FINNQUEER 27.6.2005

Ristin ja sateenkaaren lukijoille: uusi verkkokirja

Saku Henriksson

Tässä on FinnQueerin uusin verkkokirja, Risti ja sateenkaari, alkuperäinen nuoren miehen kertomus seksuaalisen suuntautumisen hyväksymisestä kristillisen herätysliikkeen piirissä. Oikeastaan kirjan nimi on Sakun tarina, jolla se jo laajalti tunnetaankin. Valitsin kuitenkin yhdessä FinnQueerin Olli Stålströmin kanssa nimeksi ”Risti ja sateenkaari”. Oletko ehkä lukenut David Wilkersonin kirjan ”Risti ja linkkuveitsi”? Wilkersonin ja omassa kirjassani on toisiaan muistuttava ristiriita. Omassa kertomuksessani kyse ei kuitenkaan ole valinnasta uskonnon ja rikollisen elämäntavan välillä.

Kun nyt sukellat Sakun tarinaan, muista, että se on sydänverellä kirjoitettu
Olen Sakun tarinan kirjoittaja. Voit siirtyä tarinaan suoraankin, mutta pitäisin hyödyllisenä, että lukisit seuraavan johdannon, sillä se antaa tarinalle syvyyttä. On hyvä tuntea etukäteen olosuhteita, henkistä ympäristöä, aiheeseen liittyvää ongelmanasettelua sekä mielipiteitä.

Herätysliikkeistä ja muista uskonnollisista ryhmistä

Suomessa on neljä nk. vanhaa herätysliikettä: evankelisuus, körttiläisyys eli herännäisyys, lestadiolaisuus ja rukoilevaisuus. Niiden enemmän tai vähemmän suoraan vaikutuspiiriin lasketaan kuuluvaksi noin miljoona suomalaista, siis viidennes kansastamme. Lisäksi on muita huomattavia uskonnollisia luterilaisia tai luterilaisen alkuperän omaavia liikkeitä kuten helluntailaisuus, adventismi, Jehovan todistajat, Kansanlähetys sekä monia, monia muita. Tässä yhteydessä olisi väärin unohtaa toinen, ortodoksinen kansankirkkomme.

Liikkeet eroavat painotuksissaan ja ulkonaisissa muodoissaan toisistaan vähäisestä erittäin huomattavaan. Muihin liikkeisiin torjuvimmin suhtautuva lienee lestadiolaisuus. Sitä pidetään konservatiivisena (vanhanaikaisena) ja eksklusiivisena (toiset poissulkevana). Rukoilevaisuus on myös osittain varsin konservatiivinen. Sen ja lestadiolaisuuden joissain haaroissa käytetään yhä vuoden 1776 raamatunkäännöstä ja nk. vanhaa suomalaista virsikirjaa. Nämä ja monet muut liikkeet ovat hyvin vakavamielisiä ja surumielisen hartaita, mutta niissä myös pidetään hyvän perheyhteisön tavoin huolta liikkeeseen kuuluvista. Kuulumisia kysellään, uskoa vahvistellaan, otetaan ventovieraita (joskin pääosin vain liikkeeseen kuuluvia) kotiin yöpymään ja tuetaan vähäosaisia.

Liikkeissä nuoret on yleensä huomioitu varsin hyvin. Heidät muistetaan julistuksessa ja opetuksessa. Heille järjestetään omia tapaamisia ja muita tilaisuuksia, joissa heitä pyritään kiinnittämään liikkeen perinteisiin arvoihin ja opetukseen. He kasvavat pienestä pitäen kiinni liikkeeseen, oppivat sen tavat ja uskonnollisen slangin, samaistuvat sen ajattelutapaan ja alkavat hyljeksiä samoja asioita, joita liikkeissä ennenkin on pidetty vahingollisina.

Tabut pysyvät verhon takana ja sovinnaisuuden viikunanlehti ei lakastu. Niistä, jotka pysyvät kuuliaisina liikkeen opetuksille ja neuvoille, valitaan sitten aikanaan uusia työntekijöitä eri tehtäviin. Ne, joille liikkeen mahdollinen ahdasmielisyys muodostuu sietämättömäksi taakaksi, jättäytyvät usein pois. Sitkeimmät näistä saattavat kuitenkin pysyä mukana sisäisenä oppositiona raskaasta sosiaalisesta erityksestä ja julkisesta, nolaavasta paheksunnasta huolimatta.

Homoseksuaalisuutta koskevat käsitykset

Raamatun- ja uskonkäsitys on yleensä varsin perinteinen. Niinpä suhtautuminen tabuista ehkä vaietuimpaan, homoseksuaalisuuteen, on tavallisesti jyrkän ja kohtalaisen kielteisen välillä. (Olen tietoinen määrittelyni epätieteellisyydestä.) Olen jaotellut suhtautumistapoja seuraavasti:

  1. Muut seksuaalisuuden muodot kuin heteroseksuaalisuus ovat synnillisiä tapoja ja tottumuksia, jotka eivät kuulu alkuperäiseen luomistyöhön. Niistä voi ja pitää oppia pois. Ne kuuluvat haureus-nimiseen kuolemansyntiin, joka yksiselitteisesti on tuomittu Raamatussa. Jo pelkkä taipumus, josta voi siis hankkiutua eroon, on synti, joka vie helvettiin. Jumala on ollut täydellinen luomistyössään, jossa Hän ei ole tehnyt ketään muuksi kuin heteroseksuaaliksi.
  2. Vähemmistössä olevat seksuaalisuuden muodot ovat vain joitakin synnillisiä kiusauksia muiden joukossa. Jollakin on taipumusta niihin, jollakin johonkin muuhun, esim. ”tavalliseen” huoruuteen. Jumalan armon ja avun turvin synnillisiä, esim. homoseksuaalisia kiusauksia tunteva ihminen voi varjeltua itse teoilta, joita vastaan hänen onkin taisteltava. Missään (poikkeavan) seksuaalisuuden muodossa ei ole mitään dramaattista tai ”erityisen” tuomittavaa – se on samalla viivalla muiden syntien kanssa.
  3. Sukupuolisia vähemmistöjä tulee suvaita, koska Raamattu ei anna aivan yksiselitteistä vastausta homoseksuaalisuutta koskevaan uskonnollis-moraaliseen ristiriitaan. Se ilmiö, josta Raamatussa puhutaan, ei vastaa sitä, mitä homoseksuaalisuus on tänä päivänä. Asiaa on vielä tutkittava.
  4. Homo-, bi- ja heteroseksuaalisuus ovat tasa-arvoisia sukupuolisen suuntautumisen ja tietoisuuden muotoja. Raamattu on nimenomaan homoseksuaalisuutta koskevissa kannanotoissaan vain suuntaa-antava, aikaansa sidottu moraalinen ohjekokoelma.

Jaottelu on karkea ja hiukan keinotekoinenkin, mutta auttanee hahmottamaan asiaa. Näiden lisäksi esiintyy ajattelua, jonka mukaan esimerkiksi Raamatussa kuvattu Daavidin ja Jonatanin välinen äärimmäisen läheinen suhde olisi ollut homoeroottinen ja Raamattu näin tosiasiallisesti hyväksyisi homoseksuaalisuuden. Toiset taas torjuvat tällaisen näkemyksen katsoen sen olevan mitä ilmeisimmässä ristiriidassa Raamatun kokonaisilmoituksen kanssa.

Suomalaisessa yleiskirkollisessa ajattelussa suuntaa antava keskiarvo lienee vaihtoehto kolmosen tienoilla, joskin kaikkia yllä esitettyjä ajattelutapoja ja niiden variaatioita esiintyy. Herätysliikkeissä ajattelu on pääosin kohtien 1 ja 2 mukaista, painottuen ehkä kakkoseen. En tässä puutu ”maalliseen”, usein vähättelevään tai vihamieliseen suhtautumiseen. Keskusteluun, jota on käyty mm. parisuhdelakia ja homoparien adoptio-oikeutta koskevan debatin yhteydessä, ei ole juuri lisättävää.

Tietoisuus siitä, että sukupuolinen suuntautuminen on pysyvä, ei-hankittu ominaisuus, on siis saavuttanut herätysliikkeetkin aika yleisesti. Siksi Aslanin kaltaisilla parannus- ja eheytysliikkeillä on vain hajanaista kannatusta. Homoseksuaalisuutta pidetään hengellisissä liikkeissä kuitenkin enemmän synnillisenä taipumuksena kuin sairautena (ks. jaottelu yllä). Yhteys-liike, joka pyrkii mm. edistämään homoseksuaalien ja kirkon välistä vuoropuhelua (katso www.yhteys.org) on taas ihan oma lukunsa.

Se näkee homoseksuaalisuuden jokseenkin kohdan 4 mukaisena. Suosittelen tutustumaan. Tunnemme eräitä lähinnä amerikkalaisia uskonnollisten fundamentalistien ylläpitämiä sivustoja, joita en halua mainita erikseen tässä yhteydessä. Niiden sisällöstä paistaa niin sokean vihamielinen asenne, että suomalaiset hengelliset liikkeetkään, niin lukkiutuneita kuin usein ovatkin, eivät ilmaise kannatustaan noiden sivustojen vihan lietsonnalle. Perisuomalaisessa hengellisyydessä on usein vanhalle kyläyhteisölle ominaista, kylähulluillekin tilaa antavaa sallivuutta.

Sakun tarinan taustaa ja lähtökohtia

Tunnen monia Suomen uskonnollisen kentän liikkeitä ja ilmiöitä. Sakun tarina sijoittuu erääseen monista tuntemistani liikkeistä, mutta se voisi olla lähes samanlaisena melkein missä perinteisessä herätysliikkeessä tahansa, ja hiukan suuremmin muunnoksin myös vaikkapa helluntailaisuudessa tai Jehovan todistajissa.

Tarinan kirjoittaminen oli minulle aluksi vain henkiinjäämiskeino ja oman ahdistukseni purkamista
Tarinan kirjoittaminen oli minulle aluksi vain henkiinjäämiskeino ja oman ahdistukseni purkamista. Myöhemmin ajattelin, että tarinani lukeminen voisi olla hyödyksi jollekin, joka on käynyt samanlaisen ahjon läpi – ja vielä enemmän sellaiselle, joka vasta alkaa tuntea sen poltteen. Mikä ei tapa, se vahvistaa, sanotaan. Toivotaan ainakin niin. Kertomuksen taustalla olleet todelliset tapahtumat sattuivat aikana, jolloin kännykät ja internet vasta tekivät tuloaan. Tuolloin kertomuksen päähenkilöiden tilanne oli vieläkin ahdistavampi kuin nykyään: yhteyksiä toisiin, samoin kokeviin ja tunteviin ei ollut muuten kuin sattumanvaraisesti.

Homoseksuaalisuutta koskeva tieto oli sirpaleista ja paljolti esittäjän näkemyksistä riippuvaa. Niinhän on tänäkin päivänä, mutta ero onkin siinä, että nykyisin tiedon lähteitä on paljon helpompi valita (vaikkakin ehkä vaikeampi arvioida) kuin aikaisemmin. Tuolloinhan opettajan tai herätysliikkeen julistajan näkemys saattoi muodostaa valtaosan saatavilla olevasta tiedosta. On myös hyvä muistaa, että homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin vasta 1970-luvun alkupuolella ja poistettiin sairausluokituksesta kymmenkunta vuotta myöhemmin. Olen sijoittanut kertomuksen lähemmäs nykyaikaa siksi, että lukijoiksi ajateltu varsinainen kohderyhmä – uskovat homoseksuaalit nuoret – voisi paremmin samaistua siihen. Varsinainen substanssi, uskon ja homoseksuaalisuuden välinen ristiriita sekä siitä kumpuava ahdistus, eivät ole mihinkään aikaan eivätkä – kuten yllä olen jo todennut – sidottuja mihinkään nimettyyn liikkeeseen. Dilemma on ollut olemassa, ajoittain kuoliaaksi vaiettunakin, jo Vanhan Testamentin ajoista asti.

Yleisesti homoseksuaalisuutta omakseen tunteville uskoville nuorille tarjottu lääke tuota niin turmiollista taipumusta vastaan oli hakeutua hyvien harrastusten pariin, rukoilla ja jopa mennä naimisiin. Asiasta puhuttiin lähinnä kuiskaamalla koska sen häpeällisyys oli ilmeinen; jos joku paljastui tai tunnusti joutuneensa huoruuteen, juoppouteen tai muihin ”kunniallisiin” synteihin, häntä kohdeltiin kuin langennutta enkeliä, jos hän vain osoitti katumuksen merkkejä ja parannuksen halua. Homon leiman saanut ihminen sen sijaan kantoi omaa poltinmerkkiään koko loppuelämänsä. Häntä ehkä siedettiin, mutta hänestä puhuttiin kahvipöydissä, lähinnä kuiskaillen, etteivät lapset vain kuulisi. Jos hänellä oli jotain erityisiä kykyjä ja taitoja, joita voitiin hyödyntää, häntä saatettiin käyttää niihin. Julistajaksi ei homoseksuaalilla, vaikka hän pidättyikin toteuttamasta suuntautumistaan elämässään, ollut tietenkään mitään asiaa.

Lapsia tällaisen epäilyttävän perverssin lähelle ei laskettu muuten kuin pakkotilanteessa. Homot ja pedofiilit olivat jokseenkin samassa kastissa. Tilanne ei ole mitenkään oleellisesti muuttunut tästä. Monissa herätysliikkeissä vallitsevien kiinteiden sosiaalisten siteiden vaikutus oli ja on edelleen huomattava. Ystävät saadaan pääasiassa näistä omista, sisäsiittoisista piireistä, ja joutuminen niiden ulkopuolelle merkitsee monille samaa kuin sulkemista pois elämästä. Kun homoseksuaali kokee herätysliikkeessä kuulemansa opetuksen usein oikeaksi, joutuu hän selvän valinnan eteen: häntä siedetään ja hänelle annetaan anteeksi, jos hän elää ”siveää” elämää – muuten hän joutuu helvettiin.

Mutta parhaimmillaankin hän on koko elämänsä tarkkailuluokalla, monien epäluuloisten silmäparien ja katseiden ristitulessa. Onko siis ihme, että useimmat herätysliikehomot ovat viime vuosiin saakka joko alistuneet tuohon muottiin tai sitten alkaneet elää kaksoiselämää? Jälkimmäinen merkitsee sitä, että ollaan yhteydessä muihin homoihin, ehkä uskoviin sellaisiin, ja samanaikaisesti pidetään yllä liikkeen edellyttämää kunniallista kulissia.

Sakun tarina on lähtöisin juuri edellä kuvatusta henkisestä ja hengellisestä ympäristöstä. Kirjoittaessani itkin monta kertaa muistaessani tuntemaani kuristavaa ahdistusta, epätoivoa ja pelkoa. Kun oma ahdistukseni oli saanut tuekseen liikkeen jokseenkin mollisointuisen uskonnollisuuden, pietismin sisäisen tutkistelun ihanteen sekä syyllisyyden osallistumisesta synneilläni Kristuksen ristiinnaulitsemiseen, olin tulla hulluksi. Kysehän oli itseäni koskevasta, hyvin kokonaisvaltaisesta asiasta, johon en itse voinut vaikuttaa, vaikka sitä kovin yritin.

Katumusharjoitukset, jatkuva rukous, huomion kiinnittäminen muihin asioihin ja ahkera osallistuminen uskonnollisiin tilaisuuksiin toivat joskus hetken helpotuksen, mutta eivät ratkaisseet itse asiaa. Ristiinnaulitun Kristuksen kuva häilyi ylläni varsinkin silloin, kun olin epäonnistunut häätämään kiusauksia mielestäni; jo se, että suostui leikittelemään synnillisillä mielikuvilla, oli Vuorisaarnan opetuksen mukaan periaatteessa yhtä paha kuin osallistuminen synnin tekoon fyysisesti.

Oman lisänsä antoivat hyvin tuntemani hengelliset laulut ja virret, jotka vetosivat omaan, ja vetoavat yhä monien nuorten herkkään mieleen. Syvistä ikiaikaisista hengellisistä kokemuksista kumpuavina, monien sukupolvien muokkaamina ne pysyvät uskovan ihmisen mielessä silloinkin, kun muu painettu sana katoaa. Niihin on kiteytyneenä iskevään ja tiiviiseen muotoon koko uskon ja kristillisyyden olemus. Siionin virsien ja muiden hengellisten laulujen ja virsien vetovoima hakee vertaistaan kaiken sen joukossa, mitä olen nähnyt ja kokenut. Viitatessani kertomuksessani hengelliseen musiikkiin olen kipeän tietoinen siitä, että olen voinut tuoda esiin vain kalpean aavistuksen tuon elementin ryhmäuskollisuutta, hengellistä samanlaisuutta ja taivaskaipuuta vahvistavasta voimasta. Erikoista on se, että tästä tunteesta pääsee hengellisissä liikkeissä jollain käsittämättömällä tavalla osalliseksi epämusikaalinenkin ihminen. Mutta ensin on päästävä sisään asianomaisen liikkeen hengellisyyteen, vasta sitten avautuu sen musiikki.

Erilaiset hengellisen elämän näkyvät osat, kuten esimerkiksi ehtoollinen, voivat olla niin käsittämättömän vahvoja uskonnollisia elementtejä, että asiaa on melkein mahdoton kuvata sanoin asiasta osattomalle. Ihmisen koko elämän ja uskon ydin saattaa saada muodon näissä asioissa. Moni on valmis mieluummin kuolemaan kuin sallimaan, että näitä vähätellään tai pilkataan. Sotiemme ajalta on paljon tosikertomuksia siitä, miten juuri uskovaiset, jotka olivat jättäneet elämänsä ja kuolemansa Herransa ja Mestarinsa käsiin, suostuivat juuri henkilökohtaisen uskonsa antamalla rauhallisella voimalla kaikkein mahdottomimpiinkin tehtäviin. (Tosin on syytä muistaa, että uskovilla ei ole yksinoikeutta auttamis- ja uhrivalmiuteen. Epäitsekkyyttä ilmenee kaikkialla, uskonnollisesta ja yhteiskunnallisesta vakaumuksesta riippumatta.)

Lopuksi vielä korjaan antamaani ehkä hiukan yksipuolista kuvaa suomalaisista herätysliikkeistä. Ne ovat todellakin lämmin suojan ja turvan paikka monille heikoille. Niissä huolehditaan lähimmäisistä, jotka monella tavoin ovat epäonnistuneita, jopa hylkiöitä. Varallisuus ja sosiaalinen asema eivät ole ratkaisevassa asemassa. Langennut otetaan aina uudelleen ja uudelleen lämmöllä ja rakkaudella vastaan. Useimmat eivät koekaan samanlaista ristiriitaa, joita homot kokevat. Niinpä nämä yhteisöt ovat useimmiten vahvan patriarkaalisia, lämpimiä mutta myös sisäänlämpiäviä. Kaikkeen ulkopuolelta tulevaan tietoon ja ulkopuolisiin vaikutteisiin suhtaudutaan epäluuloisesti, jopa vainoharhaisesti.

Kun nyt sukellat Sakun tarinaan, muista, että se on sydänverellä kirjoitettu. En usko enää koskaan pystyväni samanlaiseen voimanponnistukseen. Jos olet kokenut jotain samaa, olen iloinen, jos voit jakaa kokemuksesi kanssani.

Sähköpostiosoitteeni: gayfin@netti.fi