FINNQUEER 12.3.2003
FINNQUEER 12.3.2003
 |
Milloin kirkko on valmis siunaamaan homoja ja lesboja?Ulf Särs |
Olin unohtanut, että pidin puheenvuoron Setan ensimmäisessä paneelissa syyskuussa 1974, kunnes Olli Stålström muistutti minua siitä. Kun luin keskusteluselostuksen FinnQueerin sivuilta, tapahtuma muistui mieleeni. Muistin myös ajatelleeni, että olipa heikko teologinen edustus, kun joutuivat tyytymään ruotsinkielisen hiippakunnan tiedottajana toimivaan teologian ylioppilaaseen.
En tiennyt tuntevani ketään homoa, kun otin kantaa homojen oikeuksien puolesta. Lähtökohtana oli kotoa saatu kristillinen vakaumukseni, johon kuului syrjittyjen tukeminen ja puolustaminen. 60-luvulla tämä sai minut monien muiden sukupolveni edustajien lailla ottamaan kantaa mm. rasismia, ydinaseita ja kehitysmaiden riistoa vastaan. Oikeudenmukaisuuden vaatiminen myös homoille oli johdonmukainen jatkumo tälle.
![[ulfsars.jpg]](materiaali/ulfsars.jpg) Ulf Särs |
Ensimmäistä kannanottoani homojen oikeuksiin ei koskaan julkaistu. Syksyllä 1966 olin liittynyt Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton (SKY) ruotsinkielisen julkaisun Ad Lucemin toimitukseen. Kirjoitin kommentin piispojen paimenkirjeestä Ajankohtainen asia. Kirjoitin mm., että jos homoseksuaalisuus on syntiä, se on kollektiivinen synti, poikkeama luomisjärjestyksestä, josta ei yksittäistä homoa saa syyllistää. Toimitukseen kuuluva lääketieteen opiskelija oli kuitenkin sitä mieltä, ettei homoutta ollenkaan pitäisi sanoa synniksi. Siksi tekstiäni onneksi ei julkaistu.
Muutama vuosi myöhemmin kirjoitin jo Hufvudstadsbladetin keskustelussa, että homoutta on pidettävä luomisjärjestyksen moninaisuuden ilmentymänä. Mutta riippumatta siitä, tulkitaanko sitä poikkeamaksi tai moninaisuuden muodoksi, homoja ei saa syyllistää, vaan heitäkin on tuettava elämään uskollisuuteen ja rakkauteen perustavissa suhteissa.
Opiskeluaikana luin myös SKY:n monivuotisen puheenjohtajan, papin ja psykiatrian professorin Asser Stenbäckin (ks. FinnQueer-artikkeli) kirjasen homoudesta. Hän varoitti sen vaaroista ja opasti, että homoja saatettiin tunnistaa mm. siitä, että he pukeutuivat vihreään ja mokkaan. Minulla sattui juuri silloin olemaan vihreä mokkatakki, vihreät housut ja vihreät mokkakengät.
Ruotsinkieliseen hiippakuntaan kuulumisella oli oma merkityksensä. Porvoon hiippakunnan piispa Karl-Erik Forssell oli nimittäin tehnyt rohkean vedon olemalla allekirjoittamatta piispojen yhteistä paimenkirjettä 1966. Paimenkirjeessä piispat levittivät harhatietoja ja ennakkoluuloja. He kirjoittivat mm.: "Homoseksuaalisuuden vaarallisuudesta on oltava selvillä, sillä se leviää ja ulottaa turmiollista vaikutusta suojattomiin yksilöihin."
Piispa Forssell kirjoitti oman kirjeen Porvoon hiippakunnan seurakunnille persoonallisella tavallaan: "Älä tuomitse niitä, joiden seksuaalinen suuntautuminen on erilainen! Kukaan meistä - eivät edes lääkärit – tiedä vielä kaikkea niistä kätketyistä yhteyksistä ja syistä, jotka vaikuttavat siihen, että he ovat erilaisia kuin muut." Kesti 36 vuotta ennen kuin seuraava piispa uskalsi poiketa yhteisestä rintamasta.
Suomen ev.lut. kirkko oli siihen aikaan vielä selvemmin kuin nykyään osana homojen ongelmaa. Vakavin ilmaisu tästä oli Kirkon perheasiaintoimikunnan vuonna 1968 antama lausunto oikeusministeriölle seksuaalirikoslakikomitean mietinnöstä, jonka tarkoituksena oli muuttaa lakia niin että homoseksuaalisuus ei enää olisi rangaistavaa.
Kirkon perheasiaintoimikunnan mukaan homoseksuaalisuuden poistaminen seksuaalirikoslaista voisi johtaa siihen, että homoseksuaalisuutta pidettäisiin "toivottavana seksuaalisen kanssakäymisen muotona". Kirkon vastustuksesta huolimatta homoseksuaalisuus poistettiin rikoslaista vuonna 1971. Suurelta osin kirkon lausunnon perusteella otettiin kuitenkin lakiin pykälä, joka teki "yllyttämisen haureuteen samaa sukupuolta olevan kanssa" rangaistavaksi.
Ensimmäinen aktiivinen kohtaamiseni homojen kanssa tapahtui vuonna 1974, kun Vanhankirkon seurakunnan nuoriso-ohjaaja Seppo Kivistö erotettiin virastaan, koska hän oli avoimesti kertonut homoseksuaalisuudestaan. Osallistuin mielenosoitukseen erottamista vastaan Vanhankirkon puistossa. Tutustuin Seppoon, Martiniin ja muihin setalaisiin ja sen seurauksena minut sitten kutsuttiin Setan paneeliin.
Seuraava muistiin jäänyt kokemukseni oli Joensuun kirkkopäivillä 1975, kun Martti Kaipiainen (ks. FinnQueer-artikkeli) vedoten Jeesuksen sanoihin "totuus on tekevä teidät vapaiksi" tunnisti olevansa "ainakin viisikymmenprosenttisesti homoseksuaali". Kirkkopäivien jaosto toivoi, että kirkossa keskusteltaisiin avoimesti homoseksuaalisuudesta ja että "tutkimusta kirkon toimesta jatkettaisiin ja julkistettaisiin".
Vuoden 1975 lopussa julkaistiinkin Martti Lindqvistin ja Jouko Sihvon tutkimus, Homoseksuaalisuus ja kirkko. Se oli piispainkokouksen toimeksiannosta tehty Kirkon tutkimuslaitoksessa. Tutkimus oikaisi monia virheellisiä käsityksiä ja paljasti monia ennakkoluuloja Toimenpide-ehdotuksissaan Lindqvist ja Sihvo katsoivat, ettei homoseksuaalisuus saa olla este kirkon virkoihin pääsemiseksi. "Kriteereiden tulee olla samat homoseksuaaleille ja heteroseksuaaleille."
Toinen osoitus siitä, että muutos oli alkanut, näkyi siinä että kirkon yhteiskunnallinen toimikunta järjesti seminaareja yhdessä Setan kanssa. Keskustelujen puheenjohtajana toimi silloinen Porvoon piispa John Vikström.
Hyvin merkittävä minulle oli vuonna 1800-luvulla eläneen ruotsalaisen kristillisen filosofin Pontus Wiknerin kirja Psykologiska självbekännelser (Psykologisia itsetunnustuksia), joka julkaistiin 1971, kun kaikki hänen omaisensa olivat kuolleet. Se oli riipaiseva kuvaus kristinuskon perinteisen kielteisen suhtautumisen homolle aiheuttamasta kärsimyksestä.
Ritva Kurjen kutsumana esittelin Wiknerin kirjaa Setan kristillisessä piirissä Malkuksessa syksyllä 1976. Olin harvoin tavannut niin laajaa ekumeenista piiriä, mukana oli osanottajia helluntailaisista katolilaisiin. Osanottajilla oli myös hyvin erilaisia raamattunäkemyksiä ja he suhtautuivat eri tavoin omaan homouteensa. Yhteistä heille kaikille oli, että heillä ei ollut muuta yhteisöä, jossa he saivat olla rehellisesti oma itsensä.
Pidin kokemuksestani hartauden radiossa, jossa lainasin Wikneriä ja Psalmia 22: "Mutta minä olen maan mato, en enää ihminen, olen kansani hylkäämä, ihmisten pilkka." Ilokseni en saanut yhtään kielteistä palautetta, myönteistä kyllä.
1984 piispat julkaisivat jälleen seksuaalisiin kysymyksiin liittyvän paimenkirjeen Kasvamaan yhdessä. Sen asiasisältö oli aikaisempaa paimenkirjettä totuudenmukaisempi. Piispat pitäytyivät kuitenkin siihen, että homoseksuaalisuus on ristiriidassa Raamatun näkemyksen ja kirkon opin kanssa.
Piispat sanovat ettei homoseksuaalinen suuntautuminen estä kirkon viran saamista. He kuitenkin edellyttävät sitä, että kirkon viranhaltija ei opeta eikä toimi kirkon homoseksuaalisuuteen liittyvän opetuksen vastaisesti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kirkon virassa olevalle homoseksuaalille käytännössä suositellaan selibaattia. Vielä vakavampaa on, että suositus käytännössä myös merkitsee sitä, että kirkon palveluksessa oleva homoseksuaali ei saa avoimesti kertoa homoseksuaalisuudestaan.
Vuonna 1993 tapahtui merkittävä välikohtaus suhteessa homoseksuaalisuuteen. Arkkipiispa John Vikström lausui radiohaastattelussa, että maallistuneessa yhteisössä homoseksuaalien tulee saada elää yhdessä, mutta hän ei halua samaistaa heidän suhdettaan avioliittoon. Arkkipiispan omaan tuomiokapituliin tehtiin kantelu hänen harhaoppisuudestaan. Häntä vastaan kerättiin nimilistoja joissa oli sekä pappien että maallikoiden nimiä. Tuomiokapituli antoi arkkipiispalle kuitenkin vapauttavan lausunnon.
Tästä kiistasta Gustav Strömsholm kirjoitti väitöskirjan De homosexuella som kyrklig spelbricka (Homoseksuaalit kirkollisena pelinappulana).
Selviä merkkejä kirkollisen ilmapiirin avartumisessa on näkynyt viime vuosikymmenien ja erityisesti vuosien aikana. Jyväskylän kirkkopäivillä 1983 ei ollut vain asiaa käsittelevä seminaari vaan myös seksuaalisten vähemmistöjen rukoushetki. Hyvinkään kirkkopäivillä 1993 osallistuin homoutta käsittelevään paneelikeskusteluun. Kuvaavaa oli, että homoseksuaalisiin suhteisiin kielteisesti suhtautuvaa alustajaa ei paneeliin saatu, joten keskustelu jäi varsin latteaksi.
Kaikesta selvimmin muutos asenteissa näkyy kirkollisessa lehdistössä. Sekä kirkon epävirallinen äänenkannattaja Kotimaa että Helsingin seurakuntayhtymän lehti Kirkko ja kaupunki ovat ylläpitäneet avointa keskustelua ja tukeneet parisuhdelain aikaansaamista. Tällä kertaa valitettavasti Porvoon hiippakunnan lehti Kyrkpressen on muodostanut kielteisen poikkeuksen.
Muutos näkyy myös Kirkon tutkimuskeskuksen viime vuonna laatimassa mielipidetiedustelusta. Homoparien siunaamista kannattavien osuus oli vuoden aikana kasvanut puolitoistakertaiseksi: Suomessa joka neljäs pappi toivoi kirkon siunaavan homoparit. Pääkaupunkiseudulla neljä pappia kymmenestä siunaisi homoparit.
Aids-epidemian puhkeaminen antoi uuden näkökulman kirkolliseen homokeskusteluun, kun joissakin puheenvuoroissa aidsia pidettiin Jumalan rangaistuksena homoseksuaalisuudesta. Kirkon sielunhoitajien kanta oli tässä suhteen kuitenkin hyvin selkeä: sairautta ei saa pitää Jumalan rangaistuksena.
Aids-tukikeskukselta sain upean kirjan The Quilt, joka kuvasi aidsissa lähimmäisiään menettäneiden amerikkalaisten tekemiä muistotäkkejä. Monet liikuttavat tarinat kertoivat homojen ja lesbojen rakkaudesta, huolenpidosta ja uskosta. Pidin siitä aamuhartauden aidspäivänä 1993 ja sain paljon myönteistä palautetta
Keväällä 2000 herätti vuorostaan Elisabeth Ohlssonin näyttely Ecce Homo julkista keskustelua kirkossa. Toisin kuin Ruotsissa, näyttelyä ei järjestetty kirkollisissa tiloissa vaikka Helsingin tuomiokirkon krypta olikin ehdolla. Tästä huolimatta näyttely herätti voimakasta vastustusta joissakin piireissä, mutta myös paljon myönteisiä reaktioita.
Merkittävin uuden asenteen ilmaisija on kuitenkin Yhteysliike. Keväällä 1999 rovasti Liisa Tuovinen otti yhteyttä mm. Helsingin yliopiston vararehtoriin Raija Sollamoon, dosentti Martti Lindqvistiin, ja teol.tri, psykoterapeutti Matti Hyrckiin. Ryhmä teki Amerikan luterilaisen kirkon ELCA:n piirissä toimivan verkoston mallin mukaan esitteen, joka kutsui ihmisiä perustamaan eettistä uudistusliikettä Suomen kirkon piirissä. Liike sai nimen Yhteys. Sen esitteessä sanotaan mm. näin:
"YHTEYS on avoin kohtaamispaikka kaikille kristillisten kirkkojen ja yhteisöjen jäsenille, jotka uskovat, että Jeesuksen Kristuksen evankeliumi sulkee piiriinsä myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt kuten homot, lesbot ja biseksuaalit sekä transihmiset, täysivaltaisina ihmisinä ja kristittyinä. Heillä on oikeus osallistua omana itsenään kristillisen seurakunnan elämään ja viranhoitoon."
Yhteys astui julkisuuteen loppuvuodesta 2000 lähettämällä esitteensä laajasti etenkin kristilliselle lehdistölle. Esitteen allekirjoittajien joukossa oli mm. emeritus arkkipiispa Mikko Juva. Esitteen allekirjoittajina on eri uskonnollisten yhteisöjen jäseniä, etenkin monia ortodokseja. Minulle oli ilo kääntää esite ruotsiksi ja toimia liikkeen ruotsinkielisenä yhteyshenkilönä.
Yhteys tuli julkisuuteen juuri sopivasti ennen eduskunnassa käytyä keskustelua parisuhteen rekisteröinnistä. Monet kansanedustajat viittasivat esitteeseen puheenvuoroissaan. Monia Yhteyteen kuuluvia asiantuntijoita kuultiin myös eri valiokunnissa. Kun joukkotiedotusvälineet kiinnittivät huomiota aggressiivisiin rukoilijoihin eduskuntatalon portailla, kokivat monet kansanedustajat lohdullisena sen, että myös Yhteys oli olemassa.
Tämän hetken tilanteessa Yhteys pyrkii erityisesti vaikuttamaan siihen, että homoseksuaalit parit saisivat kirkollisen siunauksen rekisteröimälleen parisuhteelle. Yhteyden piirissä on myös laadittu sellaisen siunauksen malli, jota voitaisiin käyttää parisuhteen rekisteröintiä seuraavissa juhlissa. Kirkkokäsikirja tarjoaa nyt mahdollisuuden siunata homoseksuaalin parin koti.
Yhteys on yhteistyössä sekä Malkus-ryhmän sekä Arcus-ryhmän kanssa. Arcus on vuodesta 1996 koonnut homoseksuaaleja ja lesboja jotka joko ovat kirkon työssä, aikovat hakeutua siihen taikka muuten työnsä kautta ovat kirkkoa lähellä. Malkus ja Arcus ovat myös järjestäneet niin sanottuja sateenkaarimessuja seksuaalisille vähemmistöille.
Kirkkohallituksen lausunto parisuhdelain eduskuntakäsittelyä varten jatkoi kirkon perinnettä vastustaa homoseksuaalien aseman parantamista. Parisuhteen rekisteröiminen vaikuttaisi kirkkohallituksen mukaan heikentävästi avioliiton erityisasemaan. Tämän sijasta toivottiin puolueetonta säädöstöä, joka määrittelisi yhdessä asuvien ystävien jne. lailliset suhteet. Kirkkohallituksen ehdotus olisi ylläpitänyt kaksinaismoraalia kieltämällä rakkauteen perustuvan homoseksuaalisen parisuhteen tunnustamisen.
Parisuhteen rekisteröinnin sallivan lainmuutoksen tultua hyväksytyksi, kiiruhtivat piispat korostamaan, että kirkon työntekijöiden edellytetään edelleen noudattavan perinteistä opetusta. Piispat korostivat myös sitä, että uusi laki ei anna kirkolle aihetta luoda kaavaa kirkolliselle toimitukselle, joka koskisi parisuhteen solmineiden siunaamista.
Myöhemmin on Kuopion piispa Wille Riekkinen poikennut piispojen linjasta. Hän on ilmoittanut, että hän kannattaa homoseksuaalien parisuhteen kirkollista siunaamista ja että myös kirkon työntekijällä tulee olla oikeus rekisteröidä parisuhde.
Kirkolliskokouksessa on tehty kaksi aloitetta, toisessa esitetään parisuhteen kirkollista siunaamista, toisessa taas vaaditaan kirkolta kielteistä suhtautumista työntekijöiden oikeuteen rekisteröidä parisuhde. Mitä todennäköisimmin molemmat aloitteet hylätään tässä vaiheessa, mutta ne antavat joka tapauksessa aihetta jatkaa keskustelua.
Nähtäväksi jää, onko kirkko valmis omaehtoisesti antamaan homoille ja lesboille siunauksensa ja oikeuden osallistua omana itsenään seurakunnan elämään ja viranhoitoon vai joutuuko se muuttamaan kantaansa vasta ennakkotapauksien ja yhteiskunnan pakotteiden edessä.
Kirjoittaja on Kirkon Ulkomaanavun kouluttaja ja Yhteysliikkeen jäsen.