FINNQUEER 4.4.2004

Kun sana tulee vihaksi

Leena Seivo

Leena Seivo on teologian opiskelija, Malkuksen jäsen ja FinnQueerin toimittaja.

Perustevaliokunnan perusteet

Vuonna 2002 voimaan tullut parisuhdelaki on pakottanut myös Suomen evankelis- luterilaista kirkkoa tarkentamaan kantaansa sekä homoseksuaalisuuteen että homoseksuaaleihin. Nimenomaan pakottanut; vapaaehtoisesti ei kirkon virallinen linjaus tätä tee.


[leenaseivo.jpg]
Kuitenkin enemmistölle kirkossa toimivista ihmisistä homoseksuaalisuudesta tulee ongelma vasta sitten, kun joku tekee siitä sellaisen. Joillekin se tosin on ollut ja on alati kauhistuksen kauhistus. Tämä asennoitumisen jakaantuminen näkyi myös nyt ensimmäistä kertaa virallisesti sekä kahdesta keväällä 2002 kirkolliskokouksessa tehdystä parisuhdetta koskevassa aloitteessa että kirkolliskokouksen niitä koskevasta kannanotosta.

Kirkolliskokous on kirkon ylin päättävä toimielin, joka käsittelee kirkon oppia ja työtä sekä kirkon lainsäädäntöä, hallintoa ja taloutta koskevia asioita. Siihen valitaan edustajat neljäksi vuodeksi kerrallaan käsittelemään ja päättämään eri aihepiirejä koskevia asioita. Tätä varten kirkolliskokouksessa asetetaan kahdeksan eri valionkuntaa: lakivaliokunta, perustevaliokunta, käsikirjavaliokunta, hallintovaliokunta, talousvaliokunta, yleisvaliokunta, kansliavaliokunta, ja toimitusvaliokunta.

Kirkolliskokouksessa on 109 edustajaa. 96:n maallikko- ja pappisedustajan lisäksi siihen kuuluvat vielä 10 piispaa ja kenttäpiispa sekä valtioneuvoston määräämä edustaja. Saamelaiskäräjien luterilaiseen kirkkoon kuuluvat edustajat valitsevat kirkolliskokoukseen oman edustajansa.

Kirkolliskokouksen perustevaliokunta on se elin, joka käsittelee uskon ja opin alueelle liittyviä asioita sekä myös avioliittoa, perhettä ja ihmisoikeuksia koskevia asioita. Sen vuoksi parisuhteen siunaamiseen liittyvät ja parisuhteensa rekisteröineen kirkon työntekijän työsuhteeseen liittyvät aloitteet siirrettiin perustevaliokunnan käsiteltäviksi.

Jätetyistä aloitteista toisessa ehdotettiin vaihtoehtoisten siunaamiskaavojen valmistelemista

Jätetyistä aloitteista toisessa ehdotettiin vaihtoehtoisten siunaamiskaavojen valmistelemista rekisteröidyn parisuhteen solmineiden ja heidän kotinsa siunaamiseksi (Matti Sollamo). Siis että suhteensa rekisteröinyt pariskunta voisi saada suhteelleen maallisen viranomaisen sinetin lisäksi myös virallisen kirkon virallisen siunauksen. Toisessa edellytettiin sellaisen henkilön virkakieltoon saattamista, joka kirkon työntekijänä rekisteröi parisuhteensa (Lasse Marjokorpi).

Siis parisuhteen rekisteröimistä suunnittelevan kirkon työntekijän olisi valmistauduttava myös siihen, että solmiessaan liiton rakkaansa kanssa hän purkaa työsuhteen työnantajansa kanssa. Syynä olisi tämän aloitteen mukaan hänen parisuhteen rekisteröintinsä, mutta kysehän olisi tietenkin työntekijän, ihmisen, syrjinnästä hänen seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi, mikä olisi toimena sekä epäeettinen että Suomen perustuslain syrjintälainsäädännön ja työsopimuslainsäädännön syrjintäsuojan vastainen.

Toisessa edellytettiin sellaisen henkilön virkakieltoon saattamista, joka kirkon työntekijänä rekisteröivät parisuhteensa

Jätetyt aloitteet olivat selkeästi vastakkaisia. Lokakuussa 2003 kirkolliskokouksen perustevaliokunta päätti aloitteita tutkittuaan ehdottaa kummankin aloitteen jättämistä raukeamaan. Perustevaliokunnassa muodostettiin asian tiimoilta loppujen lopuksi yhteinen kannanotto, johon sisällytettiin valiokunnan viiden jäsenen allekirjoittama eriävä mielipide. Marraskuussa 2003 kirkolliskokous päätti toimia perustevaliokunnan suositusten mukaisesti ja lähettää parisuhdelain seurauksia kirkossa koskevan asian piispankokouksen ratkaistavaksi.

Asian käsittelystä vastaavan, kirkolliskokouksen perustevaliokunnan puheenjohtaja piispa Ilkka Kantola antoi 7.10.2003 julkisuuteen lausunnon:

”Emme esitä kaavoja rekisteröityjen parisuhteiden siunaamista varten, koska emme ole varmoja, tahtooko Jumala siunata liittoja vai ei.”

Emme esitä kaavoja rekisteröityjen parisuhteiden siunaamista varten, koska emme ole varmoja, tahtooko Jumala siunata liittoja vai ei

Myöhemmin televisiossa Kantola totesi itse saaneensa lausumastaan palautetta ja koetti selittää sanomaansa ikään kuin lapsukseksi. Aivan vakavasti haluaisin kuitenkin esittää toivomuksen, että tätä lausetta ei unohdettaisi vaan että se huolellisesti puretaan. Kirkko yrittäessään vaikuttaa tavallisten ihmisten arkielämän mutkistumiseen, puolustaa sitä mielettömyydellä. Emmehän me voi loppujen lopuksi koskaan sanoa tietävämme mistään asiasta Jumalan takuuvarmaa mielipidettä, mutta silti meidän on elettävä toistemme kanssa, toisiamme vasten.

Rakkauden perusteet

On tärkeää ymmärtää, että kirkolliskokous ei ollut yksimielinen. Sanoa, että ”kirkko syrjii homoja”, ei siis enää aivan täsmälleen pidä paikkaansa. Käytännössä homoseksuaali kirkon työntekijä ei voi kuitenkaan paljastaa seurakuntalaisille/työtovereille/työnantajalle homoseksuaalisuuttaan. Pappi ei voi olla avoimesti homoseksuaali ilman, että siitä seuraa monenlaisia, vakavia uhkia hänelle itselleen (tai seurakunnalle, kuten kirkon virallinen establishment ajattelee).

Homoseksuaali työntekijä pakotetaan valehtelemaan työrauhansa ja mielenrauhansa vuoksi, tai siis tietenkin hänen työnantajansa mielenrauhan vuoksi. Työnantaja ja valehteluun kehottaja on Suomen evankelisluterilaisen kirkon establishmentin näkemys asiasta - tai paremminkin se näkemys, jota sillä ei kerta kaikkiaan ole, vaan jota se nimenomaan toistuvasti ja johdonmukaisesti Jumalan selän taa pakenee.

Toisaalta kirkossa on jo aivan toisenlaisia äänenpainoja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten tukemiseksi kuten Yhteys-liike ja Arcus- verkosto. Tämäkin on kirkon ääntä ja toimintaa.

Helsinkiläisessä Kallion seurakunnassa on myös jo useiden vuosien ajan tehty esimerkillistä työtä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten kanssa. Kyseessä ei ole kirkon alaslasku, niin kuin niin usein saa kuulla, vaan rakkauden ylös nostaminen ja esille tuominen ja sen esillä pitäminen, eikä enää piilottaminen ja maahan kätkeminen.

Rakkaus on ennen kaikkea solidaarisuutta ihmisten välillä ja suhteessa muuhun luomakuntaan. Se on syvää sitoutumista luomiskertomukseen ja Luojaan. Rakkaus on yksinkertaista, horisontaalista toimintaa, joka ei koukkaa aina ensin yläkerran kautta ja kysy sieltä sääntöjä ja rajoja. Rakkaus koukkaa paremminkin alakerran kautta ja kysyy sieltä ihmistä ja ihmisen arvoa. Tämän pitäisi olla kristillisessä kirkossa itsestään selvä lähtökohta, mutta se ei ole sitä edes päämääränä. Jumala kivettyy kuvaksi, joka ei enää muistuta ihmistä. Se onkin pahin kompastuskivi ja epäjumala: Jumala, johon ihminen ei enää mahdu. Tai vain jotkut ihmiset mahtuvat, jokin laatu, jokin rotu.

Me, mutta eivät he.

Eriävä mielipide

Perustevaliokunta halusi siis esitettyjen aloitteiden käsittelylle lisää aikaa ja lisää syvyyttä ennen kuin niiden pohjalta tehtäisiin päätöksiä tai johtopäätöksiä. Valiokunnan loppumietinnössä tunnustetaan, että sekä kirkossa että itse valiokunnassa on homoseksuaalisuudesta olemassa erilaisia näkemyksiä. Valiokunnan jäsen ja mietintöä laatineen jaoston puheenjohtaja Heli Pruuki oli tästä kannanotosta hyvillään. Pruukin mukaan on ensimmäistä kertaa selkeästi nähtävissä, että kirkossa ajatellaan homoseksuaalisuudesta eri tavoin. Hän halusi näin sanoessaan selvästikin korostaa sitä, että sekä kirkossa että kirkolliskokouksessa on ihmisiä, jotka suhtautuvat homoseksuaaleihin lähimmäisiinsä ilman minkäänlaista diskriminoinnin tarvetta. Vaikka tällainen kannanottojen jakaantuminen olikin historiallinen ja positiivinen asia, oli valiokunnan loppumietintö kuitenkin kaiken kaikkiaan varsin konservatiivinen.

Valiokunta painotti loppukannanotossaan, että kirkon tulee edelleenkin tukea avioliittoa, joka sen mielestä luo parhaat edellytykset turvalliselle ja hyvälle elämälle sekä aviopuolisoiden että lasten ja lopulta koko yhteiskunnan kannalta. Valiokunta katsoi myös, ettei samaa sukupuolta olevien parisuhde vastaa tätä kirkon opettamaa ihannetta. Tämän vuoksi parisuhteen siunaamisen kaavaa ei tule sen mielestä ottaa mukaan kirkollisten toimitusten kirjaan, elikä siis viralliseksi toimituskaavaksi.

Valiokunnan mielestä kirkossa tulee olla tilaa yksin eläville, eronneille, seksuaalivähemmistöön kuuluville.

Eriävän mielipiteen allekirjoitti viisi valiokunnan jäsentä (Lasse Marjokorpi, Eero Nieminen, Eero Junkkaala, Erkki Puhalainen, Göran Stenlund). Heidän mukaansa virkakieltoaloitetta tulisi viedä eteenpäin lähettämällä se kirkkohallitukselle säännösvalmisteluun. Kirkkohallitus on kirkon hallinnossa se elin, joka voi muuttaa tarvittaessa kirkkolakia.

Perusteena eriävälle mielipiteelle käytettiin ”luomisjärjestystä”. Suomen teologisen instituutin pääsihteeri Eero Junkkaala toteaa:

”Olemme sitä mieltä, että kirkon tulee selkeästi pitäytyä siihen Raamatun opetukseen, joka perustuu luomisjärjestykseen. Sen mukaan homoseksuaalinen käyttäytyminen on kirkon opetuksen vastaista ja sitä on pidettävä syntinä.”(Kirkon tiedotuskeskus 7.10.2003)

Junkkaalan perustelu on mielenkiintoinen: kaiken keskuksena on siis Raamatun opetus, joka perustuu luomisjärjestykseen. Kirkko taas haluaa rakentaa toimintansa ihanteen pohjalle. Mitä tarkoitetaan sanalla ”ihanne”? Ilman ihanteita olisi vaikeaa elää elämäänsä ryhdikkäästi, mutta silloin kun ihanne asetetaan todellisuuden vastakohdaksi, siitä tulee pelkkä kulissi.

--- mutta silloin kun ihanne asetetaan todellisuuden vastakohdaksi, siitä tulee pelkkä kulissi.

Kirkon homoseksuaaliset työntekijät haluaisivat mahdollisuuden tehdä työtään avoimesti ja uhatta, omana itsenään ja toteuttaisivat näin ollen rehellisyyden ihannetta. Kirkko haluaa ehdoin tahdoin piiloutua komeroon ja esittää jotakin muuta kuin mitä se on, voidakseen säilyttää ’ihanteensa’ pelkästään heteroseksuaalisesta kirkosta.

Ja homoseksuaaleihin, kuten yleensäkin, kohdistuvat sanktiot.

Tautista tietovarantoa

Se mikä on eniten kiinnittänyt huomiota kirkon establishmentin tavassa suhtautua homoseksuaalisuuteen liittyviin kysymyksiin, on asiallisen tiedon puuttuminen ja sen lähestulkoon totaalinen torjuminen. Konservatiivisimmissa ja äänekkäimmissä (sekä myös virallisen establishmentin) suunnissa puhutaan jatkuvasti edelleenkin ”homoseksualismista”, ikään kuin olisi kyse aatteesta, jonka ihminen voi omaksua tai ei.

Lasse Marjokorpi puhui perustevaliokunnan mietintöä koskevan tv-haastattelujen yhteydessä homoseksualismista ikään kuin tarttuvana tautina, joka leviää kulovalkean tavoin. Pinnan alla on käsitys homoseksuaalisuudesta seksi- addiktiona, pedofiliaan usein rinnastettavana viattomien lasten ja aikuisten viettelynä, joka hallitsemattomana valloittaa kyliä ja kaupunkeja.

On kyse - mielikuvien tasolla - seksistä, seksuaalisesta irstailusta, pornosta ja ties mistä ikään kuin homoseksuaalisuuden olennaisimpana ytimenä. Termiä rakkaus ei tähän ”poikkeavuuteen” tai ”taipumukseen” haluta yhdistää. Homoseksuaalisuuskysymysten esiin ottaminen liitetäänkin aina lopun aikojen jonkin degeneraatio-vaihteen kytkeytymiseen, viattomien ihmisten kauhistuttamiseen ja tieltä suistamiseen. Homoseksuaalisuus on terrorismiin rinnastettavissa oleva uhka.

Homoseksuaalisuutta vastustetaan erityisesti niissä uskonnollisissa piireissä, joissa vastustetaan myös naispappeutta, luonnollisesta ”luomisjärjestyksestä” (ensin luotiin mies ja sitten nainen) poikkeamista. Homous tuntuu saavan kylkeensä feminiinisen viitteen, seksuaalisen suuntautumisen liittäminen sukupuoleen onkin hyvin tavallista ainakin ”rikkinäisyyden” merkityksessä.

Homoseksuaaleja heteroseksuaaleiksi (ja näin ollen vihdoin Jumalan aidoksi kuvaksi) manipuloivassa eheytysideologiassa homoseksuaalisuus katsotaan nimenomaan sukupuoli-identiteetin muotoutumisen häiriöksi. Koska mies ei uskalla olla mies, hänestä tulee homo ja koska nainen ei uskalla olla nainen, hänestä tulee lesbo. Homot ovat siis vajaita miehiä (melkeinpä naisia) ja lesbot vajaita naisia, jotka eivät ymmärrä luomisjärjestyksen osoittamaa paikkaansa. Kokonaisia miehiä ja naisia - siis luomisjärjestyksen näköisiä ja mukaisia - he eivät ole, siitä ”rikkinäisyys”- termi. Juuri sen tähden, luomisjärjestyksen kaltaiseksi, heidän tuleekin sitten ”eheytyä”.

”Jos luovutaan siitä käsityksestä, että Raamatun sana on kirkon opin ja elämän perusta, niin edessämme on mukautuminen siihen ateismiin ja eettiseen sekasortoon, mikä maailmassa vallitsee. Tämä maa on täynnä lukutaitoisia ihmisiä, jotka ovat Jumalan sanasta päässeet selville, että homoseksuaaliset elämäntavat ovat syntiä. Jos kirkko aikoo ottaa palvelukseensa tämä luonteisen parisuhteen solmineita median pelossa, on turha kuvitella, että kristityt ovat halukkaita vastaanottamaan näiden työntekijöiden palveluksia millään kirkollisen toiminnan saralla”,

kiteyttää virkakieltoaloitteen jättänyt Lasse Marjokorpi (Kirkon tiedotuskeskus 5.11.2003).

Marjokorpi puhuu Raamatun sanasta, jonka eräs ydin ainakin minun käsitykseni mukaan (näin minulle on pikkutytöstä asti opetettu) on Raamatun kertomus Sanasta, joka on tullut Lihaksi. Marjokorven ja muiden äärikonservatiivien Raamatun tulkinnassa on hienoinen ero. Siinä Sana on selvästikin tullut Vihaksi.

Viestejä ylhäältä

Toisaalta Marjokorpi ei ole asennoitumisessaan lainkaan yksin. Piispojen paimenkirjeessä Ajankohtainen asia (1966) voimme lukea:

”Homoseksuaalisuuden vaarallisuudesta on oltava selvillä, sillä se leviää ja ulottaa turmiollista vaikutusta suojattomiin yksilöihin. Vaikka homoseksuaalinen ei aina olekaan itse vastuussa tämän taipumuksen synnystä, on jokainen velvollinen pidättäytymään sen toteuttamisesta, samoin kuin terveellä sukupuolivietillä varustettu on siihen avioliiton ulkopuolella. Raamattu ei suotta puhu synnistä varoittavin sanoin. Homoseksuaalisuuden lisääntyminen on aina ollut ilmauksena aikakauden siveellisen elämän rappeutumisesta. Kristittyjen asiana on tehdä voitavansa niiden ihmisten auttamiseksi, jotka syystä tai toisesta ovat joutuneet tämän taipumuksen valtaan, ja kohdeltava näitä lähimmäisiä ymmärtämyksellä.”

Vetoapua eduskunnasta

Kristillisdemokraattien kasanedustaja Kari Kärkkäinen tivasi tätä samaa kristityn vastuuta ja ymmärtämisen ajatusta aikanaan parisuhdelakikeskusteluun liittyvässä kirjoituksessaan ”Heitteille jätetyt homot” (Kristityn Vastuu 8.3.2001). Hän laittaa itse asiassa paljolti kristittyjen syyksi sen, miksi ”suomalaiset joutuvat tänä keväänä pohtimaan homoutta.” Kyse on Kärkkäisen mukaan kristittyjen laiminlyönneistä ”homo-ongelmaisia”(Kärkkäisen keksimä uudissana) kohtaan.

Kärkkäinen peräänkuuluttaakin aivan uudenlaista vastuuta: mitä olet tehnyt (tai jättänyt tekemättä) homo-ongelmaiselle lähimmäisellesi! Kärkkäinen selittää homouden taustoja ja toteaa, että kaikissa ihmisissä (ei ainoastaan homoissa) on häiriöitä. (Mitenköhän asia lesbojen kohdalla lienee…) Siinä mielessä olemme kaikki samassa veneessä. Kärkkäisen mukaan homot eivät ole vastuussa häiriöstään, mutta sitä hän ei selitä, ovatko heterot vastuussa omistaan. Eivät ilmeisestikään.

”Kirkkoa hajottava Yhteys-liike” on Kärkkäisen mukaan löytänyt markkinaraon, johon ”sillä on kuitenkin väärät lääkkeet. Sääliä ilman totuutta”. En oikein käsitä, miksi markkinarako tarvitsee lääkkeitä, mutta sen luulen ymmärtäväni, että sääli koskee meitä homoseksuaaleja. Yhteysliike antaa meille Kärkkäisen mukaan siis sääliä, mutta ei totuutta ja Kärkkäinen ilmeisestikin sääliä totuudella höystettynä. Sitä haluaisin kysyä Kärkkäiseltä, että miksi meitä ylipäänsä pitää sääliä? Ilmeisesti sen vuoksi, että meillä on ongelma. Me olemme homo-ongelmaisia.

”Mielestäni olemme tässä tilanteessa, koska kristilliseksi sanottu suomalainen yhteiskunta ja seurakunnat ovat jättäneet homo-ongelmaiset heitteille. Mitä sinulle ja minulle on kouluissa ja seurakunnissa opetettu homoudesta? Olemmeko suostuneet vierellä kulkemiseen homo-ongelmaisen kanssa?”
kysyykin nyt Kärkkäinen.

”Missä olisimme nyt, jos meille kouluissa ja seurakunnissa olisi opetettu, ettei homous tartu ja ettei homoja tarvitse pelätä ja vihata. Että homo-ongelmainen itse vastaa taipumuksensa toteuttamisesta niin kuin me kaikki omasta elämästämme. Että voimme auttaa häntä eheytymään lähimmäisyydellä.”
Kärkkäinen parahtaa miltei tuskaisena.

Voisin omasta puolestani vastata Kärkkäisen ihmettelyyn siitä, missä me olisimme, että tässä me nyt edelleenkin joka tapauksessa olemme, vaikka juuri Kärkkäisen kuvaamalla tavalla ja tuella on tehty ja toimittu. Ja että Luojan kiitos se on kaava, joka alkaa pikkuhiljaa olla murtumassa.

Kärkkäinen puhuu lopuksi ”mustasta mullasta”, josta homous sikiää ja tarkoittanee sillä vanhempiamme - etäistä isäämme ja tunkeilevaa äitiämme - mutta minä katson täksi ”homouden” sikiämisen mullaksi vain Kärkkäisen ja muiden kaltaistensa tunkeilevat, fiksoituneet ajatukset, jotka ovat todella täysin aukottomia ja sysimustia.

Toisen ihmisen täydellinen tietäminen, ongelmaiseksi tekeminen ja sitten tietyin keinoin ”hoitaminen” on pelkästään (väki)vallankäyttöä. Jos Kärkkäisen lanseeraama hypoteettinen ”homo-ongelmainen” olisikin olemassa, niin Kärkkäisen tuumailema suhtautuminen ja hoitoon ohjaus on kuitenkin edelleen homo-ongelman poistamista ja kuuluu - ei toki lääketieteen, vaan lähinnä rasistisen rotupropagandan alueelle. Ratkaisevaa ei ole se, sääliikö armosta vai piekseekö pelkästä vihasta. ”Missä olisimme nyt, jos meille kouluissa ja seurakunnissa olisi opetettu, ettei homous tartu ja ettei homoja tarvitse pelätä ja vihata”, kysyy Kärkkäinen esittäen puhdasverisen, sysimustan, ovelasti kätketyn rasistisen lausuman. Haluan muistuttaa lopuksi vielä, että Kärkkäinen on eduskunnassa kristillisdemokraattien edustajana.

Painavaa sanottavaa

1984 piispojen paimenkirjeessä ”Kasvamaan yhdessä” tuntuu suhtautuminen homoseksuaaleihin olevan asiallisempaa kuin pariakymmentä vuotta aiemmassa. Homoseksuaalisuus voidaan jo nähdä joidenkin ihmisten olemukseen kuuluvaksi piirteeksi, joka ei ole ihmisen itsensä valittavissa. ”Taipumus” ja käyttäytyminen erotetaan toisistaan. Homoseksuaalit kuuluvat saman seksuaalietiikan piiriin kuin heteroseksuaalit. Erona on vain se, että ainoastaan seksi heteroseksuaalisessa avioliitossa katsotaan sallituksi. Mitä muita mahdollisuuksia homoseksuaaleille jää siinä tapauksessa, kuin selibaatissa eläminen? Homoseksuaaleja ymmärretään ja heihin on suhtauduttava piispojenkin neuvon mukaan kuin kehen tahansa lähimmäiseen:

”Raamattuun perustuva kirkon käsitys homoseksuaalisen käyttäytymisen luonnonvastaisuudesta ei anna kenellekään oikeutta riistää homoseksuaalilta ihmisarvoa eikä se saa johtaa tinkimiseen lähimmäisenrakkauden vaatimuksesta. Homoseksuaalinen lähimmäinen on hyväksyttävä täysivaltaisena jäsenenä mukaan kirkon ja yhteiskunnan eri toimintamuotoihin."

Edellinen lause on ulospäin kaunis, itsensä kumoava lausuma, joka alkaa ihmisen arvon riistämisellä (”homoseksuaalisen käyttäytymisen luonnonvastaisuus”) ja päättyy sydäntäsärkevään empatiaan, joka ei jätä ketään muuta tyhjäksi kuin sen ihmisryhmän, jolta juuri on riistetty ihmisarvo. Tämä on niin tuttua, että tämä on kirkollisessa sanankäytössä ehdottomasti sääntö, ei poikkeus (kirkolliset kannanotot muistuttavat häkellyttävän paljon poliittisia kannanottoja - valitettavasti).

Kuinka muuten voi olla kirkon täysivaltainen jäsen, jos ei saa olla edes täysivaltainen ihminen? Ja ennen kaikkea: miten voi olla täysivaltainen kristitty, jos ei ole edes suositeltavaa olla rehellinen?

Siispä

Kirkolliskokouksen perustevaliokunnan lausuntoon eriävän mielipiteensä jättänyt Eero Junkkaala selvitti kirkon parisuhdekeskustelua viime vuoden maaliskuussa pitämällään luennolla Suomen teologisessa instituutissa. Suomen teologinen instituutti on jo pitkään ja tehokkaasti edistänyt toiminnassaan homofobiaa ja eritoten täysin asiatonta ”tietoa” homoseksuaalisuudesta. Tätä perinnettä Junkkaala luennossaan tarkasti vaalii. Junkkaala referoi Sollamon ja Marjokorven kirkolliskokoukselle jättämistä aloitteista ja siitä, minkälaista keskustelua niiden pohjalta on käyty.

Junkkaala käy ”homoseksualismia” läpi monipuolisesti aloittaen siitä, mitä Raamattu tästä ilmiöstä sanoo. Junkkaalan mukaan ”kristinuskon syntyaikoina hellenistisroomalaisessa maailmassa homoseksualismi oli yleistä. Sekä juutalaisuus että kristinusko torjuivat yksiselitteisesti tällaisen elämäntavan”. Tämä suhtautuminen perustui Junkkaalan mukaan ”luomisjärjestykseen”. Luomisjärjestyksellä hän tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ”Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja asetti avioliiton miehen ja naisen väliseksi liitoksi”. Tämä käytäntö on siis luotua, luonnollista, kun taas ”tästä poikkeava elämäntyyli ei ollut luomisen vaan syntiinlankeemuksen seurausta.”

”Roomalaiskirjeen ensimmäisessä luvussa oleva Uuden testamentin seikkaperäisin kuvaus asiasta korostaa juuri sitä, että ihmiskunta on vaihtanut Jumalan palvelemisen epäjumalien palvelemiseen, ja tästä eräänä seurauksena on sukupuoliroolien sekoittuminen. Kyse ei ole siitä, että joku yksilö olisi vaihtanut sukupuolisen suuntautuneisuutensa vaan että koko ihmiskunta on tehnyt väärän valinnan suhteessa Luojaansa.”, Junkkaala selvittää.

Heteroseksuaalisuus perustuu siis luomiseen ja luomisjärjestykseen ja homoseksuaalisuus syntiinlankeemukseen.

Koska ihmiskunta oli vaihtanut Jumalan palvelemisen epäjumalien palvelemiseen (?), oli seurauksena ”sukupuoliroolien sekoittuminen”, sanoo Junkkaala. Onko tällä jotakin tekemistä homoseksuaalisuuden kanssa?

Kyse ei ole Junkkaalan mukaan yksittäisestä ”sukupuolisen suuntautuneisuuden” vaihtamisesta, vaan siitä, että koko ihmiskunta on valinnut väärin.

Mitä ”sukupuolisen suuntautuneisuuden vaihtaminen” on? Puhuuko Junkkaala transseksuaalisuudesta?

Miten se liittyy ”hellenistiroomalaisen maailman homoseksualismiin”?

Edellä sanotusta on nostettava esiin vielä eräs lausuma, nimittäin Junkkaalan toteamus, että ”koko ihmiskunta on valinnut väärin”. Koska Junkkaala ei tässä selvitä Paavalin teologiaa tarkemmin, on tyydyttävä hänen omaansa, joka ei kuitenkaan osoittaudu teologiaksi lainkaan, vaan eheytys-ideologiaan kuuluvaksi teologialla höystetyksi argumentoinniksi.

”Luomisjärjestystä” tarvitaan ensiksi oikeuttamaan Junkkaalan teologisen näkemyksen perusteet eli miehen paremmuus naiseen verrattuna ja heteroseksuaalien paremmuus homoseksuaaleihin verrattuna.

Junkkaala sanoo selkeästi että vain heteroseksuaalit ovat ”luonnollisia”, ”luomisjärjestyksen mukaisia” ja homoseksuaalit syntiinlankeemuksen mukaisia. Minä esimerkiksi siis homoseksuaalina edustan syntiinlankeemusta ja äitini heteroseksuaalina edustaa luomisjärjestystä. Kuinka luomisjärjestys voi synnyttää syntiinlankeemuksen, onko siinä kenties vikaa? Tähän Junkkaala vastaakin, edelleen eheytys-ideologian mukaisesti: ”Kyse ei ole siitä, että joku yksilö olisi vaihtanut sukupuolisen suuntautuneisuutensa vaan että koko ihmiskunta on tehnyt väärän valinnan suhteessa Luojaansa.” Eheytysideologiassa hoetaan: kaikki me olemme rikkinäisiä, kaikki olemme poispoikenneet, kaikki olemme syntisiä…kaikki me olemme valinneet väärin, mutta kas, vain homoseksuaaleja eheytetään.

Ehkä tiede tietää..?

Junkkaala jatkaa homoseksualismi-teemaa selvittämällä seuraavaksi ”homoseksuaalisuuden” (mitä se on?) synnyn ja tulkinnan problematiikkaa. Ensiksi hän toteaa, että tiede ei ole kyennyt antamaan lopullista vastausta homoseksuaalisuuden synnystä. Niinpä Junkkaala tekeekin sen tieteen puolesta:

”Kyseessä on monimutkainen prosessi, joka voi sisältää geneettistä alttiutta ja psykososiologisia ongelmia varhaislapsuudessa. Psykiatrit puhuvat mm. kehityksen fiksaatiosta. Homoseksuaalisuuden synnyn selvittäminen ei ole oleellinen tekijä pohdittaessa, miten asiaan pitäisi suhtautua. Useimmissa tapauksissa on selvää, että ihminen ei ole tietoisesti valinnut sukupuolista suuntautu­neisuuttaan. Joskus henkilön taustalla on hyväksikäyttökokemuksia.”

Junkkaala sanoo - ladattuaan kenttätykillisen kehityspsykologiaa - että ”Homoseksuaalisuuden synnyn selvittäminen ei ole oleellinen tekijä pohdittaessa, miten asiaan pitäisi suhtautua.” Eikö? No ei tietenkään. Ainoastaan silloin se nousee tähdelliseksi kysymykseksi, kun siitä on esitetty mitä uskomattomimpia teorioita ikään kuin lonkalta vetäen ja ikään kuin totuutena. Varsinkin jos ”joskus henkilön taustalla on hyväksikäyttökokemuksia” (mikä lause, mikä väittämä!!).

Junkkaala jatkaa tieteellistä selvitystä miettimällä onko ”homoseksualistista käyttäytymistä” pidettävä epätoivottavana tai syntinä, vai ei. Junkkaalan mukaan tämän kysymyksen kohdalla ”näkemykset eroavat”. ”Perinteisen raamatuntulkinnan kannattajat” eivät voi hyväksyä ”homoseksuaalisen elämäntavan toteuttamista” tasavertaiseksi heteroseksuaalisuuden rinnalle, sanoo Junkkaala. (miten ”homoseksualistinen käyttäytyminen” ja ”homoseksuaalisen elämäntavan toteuttaminen” suhtautuvat toisiinsa?)

Vaikka ihminen ei voi ”taipumukselleen” mitään, hän voi itse vaikuttaa taipumuksensa ”toteuttamiseen”. Tässä Junkkaala - tai siis perinteisen raamatuntulkinnan kannattajat - ottaa vertailevaksi esimerkiksi kleptomanian ja pyromanian: niin kauan kuin pyromaani kantaa tulitikkuaskia taskussaan, hän ei tee syntiä, mutta kun hän tuikkaa talon tuleen, hän tekee syntiä. Jos homoseksuaali kantaa ”taipumustaan” latentisti, hän ei tee syntiä, mutta jos hän ”toteuttaa taipumustaan”, hän tekee syntiä.

”Toisella kannalla olevat korostavat, että koska ihminen ei ole itse valinnut seksuaalista suuntautu­neisuuttaan, häntä ei voi sen perusteella asettaa toisten kanssa eriarvoiseen asemaan.

Molemmilla kannoilla olevat korostavat, että erilaisista taipumuksistaan huolimatta on hyväksyttävä ihminen sellaisena kuin hän on.”

Näin päättää Junkkaala tieteellisen osion, eikä hän tieteen tavoin lainkaan tietenkään arvota. Hänhän tuo esiin vain erilaisia näkemyksiä. Hän vain referoi. Ja jälleen meidät homoseksuaalit tämän kaiken jälkeen hyväksytään armollisesti sellaisena kuin me olemme - kunhan me vain muistamme visusti olla sitä olematta.

Kenet hei otetaan

Luentonsa loppupuolella Junkkaala selvittää kirkon mahdollisuutta hyväksyä homoseksuaalisen työntekijänsä mahdollinen parisuhteensa virallistaminen. Yhteiskunnan hyväksyttyä parisuhdelain kirkko joutui Junkkaalan mukaan vaikeaan tilanteeseen:

”Se on perinteisesti pitänyt epäsuotavana, että avoimesti homoseksuaalisuutensa tunnustava olisi kirkon työntekijä. Nyt sen on ratkaistava, hyväk­syykö se yhteiskunnan lainsäädännön soveltamisen omiin työntekijöihinsä, vai määritteleekö se erilaiset kelpoisuusehdot kuin muu yhteiskunta.”

Aivan selkeästi juuri tästä kysymyksestä on tehty konservatiivien piirissä uskonnollisen ja oikean uskon mittari: jos hyväksytään parisuhteensa rekisteröinyt kirkon työntekijä, mennään ”maailmaa” päin, mutta jos ei hyväksytä, ollaan uskon ytimessä.

Tuleeko siis kirkon noudattaa yhteiskunnan lakeja ja säädöksiä, vai saako se luoda omansa?

Periaatteessa Junkkaalan mielestä kirkolla on oikeus noudattaa työntekijöihinsä nähden ”tarkempia kriteerejä” kuin valtiolla. Junkkaala viittaa kirkon työntekijöiden velvollisuuteen kuulua kirkkoon ja hyväksyä kirkon tunnustus. Hän ottaa katolisten pappien selibaattilupauksen esimerkiksi siitä, kuinka kirkolla on oikeus asettaa papeilleen muusta yhteiskunnasta poikkeavia säädöksiä. Junkkaala viittaa myös luterilaisen kirkon piispojen tapaan edellyttää avoliitossa olevaa pappia solmimaan (heteroseksuaalisen) avioliiton.

Tässä on oiva esimerkki ontuvasta rinnastamisesta, mikä on kristillisessä homofobisessa argumentoinnissa sananmukaisesti hirvittävän yleistä. Ajateltakoon vaikkapa kristillisdemokraattien kansanedustaja Päivi Räsäsen vetoomuksia parisuhdelakia vastaan: jos homoseksuaaleille annetaan mahdollisuus rekisteröidä parisuhteensa, niin miksei sitten sallita myös moniavioisuutta? Mitä kahden samaa sukupuolta olevan henkilön parisuhteella on tekemistä moniavioisuuden kanssa? Eikö kahden ihmisen haluama, vapaaehtoinen liitto ole nimenomaan tietoinen monogaaminen valinta moniavioisuuden (?) sijaan. Ja kuinka realistinen tällainen moniavioisuuden mahdollisuus muka olisi!! Tässä on erinomainen esimerkki siitä kuinka on vedottava täysin absurdeihin ajatuksiin silloin, kun järkeviä ajatuksia ei ole käytettävissä.

Junkkaalaan palaten: miten selibaatin valitsevaa roomalaiskatolilaista pappia ja luterilaisen kirkon homoseksuaalista työntekijää voi rinnastaa toisiinsa? Eikö tällöin olisi loogista, että myös heteroseksuaalisen papin on valittava selibaatti? Roomalaiskatolilaisen papin selibaatti ja evankelisluterilaisen papin homoseksuaalisuus eivät ole rinnastettavissa siitä syystä, että ne eivät yksinkertaisesti ole yhteismitallisia käsitteitä.

Junkkaala pohtii mahdollisia kirkkolainsäädännöllisiä muutoksia. Jos joltakin rajoitettaisiin oikeuksia, niin keneltä sitten? Toisaalta jos mahdollista virkakieltolakia sovellettaisiin kaikkiin kirkon homoseksuaaleihin työntekijöihin, niin silloin valtion kanssa jouduttaisiin napit vastakkain.

”Voidaan myös kysyä, onko tälle melko pienelle ihmisryhmälle räätälöity kirkkolain muutos oikeassa suhteessa siihen, että monia muitakin rajoituksia voitaisiin yhtä hyvin säätää”, pohtii Junkkaala. Niin, tuskin näin pienen marginaaliryhmän vuoksi kannattaa koko kirkon koneistoa käynnistää. Silti:

”Toisaalta juuri rekisteröity parisuhde on mitattavissa oleva asia, toisin kuin jokin muu eettinen ongelma. Jos sanktiot kohdistettaisiin parisuhteensa virallistaneisiin, se ilmaisisi kirkon kannan myös niihin, jotka elävät tällaisessa suhteessa ilman virallistamista”

Tarkoittaako Junkkaala siis sanoa, että rekisteröity parisuhde on kirkon kannalta niin selkeä eettinen ongelma, että se on aivan mitattavissa. Monet eettiset ongelmat ovat homoseksuaalien väliseen liittoon verrattuna paljon, paljon hämärämpiä. Elikä jos ”sanktiot kohdistettaisiinkin parisuhteensa virallistaneisiin, se ilmaisisi kirkon kannan myös niihin, jotka elävät tällaisessa suhteessa ilman virallistamista” Selittäköön lukija minulle päin mitä tämä viimeisin heitto tarkoittaa. Mieltä lämmittää kun näkee jonkun näin aidosti iloitsevan sanktioiden taktiikasta.

Tarkoittaako Junkkaala, että jos kirkko hyljeksii parisuhteensa virallistaneita, niin kuinka se hyljeksiikään samaa sukupuolta olevien ihmisten avosuhteita ja että virallistettu parisuhde on tämän hylkäämisen ikoni? Toivottavasti ei.

Siispä siunataan - vai ei..?

Luentonsa lopuksi Junkkaala pohtii siunauksen sisältöä ja kirkollisten toimitusten (kaste, vihkiminen, hautaan siunaaminen..) merkitystä. Parisuhdelaki möyhii kirkon opillista perustaa, vähän väliä on mietittävä ja otettava kantaa siihen, mitä mikin milloinkin merkitsee.

Junkkaalan määritelmä siunauksesta:

”Siunaaminen sisältää esirukousta siunattavan puolesta sekä kaiken hyvän, erityisesti Jumalan läsnäolon toivottamista. Siunaus kuuluu oleellisena osana kirkon pyhiin toimituksiin. Sitä voidaan toivottaa ja rukoilla myös yksityisessä sielunhoidossa ja muutoinkin ihmisten tavatessa toisiaan.”

Jos ja kun parisuhteensa rekisteröineeltä pariskunnalta evätään kirkollisen siunauksen mahdollisuus, niin se sitten menettää esirukouksen kaiken hyvän, erityisesti Jumalan läsnäolon toivottamisen oleellisen kirkon pyhän toimituksen siunauksen toivotuksen ja rukouksen erilaisissa kohtaamisen tilanteissa

Miksi jotkut haluaisivat kieltää joltakulta edellä mainitut asiat? Junkkaala selittää:

”Ne jotka torjuvat parisuhteensa laillistaneiden siunaamismahdollisuuden, korostavat, että kirkon ei pidä siunata sellaista, mitä Jumala ei siunaa. Siunausta ei pidä ulottaa alueelle, jonka Raamattu ilmoittaa synniksi”

Liikkeellä ollaan siis vankasti raamatullisin perustein. Lause ”kirkon ei pidä siunata sellaista, mitä Jumala ei siunaa” tuo mieleen perustevaliokunnan puheenjohtajan Ilkka Kantolan perustelun sille, miksi rekisteröityä parisuhdetta siunaamista koskevan aloitteen annettiin raueta: ”Emme esitä kaavoja rekisteröityjen parisuhteiden siunaamista varten, koska emme ole varmoja, tahtooko Jumala siunata liittoja vai ei.”

Emme esitä kaavoja rekisteröityjen parisuhteiden siunaamista varten, koska emme ole varmoja, tahtooko Jumala siunata liittoja vai ei.”

Junkkaala luennoi maaliskuussa 2003. Kantola antoi lausuntonsa lokakuussa 2003. Kenen äänellä kirkko puhuukaan?

Se, miksi rekisteröityä parisuhdetta ei pidä siunata, sisältää Junkkaalan mukaan taas sanktioajatuksen: mikäli hyväksytään parisuhde-siunauskaava, hyväksytään homoseksuaalisuuskin.

Etenkään kirkollisten toimitusten kirjaan ei Junkkaalan mielestä tällaista pidä pistää. Ehkäpä siitä tulisi saastainen?

Parisuhdelaki, ajatus kahdesta samaa sukupuolta olevasta ihmisestä yhdessä, on ajatuksena sekä kauhistuttava, että ihastuttava. Siitä saa irti niin ihastuttavan paljon kaikenlaista, minkä kautta voi iskeä itse kauhistuttavan ytimeen: homoseksuaalisuuteen.

Mutta Junkkaala on korrekti, hän ei ota kantaa puoleen eikä toiseen (periaatteessa), ihmiset muodostakoot sitten omat mielipiteensä. Junkkaala ilmaisi omansa kirkolliskokouksen perustevaliokunnassa; hän oli selkeästi virkakieltoaloitteen puolesta ja vaati sille kirkkohallitukselta eteenpäinmenomahdollisuuksia (eriävä mielipide). Rekisteröityjen parisuhteiden siunauskaava-aloitetta ei Junkkaala luonnollisestikaan tukenut, sehän olisi ollut ihan luonnotonta.

Luomisjärjestyksen vastaista on siis tukea kaikin tavoin parisuhdetta, jonka osapuolet vapaaehtoisesti haluaisivat virallistaa suhteensa sekä yhteiskunnan että kirkon edessä, ystävien läsnä ollessa. Hehän sitoutuisivat vain rakastamaan ja tukemaan toisiaan ja iloitsisivat Jumalan heille antamasta siunauksesta. Kiitos Junkkaalan ja kaltaistensa tällainen hörhötys halutaan edelleenkin kitkeä ainakin kirkosta pois. Minkään todellisuuden edessä ei kirkon pidä kumartua, mikäli sen peruspilaria (avioliitto) uhataan. Tärkeintä ei suinkaan kirkossakaan ole rakkaus, vaan heteroseksuaalinen rakkaus. Onhan se sentään ihanne.

Lopuksi

Lopuksi kirkolliskokousedustajien ajatuksia samaa sukupuolta olevien parisuhdetta koskevien aloitteiden käsittelyssä marraskuussa 2003 (Kirkon tiedotuskeskus 5.11.2003).

Piispa Eero Huovinen

Parisuhdeasia on toisaalta pieni kysymys, mutta voi olla myös iso asia ihmisille, jotka odottavat kirkon ja Jumalan hyväksyntää. Seksuaalisuus on elämänalue, jolla odotukset ja mielenliikkeet ovat väkevimmillään

Parisuhteen rekisteröintikielto herättää piispan mukaan raskaan sarjan oikeudellisia ja teologisia kysymyksiä

Kirkolle perusoikeudet ovat vakava asia. Kirkossa pitää varoa asennetta, joka vähättelee yhtäläisiä ihmisoikeuksia

Toisaalta kirkko ei samastu maalliseen yhteiskuntaan. Huovinen pitääkin arvossa sellaista maallista esivaltaa, joka antaa kirkolle tilaa selvittää teologiset kysymykset omassa keskuudessaan

Uskonnollisilla yhteisöillä on oikeus asettaa viranhaltijoille edellytyksiä, jotka rajoittavat yleisiä perusoikeuksia.

Parisuhdekeskustelun teologinen ydinongelma Huovisen mukaan on, kuuluuko asia luterilaisen kirkon pysyvän opin piiriin vai muuttuvan etiikan alaan. Kysymykseen siunaamisen kaavoista Huovinen totesi, että hän pitää luontevampana ratkaisun etsimistä enemmän yksityisen sielunhoidon kuin yhteisöllisesti hyväksyttyjen toimitusten suunnalta. Esimerkiksi Ruotsissa piispat laativat 1990-luvulla esirukoussuosituksen.

Virkakieltoaloitteen ensimmäinen allekirjoittaja, kirkkoherra Lasse Marjokorpi:

"Paavali osoittaa, että homoseksuaalisuus on vastoin luontoa ja merkki kulttuurin rappiosta

Marjokorpi arvosteli logiikkaa, jossa taipumuksen olemassaolosta seuraa lupa sen toteuttamiseen. "Silloin joudutaan hyllyvälle pohjalle. Meissä kaikissa on taipumuksia moneen muuhunkin suuntaan: huorin tekemiseen, ahneuteen, varastamiseen, juoppouteen, jopa moniavioisuuteen. Nykykulttuurille on ominaista, että poikkeavuudesta tehdään normi, jota kaikkien pitäisi seurata. Media, televisio ja iltapäivälehdet toistelevat kulttuuriuutisina näitä ilmiöitä, kunnes ne saadaan yleistymään ja terve synnintunto ja Jumalan pelko katoaa."

Johtaja Kari Lehtola: Paavalin lause ei voi olla kirkolle iankaikkinen ohjenuora, ennakkoluuloisuutta oli silloin ja on yhä.

Allekirjoitin aloitteen kaavojen saamisesta, jos kerran tavaratalot siunataan, miksi ei ihmisiä

Lääkäri Pekka Reinikainen: Seksuaalipoliittinen lobbaus on onnistunut muuttamaan entisen poikkeavuuden normitilaksi ja ennen normaalina pidetyn ajattelumallin poikkeavuudeksi. Kirkon ei pidä ajaa seksuaalipoliittiseen miinaan, joka sille on viritetty Reinikainen siteerasi puheenvuorossaan laajasti Asser Stenbäckiä, jonka mukaan homoseksuaalisuus ei voi olla synnynnäistä samoin kuin ei muutkaan patologisen seksuaalikäyttäytymisen muodot

Kirkolliskokouksen lääkärijäsenet Anna Tuliharju ja Liisa Lahti olivat Reinikaisen kanssa eri mieltä ihmisen seksuaalisesta kehityksestä.

Piispa Wille Riekkinen: Kristus on lain loppu ja päämäärä. Myös homoseksuaaleilla täytyy olla kirkossa kotipaikkaoikeus. Ihmisen ei tarvitse muuttua heteroseksuaaliksi ennen kuin Kristus voi aloittaa työnsä. Tarvitaan myös kaava, jolla rakkaus ja sitoutuminen toiseen ihmiseen vahvistetaan.

Piispa Ilkka Kantola: vakuutti, että hän ei ole homofobinen piispa, ystäväpiiriin kuuluu vähemmistöä edustavia henkilöitä. Piispa sanoi tuntevansa heidän kamppailujaan. Jos piispoja on nyt syytetty rohkeuden puutteesta, se voi olla totta. On syytä ajaa varovasti. Piispan virka on ykseyden virka, tehtävä ei ole hajottaa

Piispat Ilkka Kantola, Juha Pihkala ja Jorma Laulaja: esittivät monia perustavia kysymyksiä, jotka on selvitettävä. On kyse Raamatun eettisestä opetuksesta, uskosta, luomiskäsityksestä, käsityksestä eroottisesta rakkaudesta ja sukupuolisuudesta, luonnottomuudesta ja synnistä. Piispat suhtautuivat epäillen kaavojen tarpeellisuuteen ja sanoivat, että kirkko voi asettaa työntekijöilleen omia vaatimuksiaan vrt. Kantolan edellinen lausuma.

Edustaja Maaria Perälä: rekisteröityneen parisuhteen valinneet ovat sitoutuneita uskollisuuteen. He saavat olla aidosti ja julkisesti sitä, mitä ovat. Jumala on luonut jokaisen, lain kriteerinä ovat rakkaus ja yhteinen hyvä

Edustaja Eero Junkkaala: rakkaus on kaunis ja vastaan sanomattomalta tuntuva periaate, mutta liian kevyt. Pian pitää sallia seksuaalisuhde rakkauden takia isän ja tyttären välillä tai moniavioisuus

Pastori Leena Heinonen: piti joitakin puheenvuoroja järkyttävinä kuulla toivoi keskustelun kirkossa jatkuvan sen raskaudesta huolimatta Heinosen mielestä mietintö antaa totuudellisen kuvan, missä kohtaa kirkossa kuljetaan tässä asiassa olisi hyvä pohtia, miten kirkko on asenteillaan aiheuttanut kärsimystä homoseksuaaleille ja heidän omaisilleen

Ei pian, ehken koskaan

Kirkon edustajat ovat monesti todenneet, ettei kirkkolaiva tee äkkikäännöksiä. Ei tässäkään tapauksessa. Perustevaliokunnan siirrettyä asiasta päättämisen piispainkokoukselle, piispainkokous reagoi kyllä heti.:

”Piispainkokous oli koolla Helsingissä 10.–11.2. Viime syksynä kirkolliskokous siirsi parisuhteen rekisteröinnin seurausten jatkokäsittelyn piispainkokoukselle. Syksyn 2003 kirkolliskokouksessa oli esillä kysymys siitä, miten suhtautua rekisteröidyn parisuhteen siunaamiseen ja parisuhteensa rekisteröineiden kodin siunaamiseen. Kirkolliskokoukselle tehtiin myös kysymys, voiko parisuhteensa rekisteröinyt henkilö toimia kirkon viranhaltijana tai työntekijänä.

Kirkolliskokous päätti jättää molemmat aloitteet raukeamaan, mutta lähetti parisuhteen rekisteröinnin seurauksia kirkossa koskevan asian piispainkokoukselle siihen liittyvien teologisten ja juridisten asioiden selvittämiseksi. Nyt piispainkokous päätti valmistaa homoseksuaalisuutta koskevan keskustelun teologisten, juridisten ja ekumeenisten näkökohtien selvityksen. Toinen selvitys tehdään sisarkirkkojen pohdinnasta ja ratkaisuista saman kysymyksen kohdalla. Selvityksen saatuaan piispainkokous harkitsee jatkotoimia.” (11.2.2004)

Jätetyistä selvityksistä tehdään siis jatkoselvityksiä, joidenka pohjalta tehdään sitten jotakin.

Me jäämme odottamaan.