunaan jakamaan sitä, päätimme iskeä. Kutsuimme lehdistön paikalle ja teimme henkilökohtaisesti ratsian saunaan. Nähtyään julkisen reaktion vuokraisäntä sulki sen heti. Mietimme pitkään olimmeko sittenkään toimineet oikein. Pelkäämämme reaktio tuli kun Psyke ry:n lehdessä SETA:a syyllistettiin katkerasti saunan lakkauttamisesta. (96-lehti, 3/1984, 11.)

Dramaattisia lukuja ja apurahoja

Vaikka tilanne väliaikaisesti rauhoittui syksystä 1983 lähtien, Vallen ryhmän tutkijoilla oli sukupuolitautien poliklinikalta kerätty yli sadan homomiehen ryhmä, joiden seksuaalisista sairauksista annettiin tietoja julkisuuteen sitomatta niitä laajempiin asiayhteyksiinsä. Valle oli kerätessään homomiehet keväällä 1983 korostanut, että hän haluaa juuri pääasiassa korkeassa riskissä olleita homomiehiä tutkittavaksi. Pyysimme tutkijaa alusta saakka varomaan, ettei sitten tehdä yleistyksiä tästä potilasotoksesta koko homoväestöön. Tämä osoittautui turhaksi toiveeksi.

Valle julkisti tiedot homokohorttinsa sairauksista vuonna 1985 (Valle 1985). Hänen 200 henkeä käsittävästä sukupuolitautien poliklinikkaotoksestaan oli löytynyt 17 seropositiivista miestä (9%). Tämä yleistettiin heti koskemaan koko homoväestöä ja Ilta-Sanomien pääkirjoituksessa 5.1. 1985 todettiin 9% kaikista homomiehistä olevan HIV-positiivisia. Lehdet arvioivat tämän merkitsevän useita tuhansia sairastuneita. Iltalehti 9.4. 1985 arvioi, että SETA:n jäsenkunnassa olisi 1700 aidsin kantajaa. (Painovirheen johdosta Iltalehti väitti, että SETA:ssa olisi 1700 aidsin kannattajaa). Uutinen otsikoitiin "Aids-vyöry tosiasia maailmalla ja Suomessa". Mainittu lukumäärä olisi ollut enemmän kuin järjestön jäsenmäärä. (Stålström 1986, 143.)

Jouduin henkilökohtaisesti seuraamaan, miten jotkut sensaatioluvut syntyivät. Antti Vaheri ja Jukka Suni kävivät luonani oikeusministeriössä keskustelemassa raha-anomuksestaan aids-tutkimukseen. He sanoivat tarvitsevansa "dramaattisia lukuja" saadakseen rahaa lääkintöhallitukselta. Heidän tutkimussuunnitelmansa luonnoksessa esitettiin, että Helsingissä on 10 000 seksin suurkulutusta harjoittavaa homoa. Kun totesin, että tuo luku on juuri valmistuneitten tutkimuksieni valossa liian suuri, he pyytelivät anteeksi sihteerin tekemää virhettä ja kirjoittivat, että Suomessa on 10 000 seksin suurkulutusta harjoittavaa homoa. Kun he julkistivat nämä arvionsa "tutkimustuloksina", Suni jostakin syytä kaksinkertaisti luvun ja esitti Suomen Kuvalehden haastattelussa, että runsaasti sukupuolisuhteita harjoittavien homomiesten määrä on 20 000. (Suomen Kuvalehti 1985, 14, 10-14). Näin julkistettu "tutkimustulos" oli siis vain hihasta vedetty "dramaattinen" luku tutkimusapurahojen saamiseksi.

"Näin julkistettu 'tutkimustulos' oli siis vain hihasta vedetty dramaattinen luku tutkimusapurahojen saamiseksi.
Tutkijoiden naistenlehdissä julkistamat arviot tartunnan yleisyydestä eivät sen paremmin perustuneet mihinkään tieteelliseen arvioon. Kun Suomessa oli löytynyt 5 aidsia sairastavaa miestä, tutkijat laskivat yhdysvaltalaisten arvioiden mukaan, että jos on olemassa kotimainen kanta, noin 1-2% seropositiivisista saa aidsin, joten Suomessa voisi olla 500-1000 tartunnan saanutta. SETA protestoi, ettei näin voida laskea, koska suomalaiset tartunnan ovat ulkomaisista lähteistä eikä 5 tapauksen perusteella voi mitään järkevää arviota esittää (Stålström 1986, 142). Annamari Ranki kuitenkin julkisti spekulaationsa Me Naiset - lehdessä, jonka mukaan Suomessa on lähes tuhat tartunnan saanutta (Me Naiset 1985, 3, 26-27).

Nämä esimerkit kuvaavat kliinisten sensaatiotutkijoiden (Valle, Vaheri, Suni, Ranki) moraalia: on esitettävä "dramaattisia lukuja" tutkimusapurahojen saamiseksi. Sensaatiolehdistö puristi irti kaiken heidän dramaattisista luvuistaan. Mielikuva homoista tartuntojen saastuttamina seksihirviöinä syöpyi yleisön mieliin.

Eettistä ja moraalista höpinää

Kun Valle oli syyllistänyt homojen vapautusliikkeen aidsin levittämisestä vuoden 1984 alussa Tiede 2000 -lehdessä, pidimme yhden pisimmistä kokouksistamme hänen kanssaan, jolloin rauhoittelimme häntä ja kerroimme tarkemmin vapautusliikkeen luonteesta. Tämä kokous tapahtui SETA:n papin Jasse Kuusisen pappilassa ja läsnä olivat mm. SETA:n sosiaalisihteeri Outi Hirviniemi ja SETA:n puheenjohtajaksi äskettäin valittu Jorma Hentilä sekä Olli Stålström SETA:n tutkijana. Yhdessä australialaisen professori Michael Rossin kanssa tehdyt suomalaisten homomiesten sosiaalista ja seksuaalista elämäntapaa koskevat kansainväliset vertailututkimukset olivat juuri valmistuneet ja tutkimustietojen avulla valaisimme homoseksuaalisuutta Vallelle.

Lehdistössä oli juuri julkistettu tietoja homojen mielettömäksi väitetystä seksikulutuksesta ja New Yorkin seksisaunojen asiakkaista. Lehtien lukijat olivat kauhuissaan homojen seksuaalisesta sikailusta. Kerroimme, että nämä tiedot eivät ole edustavia, vaan koskevat lähinnä yhdysvaltalaisten suurkaupunkien seksiklubien suurkuluttajia. Kansainväliset vertailutukimukset osoittivat, että itse asiassa suomalaisten homomiesten seksitavat olivat hyvin hillittyjä ja suurin ongelma oli ehkä juuri seksuaalisten kontaktimahdollisuuksien puuttuminen. (Ross, 1986.)

Suomessa tehtyjen tutkimusten mukaan homoseksuaalisten miesten sukupuolitautitilastot antavat koko homoseksuaalista väestönosaa ajatellen vääristyneen kuvan, jos kukin tartuntatapaus lasketaan uudeksi henkilöksi. On otettava huomioon elämäntavaltaan erilaiset ryhmät. Tartuntojen kokonaismäärästä muodostaa suurimman osan lukumääräisesti pieni uusintatartuntojen saajien ryhmä. Suomessa 1981 tehdyn tutkimuksen mukaan esimerkiksi 10 henkilöä (6.8%) vastanneista) vastasi yli puolesta kaikista tutkimuksissa rekisteröidyistä tartuntatapauksista. Neljässä maassa tehty vertailututkimus osoitti myös, että seksuaalisesti kaikkein aktiivisemmankin osan - järjestöihin kuuluvien ja diskoissa käyvien homomiesten, seksuaalikumppanien lukumäärä oli alhaisin Suomessa (keskimäärin 1,7 eri henkilöä/kk). Tutkimus osoitti myös, että yli puolet vastanneista homomiehistä elää kiinteässä rakkaussuhteessa. Tulosten perusteella voitiin todeta, ettei tietyille länsimaisille suurkaupungeille tyypillistä "gay-gettoa" seksuaalisuuden suurkulutusta korostavine normeineen ole kehittynyt Suomeen. (Ross 1984,184-185.)

Vetosimme Valleen, että hän lääkärin ja seksuaalitutkijan arvovallallaan vetoaisi lehdistöön, antaisi tarkkaa ja eriytynyttä tietoa homojen seksuaalielämästä ja rauhoittaisi yleisiä mielialoja. Teimme Vallelle valmiiksi tiedotteen pohjia, joiden perusteella toivoimme, että hän ottaisi yhteyttä lehtiin. Valle kuitenkin torjui yhteistyöehdotukset ja kieltäytyi edes yrittämästä lehdistön hillitsemistä. Valle korosti miten tärkeää on "saada kiinni" tartunnan saaneet vaikka "pikkupakkoa" käyttäen, kuten hän myöhemmin asian ilmaisi julkisuudessa.

Selostimme Vallelle, että vapautusliike ei ole keksinyt seksin suurkulutusta ja saunaklubeja, jotka ovat olleet olemassa kauan ennen gay liberation-liikettä. Kerroimme, että tasavertaisuusliikkeen tarkoituksena on juridisen ja sosiaalisen tasa-arvon saavuttaminen eikä seksuaalisen siekailemattomuuden edistäminen. Yritimme selittää, että seksin suurkulutus liittyy siihen, että yhteiskunnassa ei vielä hyväksytä homoseksuaalisuutta, vaikka se jo sallitaan. Esitimme, että tasavertaisuuden saavuttaminen edistäisi avoimien ihmissuhteiden luomista ja siten vähentäisi paineita anonyymiin promiskuiteettiin.

— SETA:n toiminta pakkotoimien vastustamiseksi on "EETTISTÄ JA MORAALISTA HÖPINÄÄ".
Tämä oli liikaa Vallelle. Kuusi tuntia kestänyt kokous päättyi tunteiden kuumenemiseen puolin ja toisin. Valle raivostui SETA:n edustajille ja huusi, että SETA haittaa ja sensuroi hänen työtään. Hän ilmaisi halveksuntansa SETA:a kohtaan ja myöhemmin julkisti kantansa Suomen Kuvalehdessä, jonka mukaan SETA:n toiminta pakkotoimien vastustamiseksi on "EETTISTÄ JA MORAALISTA HÖPINÄÄ". Tästä Suomen Kuvalehti teki Vallen kuvan kuvatestin artikkelissa "Uusi eduskunta Aids-testiin". (Suomen Kuvalehti 1987, 9 (27.2.1987), 29-31). Otimme tästä kuvatekstistä suurennetun kopion ja pidimme sitä vuosia tukikeskuksen seinällä.

Sosiologian professori Martti Grönforsin kanssa julkaisimme vuonna 1987 Acta Sociologicassa artikkelin lääketieteen roolista moraalisten paniikkien synnyttämisessä ja homojen syrjinnässä. Artikkelin mukaan kehitys 1960-luvulta oli johtanut tiettyyn optimismiin homoseksuaalisuuden hyväksynnästä yhteiskunnassa, mutta nämä toiveet murskattiin kun AIDS iski julkisuuteen 1981. Siinä missä homot oli aikaisemmin nähty poikkeavina seksuaalikäyttäytymiseltään, heidät nyt nähtiin uhkana koko ihmiskunnalle. Homoseksuaalisuuden kontrolli, joka aikaisemmin oli siirtynyt uskonnolta psykiatrialle, oli nyt saamassa uuden muodon seksuaalisairauksiin liittyvässä lääketieteellisessä tutkimuksessa. Vallan, arvovallan ja voiton tavoittelu saivat nyt valta-aseman. (Grönfors and Stålström 1987.)

Artikkelissa vertasimme suomalaisen ja hollantilaisen aids-tutkimuksen metodologisia ja eettisiä kysymyksiä. Siinä missä hollantilainen tutkimus pitkälti perustui vapaaehtoisuuteen, anonymiteetin kunnioitukseen ja yhteistyöhön homoliikkeen kanssa, suomalainen tutkimus korosti pakkoa, tartunnan saaneiden kiinni saamista ja lääketieteen ylivaltaa. Hollantilaisilla tutkijoilla oli oma tiedotuksesta vastaava henkilö, joka huolellisesti valmisteli lehdistötiedotteet. Mitään sensaatiotietoja tai tunnistettavaa informaatiota ei annettu lehdistölle. Toisin kuin Suomessa, hollantilaiset tutkijat eivät olleet tekemisissä porno- tai sensaatiolehdistön kanssa.

Artikkelissa kuvasimme, miten iltapäivälehdistö onnistui saamaan sensaatiomaista tietoa suomalaisilta aids-tutkijoilta varotoimenpiteiden puuttumisen vuoksi. Yksityisistä sairastapauksista vuoti tietoa iltapäivälehdistölle, henkilörekisterit sukupuolitautien poliklinikalla olivat vaarassa vuotaa julkisuuteen. Kun toisen Suomessa olevan HIV-positiivisen henkilön kuolemasta ilmoitettiin lehdissä, tutkijat antoivat julkisuuteen väärän henkilön tiedot! Tutkijat yrittivät julkistaa tietojaan pornolehdistön kautta ja kun tämä saatiin estettyä, pornolehti julkaisi tyhjän sivun artikkelin sijasta. (Grönfors and Stålström 1987.)

Virus uhkaa länsimaista demokratiaa

Moraalisen paniikin yltymistä kuvastaa haastatteluni Jyväskylän ylioppilaslehdessä 15.5.1985:

"Tutkija Olli Stålström on ollut naimisissa Aids-kysymyksen kanssa jo muutaman vuoden, ensiksi SETA:n aktiivina ja päivystäjänä, nyttemmin myös tutkijana, hän tekee aiheesta opinnäytetyötä sosiologiaan. Stålström saa erään sitaattipalvelun kautta kaiken maassa kirjoitetun Aids-materiaalin: "Hermot alkavat olla pinnalla kun viikossa saa luettavakseen parikymmentä juttua fasistista paskaa". --- Nyt on meneillään uudelleenpatologisointi. Räikeimmillään tämä ilmenee erilaisina 'luonnon kosto' -teorioina, mutta meikäläisessä vakavassakin Aids-kirjoittelussa vilahtelevat tämän tästä käsitteet 'riskiryhmä' ja 'normaaliväestö'."

"Hermot alkavat olla pinnalla kun viikossa saa luettavakseen parikymmentä juttua fasistista paskaa"
Asenteet kovenivat entisestään vuoden 1986 aikana kun jopa johtavissa päivälehdissä alettiin vaatia pakkotoimenpiteitä ja demokratian rajoittamista. Joulukuun 28 päivänä 1986 Helsingin Sanomissa julkaistiin pitkä etusivulta alkava artikkeli otsikolla PELKO ON PARAS ASE AIDSIA VASTAAN, jossa ruotsalainen tutkija Michael Koch leimasi aidsin "luonnon kostoksi" sille, että "moraaliset ja biologiset rajat on ylitetty". Artikkelissa katsottiin, että länsimainen demokratia on liian heikko taistellakseen aidsia vastaan, minkä takia keinoja on sovellettava sosialistimaista. Kochin kirja (1985) herätti huomiota kaikissa Pohjoismaissa aggressiivisuutensa takia. Koch tuomitsi homojen vapautusliikkeen, syyllisti sitä aidsin levittämisestä anonyymissä joukkoseksissä, pelotteli tartuntaa tahallisesti levittävillä homoilla, syytti homoja kielteisestä suhtautumisesta lääkärikuntaan. Koch puolusti paniikin synnyttämistä homojen keskuuteen. Koch kehottaa välttämään "paniikinomaista paniikinpelkoa". (Koch 1985, 374). Itä-Saksasta tullut Koch toimi alkuvuosina pohjoismaisten kliinisten tutkijoiden ideologina.

Aids-ilmiön alkua käsittelevässä kirjassaan Dennis Altman (1986) kertoo yhdysvaltalaisesta kristillisestä psykologista Paul Cameronista, joka totesi aids-ilmiön alkuvuosina, että "…jos emme onnistu lääketieteellisesti, edessä saattaa olla keskustelu homojen tappamisesta". Seuraavalla vuosikymmenellä Paul Cameron tuli tunnetuksi yhtenä eheytysliikeen ideologina, joka kuvasi homoja sairauksiin ennen keski-ikää kuolevina lapsenraiskaajina ja murhaajina. Eduskunnan keskustellessa parisuhdelainsäädännöstä, Hufvudstadsbladet julkaisi vuosina 1996 ja 2001 teologi Joakim Förarsin kaksi suurta artikkelia Paul Cameronin tutkimustuloksista.

Kliinisten tutkijoiden kerrottiin lehdistössä vaativan pakkotestaamisen käyttöönottoa ja homojen edustuksen poistamista lääkintöhallituksen aids- työryhmästä. Kliiniset tutkijat suosittelivat laajoja virusseulontoja, rutiininomaisia vasta-ainetestejä ja päätösvallan antamista ainoastaan lääkäreille.

Kliiniset tutkijat vaativat aidsin julistamisen yleisvaaralliseksi taudiksi, mikä olisi mahdollistanut pakkotoimenpiteet, pakkotestauksen ja eristämisen. Yhtenä perusteluna käytettiin sitä, että HIV-tartunnan saaneet ovat 'vastuuttomia' ja saattavat tahallisesti levittää tartuntaa. SETA:n kannan mukaan tutkimukset osoittavat, etteivät positiiviset ihmiset ole sen vastuuttomampia kuin muutkaan. SETA:n näkemyksen mukaan 'tahallinen tartunta' on harhaanjohtava käsite, koska seksuaaliteitse tapahtuvaan tartuntaan tarvitaan kahden henkilön tietoinen toiminta. SETA protestoi erityisesti sitä vastaan, että julistamalla AIDS yleisvaaralliseksi tartuntataudiksi, voitaisiin puuttua ihmisten perusoikeuksiin ilman parlamentaarista päätöstä (Stålström and Lithén 1988.)

Useissa yhteyksissä protestoimme sitä vastaan, että pakkotestien julkisuudessa ajajat professori Antti Vaheri ja lääkäri Jukka Suni olivat samalla hiv- testikittejä valmistavan Labsystemsin osakkeenomistajia ja johtajia sen hallintoelimissä. Vuoden 1987 aikana kiinnitimme lehdistössä ja televisiossa huomiota siihen eettiseen ongelmaan, että yhteiskunnallista pakkotestiohjelmaa yritetään ajaa läpi yksityisen lääketieteellisen firman taloudellisten etujen ajamiseksi. Professori Vaheri ja lääkäri Suni olivat raivoissaan kritiikkimme johdosta vieraillessaan tukikeskuksessa vuonna 1987.

Useissa yhteyksissä esitimme tukikeskuksen periaatteellisen kannan pakkotestausta ja siihen liittyvää nimien rekisteröintiä vastaan, esimerkiksi:

"Ihmisille pitää taata se, että voi testauttaa itsensä nimettömänä, että hakee itse testituloksensa, jolloin varmistetaan, että testattu saa oikean testituloksen ja että hän myös ymmärtää tuloksen. Eivät kaikki edes tiedä, mitä HIV-positiivinen tarkoittaa. Kipein ongelma on se, että yhäkin testitulos voidaan antaa puhelimitse. Ahdistunut ihminen on miettinyt pitkään, ehkä dokannutkin pitkään. Sitten joku terveyskeskuslääkäri, jolla pahimmassa tapauksessa on vielä omia ennakkoasenteita, ilmoittaa tylysti puhelimessa HIV- positiivisen tuloksen. Ja se ihminen menee ja tekee itsemurhan. Tiedämme jo muutaman tällaisen varman tapauksen. Kuinka paljon on itsemurhia, joiden syytä ei tiedetä? Jos ihmiselle ei anneta mahdollisuutta nimettömänä testaamiseen eikä tarvittavaa tukea, niin se on heitteillejättö, Olli Stålström suomii". (Iltalehti 1.10.1987.)

Vallen johtamien kliinisten tutkijoiden painostuksesta jo Suomen lääkäriliittokin taipui vaatimaan pakkotoimenpiteitä ja yleisvaaralliseksi julistamista. Eräät työnantajat, kuten SYP, ryhtyivät suorittamaan pakkotestauksia sillä perusteella, että HIV-positiiviset ovat "vastuuttomia", kykenemättömiä kontrolloimaan käyttäytymistään ja haluavat tartuttaa mahdollisimman monta ihmistä. (Stålström and Lithén 1988.)

Tiettyä rauhoittumista alkoi tapahtua vuoden 1986 lopulla, kun Atlantan AIDS- konferenssissa päästiin yksimielisyyteen siitä, että Hi-virus ei tartu helposti, että sen tarttumiseen vaaditaan kahden henkilön yhteistyö ja että epidemia ei anna moraalisia perusteita ihmisryhmien syrjinnälle. Atlantan konferenssin loppuistunto, joka televisioitiin Suomeenkin, oli yksi tärkeimpiä tekijöitä tartuntapelkojen ja syrjintähalujen rauhoittajana. Vuoden 1986 aikana myös Maailman terveysjärjestö WHO aloitti suuren kansainvälisen aids-ohjelman, jossa pyrittiin sekä varsinaisen infektion että myös siihen liittyvän pelon, paniikin ja syrjinnän estämiseen. Yhdysvaltain lääkintäviranomaiset julkaisivat myös vuonna 1986 ensimmäiset raporttinsa aidsin torjunnasta (Confronting AIDS ja Mobilizing against AIDS) Yhdysvaltain lääkintöhallitus otti voimakkaasti kantaa syrjintää vastaan: "Me taistelemme sairautta, emme ihmisiä vastaan". (Ks. Stålström 1986, 139). Vuonna 1986 WHO otti voimakkaasti kantaa pakkotestausta vastaan ja ilmoitti, ettei se järjestä tilaisuuksiaan niissä maissa, jotka vaativat maahantulijoilta pakkotestejä.

"Me taistelemme sairautta, emme ihmisiä vastaan"
Yksi tekijä, joka alkoi vaikuttaa asenteita rauhoittavasti pitkällä tähtäimellä oli se, että Rakkauden monet kasvot -kirja ilmestyi keskellä aids-kriisiä huhtikuussa 1984. Kirjassa tuotiin suurelle yleisölle rauhoittavaa tietoa: homoseksuaalisuus ei ole sairaus, se ei leviä eikä tartu, suomalaisten homojen seksuaaliset elämäntavat ovat hillittyjä, homoseksuaalisuus ei ole sairaus, homot ja lesbot pitävät itseään terveinä, yli puolet homomiehistä ja kaksi kolmasosaa lesboista elää kiinteässä parisuhteessa. Kirjan julkistaminen herätti runsaasti huomiota lehdistössä ja televisiossa. Siitä tehtiin jopa kokosivun artikkeli Helsingin Sanomiin. Yhteensä noin 110 lehtileikettä tuotettiin kirjan perusteella. Niistä vain kourallinen oli kielteisiä, uskonnollisia tai psykoanalyyttisiä.

Tukikeskus alkaa muotoutua

Euroopassa pakkotoimenpiteitä arvostelivat selväpiirteisimmin "uuden linjan" terveysministerit, omien sanojensa mukaan poliittisen valtapelin sijasta humaanisista arvoista ja naisnäkökulmasta lähtevät Länsi-Saksan Rita Süssmuth ja Ranskan Michéle Barzach, joiden aloitteesta ryhdyttiin kehittämään anonymiteettiin perustuvaa tukikeskusverkostoa. Suomessa samanlaista humaania linjaa ajoivat aids-kriisin alkuvaiheessa toimineet sosiaali- ja terveysministerit Vappu Taipale ja Eeva Kuuskoski-Vikatmaa.

Kansainvälinen kehitys antoi hengähdysaikaa ja SETA:ssa saatettiin alkaa keskittyä torjuntatyön tehokkaaseen organisointiin. SETA:n sosiaalisihteerin Outi Hirviniemen johdolla ja hänen sitkeän työnsä ansiosta kehittyi ajatus SETA:n alaisesta, mutta itsenäisestä Aids-tukikeskuksesta. SETA:n hallitus teki alkuvuodesta 1985 päätöksen tukikeskustoiminnan käynnistämiseksi. Sitä suunniteltiin yhteistyössä SETA:n ja viranomaisten kanssa vuosina 1985 ja 1986. Tarkoituksena oli keskittää aidsin ehkäisy, siitä tiedottaminen sekä asiakastyö anonyymine testausmahdollisuuksineen erilleen SETA:n rutiinityöstä. Aids-työn nähtiin kuluttavan liikaa SETA:n resursseja, joita olisi tarvittu homojen ja lesbojen tasavertaisen yhteiskunnallisen aseman ajamiseen. Pelko ei myöskään rajoittunut vain homoväestöön. Jo vuoden 1985 keväällä SETA:n sosiaalipalveluun otti yhteyttä lukumääräisesti useampia hetero kuin homo. (Lithén 1986.)

SETA otti yhteyttä erilaisiin järjestöihin, kirkon toimintakeskuksiin, valtion viranomaisiin eräisiin aids-tutkijoihin ja yhteiskuntatieteilijöihin pyytäen lausuntoa erillisen Aids-tukikeskuksen perustamiseksi. Saatujen lausuntojen perusteella päätettiin perustaa erillinen Aids-tukikeskus siten, että se aloittaisi kolmivuotisena kokeiluprojektina jonka toiminnasta SETA vastaa juridisesti, mutta jolla on oma päätöksenteko-organisaatio toimintaan liittyvissä kysymyksissä. Rahoitusta haettiin Kansanterveyslaitokselta ja Raha- automaattiyhdistykseltä. Tilojen löytyminen kesti lähes vuoden ja AIDS- tukikeskuksen toiminta voitiin aloittaa virallisesti 13.10.1986. (Lithén 1986.)

Tammikuun alussa 1987 Aids-tukikeskus avasi ovensa yleisölle toimipaikassaan Katajanokalla Linnankatu 2:ssa. Tätä oli edeltänyt julkinen informaatiokampanja mielialojen rauhoittamiseksi, koska Katajanokan asukkaiden joukossa oli ilmennyt pelkoa tukikeskusta kohtaan. Naapurit pelkäsivät mm. sitä, että HIV-positiiviset saattavat vaikka sylkeä lumeen ja tartunta voisi levitä sitä kautta. Tiedottaminen rauhoitti tunteet. Ensimmäisinä työntekijöinä aloittivat 1.1. 1987 SETA:n entinen sosiaalisihteeri Outi Lithén toiminnanjohtajana, psykologi Hannele Lahtinen sekä tutkijana ja tiedottajana sosiologi Olli Stålström. Vielä saman vuoden aikana palkattiin ulkoista tiedotusta tekemään Jarmo Lahti ja varainkeräyskampanjaa vetämään Jukka-Pekka Mykkänen.

Tukikeskus asetti heti tavoitteet korkealle heti alussa ja saavutti jo ensimmäisenä toimintavuotena myönteistä julkisuutta, esimerkiksi järjestämällä suuren kansalaiskeräyksen sekä gaalajuhlan Finlandia-talolla, jossa esiintyi euroviisuvoittaja Johnny Logan ja jonka suojelijaksi saatiin tasavallan presidentin puoliso Tellervo Koivisto. Rahankeruusta vastaavan Aids-apu ry:n puheenjohtaja Martti Grönfors vastaanotti Tellervo Koiviston Tukikeskuksen puolesta kansalaiskeräystä tukemaan tarkoitetun taidenäyttelyn avajaisissa.

Tukikeskuksen alkuvaiheen suuria haasteita olivat yleisten tartuntapelkojen hälventäminen, mielialojen rauhoittelu ja syrjinnän vastustaminen. Tieteellinen tutkimus käynnistettiin tilaamalla useita satoja tutkimuksia, joiden perusteella toimitettiin Aids asiallisesti -kirja vuoden 1987 aikana ja ensimmäinen Aids- tukikeskustiedote. Siinä arvioitiin ajankohtaista lehdistökirjoittelua, annettiin yhteenveto tartuntaa koskevista tieteellisistä tutkimuksista ja otettiin kantaa vapaaehtoisuuden ja demokratian puolesta pakkotoimenpiteitä vastaan. Asiakastyön ja informaation jakamisen organisoivat Outi Lithén ja Hannele Lahtinen ja anonyymin testauksen aloittivat lääkärit Jyrki Vilppo ja Kari-Pekka Martimo.

Yksi näkyvimpiä tiedotusoperaatioita oli helmikuussa 1987 lähetetty suora, kolmituntinen televisiokeskustelu Suomen aids-politiikasta, johon osallistuivat kliinikkoina Sirkka-Liisa Valle ja Antti Vaheri, tukikeskuksen edustajina Outi Lithén ja Olli Stålström sekä lääkintäviranomaisten edustajia. Ennen suoran lähetyksen alkua Valle ja Vaheri protestoivat sitä vastaan, että ohjelmassa esiintyy "homoseksuaalien edustajia" heidän vastakumppaneinaan. He vaativat itselleen alkupuheenvuorot, koska he edustavat "tieteellistä tutkimusta" kun taas tukikeskuksen edustajat esittävät omia "subjektiivisia mielipiteitään". Ohjelmassa kumpikin osapuoli esitti omat argumenttinsa pakkotoimenpiteistä, kansalaisoikeuksien rajoittamisesta, tartunnan leviämisen ehkäisemisestä ja oikeudesta anonyymiin testausmahdollisuuteen.

"— tukikeskuksen edustajat puolustivat länsimaista demokratiaa Helsingin Sanomia ja aids-tutkijoita vastaan!"
Kolmen tunnin suora televisiolähetys oli mediahistoriaa. Siinä tukikeskuksen edustajat puolustivat länsimaista demokratiaa Helsingin Sanomia ja aids- tutkijoita vastaan! Helsingin Sanomat oli juuri aikaisemmin julkistanut etusivulta alkaneen aids-tutkijan haastattelun, jossa länsimaisen demokratian väitettiin olevan liian heikko taistelemaan aidsia vastaan, minkä takia on sovellettava kansalaisvapauksia rajoittavia menetelmiä tahallisesti tartuttavia vastaan. Tukikeskuksen edustajat väittivät länsimaisen demokratian kestävän ja he pitivät väitteitä "tahallisesta tartuttamisesta" harhaanjohtavina. Atlantan kansainvälisessä aids-konferenssissa oli juuri edellisenä vuonna todettu, että hiv on "suostumustartunta" (infection of consent), joka tarkoittaa sitä, että sukupuoliyhdynnässä molemmat osapuolet ovat vastuullisia itsensä ja toisen suojaamisesta. Tukikeskuksen edustajien mukaan olemassa oleva lainsäädäntö on aivan riittävä, jos voidaan osoittaa henkilön tahallisesti vahingoittaneen toista. Jos tartunta on syntynyt väkivallan tai raiskauksen kautta, voidaan tuomita raiskauksen perusteella. Tukikeskuksen edustajat toistivat myös näkemystään, jonka mukaan turvallisemman seksin noudattamisen tulee perustua ensisijassa muihin keinoihin kuin poliisivalvontaan ja oikeudenkäynteihin.


[ollisidatorium.jpg]
Kirjoittaja osoittaa Pariisissa mieltä hiv-keskitysleirisuunnitelmia
vastaan sidatorium=keskistysleiri ihmisille, joilla on aids (sida)

Vuoden 1986 aikana tehtyjen merkittävien kansainvälisten periaatepäätösten ohella suuri televisiokeskustelu vaikutti osaltaan mielialojen rauhoittumiseen sekä vapaaehtoisuuteen ja kansalaisoikeuksien kunnioittamiseen perustuvan aids- politiikan muotoumiseen Suomessa. Tukikeskus sai merkittävää tukea lääkintäviranomaisilta ja valtiovallan edustajilta. AIDS-tukikeskuksen aamukahveilla kävivät vuonna 1987 neuvottelemassa aids-politiikasta mm. lääkintöhallituksen pääjohtaja Matti Ruokola sekä sosiaali- ja terveysministeri Eeva Kuuskoski, joka kehui tukikeskusta ja sanoi sen tekevän "historiallista työtä".

Merkittävä kansallinen tapahtuma oli lääkintöhallituksen 13.4.1987 koolle kutsuma, noin 500 eri alojen päätöksentekijää käsittänyt konferenssi yliopistolla, jolla pyrittiin yhteisymmärrykseen. Vaikka mitään yhteisymmärrystä ei saavutettu, ongelmat määriteltiin ja niistä keskusteltiin avoimesti. Konferenssissa Valle ajoi julkisesti "pikkupakkoa" tartunnan saaneiden kiinni ottamiseksi. Valtiovallan edustajina konferenssissa olivat mm. lääkintöhallituksen pääjohtaja Matti Ruokola, ministerit Christoffer Taxell, Kaisa Raatikainen ja Eeva Kuuskoski-Vikatmaa. Eettisiä näkökohtia korostivat ja pakkokeinoja vastustivat tukikeskuksen Outi Lithénin lisäksi mm. lääketieteen etiikan asiantuntija Martti Lindqvist ja infektiotautien erikoislääkäri Jukka Lumio, jotka myös kirjoittivat samasta aiheesta AIDS asiallisesti -kirjaan.

"Kliiniset tutkijat — puristivat viimeisetkin sensaatioiden ja julkisuuden rippeet aids-ilmiöstä"
Kliiniset tutkijat käyttivät vielä joitakin vuosia hyväkseen syvällä olleita pelkoja ja kielteisiä asenteita ja puristivat viimeisetkin sensaatioiden ja julkisuuden rippeet aids-ilmiöstä, mutta alkoivat vähitellen hiljentyä sen jälkeen kun Valle oli saanut väitöskirjansa valmiiksi, tullut valituksi vuoden Eevaksi ja kun tutkijat olivat saaneet esitellä itsensä, prosenttilukunsa ja perhe-elämänsä naistenlehtien palstoilla.

Tartunnan saaneita hoitavat infektiolääkärit ja Auroran sairaalan lääkärit ja sairaanhoitajat suhtautuivat rauhallisesti ja asiallisesti alusta pitäen. Omalta osaltaan he pyrkivät hillitsemään uraa ja julkisuutta tekeviä tutkijoita. HIV- infektion sairaalahoito järjestettiin nopeasti ammattimaiselle tasolle. Silti yksi johtavista sairaalalääkäreistä vaati saada tulla haastatelluksi Aids asiallisesti -kirjaan nimettömänä, koska hän katsoi ettei hän lääkärinä halua näkyä julkisesti kantaa ottavana syrjintää vastaan. Se ei ilmeisesti sovi hänen mielestään lääkärin arvovallalle, vaikka hän muuten katsoo esiintyvänsä 'liberaalina'.

Kesällä 1987 olimme Outin kanssa Pariisissa kirjoittamassa osuuttamme AIDS asiallisesti -kirjaan. Osallistuimme mielenosoitusmarssiin, jossa tuhannet ihmiset vastustivat äärioikeistolaisen Le Penin ehdotusta keskitysleirien ('sidatorium') perustamisesta HIV-positiivisille. Terveysministeri Michèle Barzachin johdolla ajatukset pakkotoimenpiteistä Ranskassa saatiin torjuttua.

Tilanteen vähittäistä muuttumista paniikin ja pakkotoimenpiteiden torjunnasta kohti yleistä tiedottamista kuvaa haastatteluni Ylioppilaslehdessä 15.12.1988:

"Pakkokeinot eivät ole tehokkaita, se on todistettu. Kun katsotaan kuinka paljon HIV-positiivisia on löydetty tukikeskuksista (joissa testaus on anonyymiä) terveyskeskuksiin verrattuna, huomataan, että tukikeskukset ovat noin kymmenen kertaa tehokkaampia. Testaus ei ole ennaltaehkäisyä vaan tiedotus. Juuri tiedotukseen pitää nyt panostaa. --- On totta, että riskiryhmän käsite, jonka pistivät julkisuuteen Valle, Vaheri ja Suni on tuudittanut ihmisiä turvallisuuteen. Siksi heterot eivät ehkä ole tajunneet, että turvallisen seksin vaatimus koskee myös heitä. Voi tosiaan olla, että tulossa on heteropiikki. --- Toisaalta [aids-kriisi] on lisännyt ihmisten ennakkoluuloja, toisaalta se on nostanut homoseksuaalisuuden keskustelunaiheeksi ja pakottanut viranomaiset ottamaan homoliikkeen vakavasti. Se on myös lisännyt solidaarisuutta homoliikkeen sisällä. --- Mun mielestä suurimpia sankareita ovat ne, jotka pitää huolta tavallisen ihmisen oikeuksista ja yrittää vähentää pelkoa ja syrjintää. Tutkijoiden sankaruus on itsekästä maineen ja uran pönkitystä, sen vastakohtana mä näen altruistisen sankaruuden". (Ylioppilaslehti 15.12.1988.)

Vaikka sosiaali- ja terveysministerinä toiminut Jorma Huuhtanen myöhemmin yritti käyttää taloudellista painostusta saadakseen tukikeskuksen irrotettua SETA:sta, hän ei saanut tahtoaan läpi.

Kansainvälinen ennaltaehkäisy alkaa muotoutua

Lähestyttäessä 1990-lukua kansainväliset organisaatiot antoivat viralliset tunnustukset eri maiden tukikeskuksille. Vuonna 1989 WHO perusti Wienissä yhteistyöverkoston (ICASO, EUROCASO) eri maissa työskentelevien tukikeskusten ja muiden kansalaisjärjestöjen (non-governmental organisations) kanssa, johon osallistuin Suomen AIDS-tukikeskuksen edustajana.


[geneve.jpg]
Kirjoittaja (oik) osallistuu Geneven aids-konferenssiin vuonna
1998 yhdysvaltalaisen aids-aktivistin Gus Nasmithin kansss

Läsnä oli 50 aktivistia eri homojärjestöistä tai aids-järjestöistä aina Suomesta Ugandaan sekä hiv- positiivisia ihmisiä ja aidsiin sairastuneita. Wienissä annetussa julkilausumassa WHO tunnusti nämä järjestöt kanssansa tasavertaisiksi yhteistyökumppaneiksi. WHO alkoi koordinoida ja tukea tukikeskusten kansainvälisiä kokouksia.

Vuonna 1990 (silloinen) Euroopan Yhteisö alkoi koordinoida ennaltaehkäisevää tutkimusta eri Euroopan maissa. Minut ja muut eri tukikeskusten yhteiskuntatieteelliset aids-tutkijat kutsuttiin Pariisiin suunnittelemaan yhteistyötä tartunnan ja syrjinnän ehkäisemiseksi sekä homomiesten seksuaalikäyttäytymisen tutkimusta Euroopassa. Tämän konferenssin tulokset on raportoinut kokoonkutsujana toiminut Michael Pollak (1993). Ensimmäisen eri ihmisryhmien riskikäyttäytymistä kartoittavan tukikeskuksen tutkimuksen Suomessa tekivät Heikki Partanen ja Martti Grönfors (1991).

Opintoni olivat olleet keskeytyksissä monta vuotta, koska olin toimittanut Rakkauden monet kasvot -kirjan (1984), ollut Australiassa aids-tutkijana (1986), osallistunut AIDS-tukikeskuksen perustamiseen (1987) ja toimittanut AIDS asiallisesti -kirjan (1987). Kirjan julkistamisen jälkeen lopetin aids-aktivismin sillä erää. Palasin takaisin yliopistoon suorittamaan sosiologian ja filosofian opintoni loppuun. Jatkoin "eettistä ja moraalista höpinää" toisella saralla. Vuonna 1997 tein väitöskirjan homoseksuaalisuuden jäljellä olevan sairaaksi leimaamisen poistamisesta.

Osallistuin vielä Aids-tukikeskuksen tutkijana Geneven XII Aids-konferenssiin Genevessä vuonna 1998 yhdessä yhdysvaltalaisen järjestön Aids, Medicine & Miracles puheenjohtajan Gus Nasmithin kanssa.

Lähetä palautetta tästä artikkelista

* * *

Lähteet

Alhainen, A. (nimimerkki) (1983) "Mitenkään vähättelemättä". Riihimäen Sanomat, 3.7.1983.

Altman, Dennis (1986) AIDS and the new puritanism. London: Pluto Press.

Grönfors, Martti and Stålström, Olli (1984) Ethical aspects of the production and dissemination of information on AIDS. Teoksessa The state of information in 1984. Cardiff: European Group for the Study of Deviance and Social Control, 6, 135-150.

Grönfors, Martti and Stålström, Olli (1987) Power, prestige, profit: AIDS and the oppression of homosexual people. Acta Sociologica 1987 (30), 1:53-66.

Grönfors, Martti ja Partanen, Heikki (1991) HIV-riskiin vaikuttavista tekijöistä eräissä suomalaisissa erityisryhmissä. Seksuaaliasenteet, sukupuoli-identiteetti ja seksuaalinen käyttäytyminen. Helsinki: Aids-tukikeskus (AIDS-tukikeskuksen julkaisusarja n:o 2).

Halonen, P. (1985) AIDS - tasa-arvoako? Suomen lääkärilehti, 7, 599-600.

Helquist, Michael (1986) Safe sex: guidelines that could save your life. Teoksessa Rofes, Eric E. (Ed). Gay life. New York NY: Doubleday.

Hentilä, Jorma (1983). Pelon ja inhon kesä 1983. CITY-lehti.

Huotari, Kari (1993) Aids-kysymyksen muotoutuminen kansallisessa kirjoittelussa. Pro gradu -tutkielma, Rovaniemi: Lapin yliopisto.

Koch, Mikael (1985) AIDS. Vår framtid? Stockholm: Carnegie Dokumentationsserie.

Lassus, Allan (1983) Professori Lassuksen haastattelu, Iltalehti, 28.3.1983.

Leibowitch, J. (1984) Un virus étrange venu d'ailleurs. Le SIDA. Paris: Grasset & Fasquelle.

Lindblom, Bengt (1984) Homosexuella män - en obeaktad målgrupp för socialpolitisk teori och praktik. Examensuppsats in Socialpolitik, 5.6. 1984. Helsingfors: Svenska social- och kommunalhögskolan.

Lindqvist, Martti (1989) AIDS - haaste kirkolle. Vammala: Kirkon sairaalasielunhoidon keskus.

Lithén, Outi (1986) Tukikeskustoiminta Suomen tilanteessa. Teoksessa Stålström, Olli (toim). AIDS asiallisesti. Helsinki: Gaudeamus.

Montagnier, Luc (1986) Vaincre le SIDA. Paris: Editions Cana.

Nissinen, Jussi (1985) (toim.) Homo- ja biseksuaalisuudesta. Lääkintöhallituksen julkaisuja. Terveyskasvatus, sarja tilastot ja selvitykset 8/1985. Helsinki: Lääkintöhallitus.

Pollak, Michel (1993) Second plague of Europe: AIDS prevention and sex transmission among men in Western Europe. New York NY: Harrington Park Press.

Pönkä, A., Valle, S-L., Ranki-Häyry, A-M ja Dowiatt, H. Aidsille altistavien parametrien ja T-solumuutosten esiintyminen. Tutkimussuunnitelma ja määräraha- anomus Suomen Akatemialle 14.5.1983.

Ross, M.W. and Stålström, O.W. (1984) Attitudes to venereal disease clinics in Finnish homosexual men. European Journal of Sexually Transmitted Diseases, 1, 169-171.

Rostila, T. (1983) Homoseksuaalisten miesten uudet taudit. Duodecim, 3, 190-193.

Stålström, Olli (1983) Profiles in courage. Problems of action of the Finnish gay movement in crisis. Teoksessa Social movements and social conflict. Hyytiälä: European Group for the Study of Deviance and Social Control.

Stålström, Olli (1984a) The land of 60 000 stupid theories. SETA magazine 2-3/84, 29.

Stålström, Olli (1984b) The AIDS crisis and the press in Finland. Paper delivered at a European AIDS conference, Amsterdam, January 1984.

Stålström, Olli (1986) Aids asiallisesti. Helsinki: Gaudeamus. (AIDS- tukikeskuksen julkaisusarja n:o 1).

Stålström, Olli and Grönfors, Martti (1986) Internment or information? On different strategies for containing the AIDS crisis. Teoksessa Rolston, B. and Tomlinson, M. (Eds). The expansion of European prison systems. Belfast: The European Group for the Study of Deviance and Social Control, 214-224.

Stålström, Olli and Lithén, Outi (1988) AIDS in Finland. Teoksessa Breum, Martin and Hendricks, Aart (Eds) AIDS and human rights. An international perspective. Copenhagen: Akademisk Forlag.

Stålström, Olli (1997) Homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu. Helsinki: Gaudeamus.

Suikki, T. (1985) "AIDS - Jumalan ruoska? (pääkirjoitus). Sirmakka, 5-6, 2.

Vaheri, Antti (1985) "Rokotuksissa tarvitaan yhteiskunnan patistusta" (Antti Vaherin haastattelu), Helsingin Sanomat 6.1. 1985.

Valle, S-L. (1984) "AIDS - mistä on kysymys?". Tiede 2000, 1, 47-50.

Valle, S-L. Ranki, A., Suni, J. ym. Diversity of clinical spectrum of HTLV-III infection. Lancet, 1985, February 9, 301-304.

* * *

Aids-ilmiön historiaa maailman eri maissa dokumentoi Yhdysvaltain terveysviranomaisten alainen tutkimusryhmä The AIDS History Group, National Institutes of Health, Bldg 31, room 2B09, Bethdesda MD 20892-2092, USA. Olen Suomen edustajana tässä tutkimusryhmässä.