FINNQUEER 20.10.2007

Reseptin mukaista seksiä

Johannes Myyrä

Johannes Myyrä on ensimmäinen suomalainen psykoanalyytikko, joka on käsitellyt asiallisesti ja ilman patologisointia lesboja ja homoja. Myyrä on Therapeia-säätiön psykoanalyytikko ja hän osallistui kuulijana Setan edustajien therapeialaisille antamaan koulutukseen vuonna 1986. FinnQueer julkaisee tekijän luvalla seuraavan artikkelin, joka julkaistiin alunperin Therapeia-säätiön Psykoterapia-lehdessä 2, 2002, 98-107.

I Penis normalis

Useimmat lukijat liittävät varmaankin otsikon reseptin Freudin tekstiin, jossa hän kommentoi erään hysteerikon hoitoa sanomalla: "Ainoa resepti tuollaiseen kärsimykseen, hän lisäsi, oli kyllä meille tuttu, mutta emme voineet määrätä sitä: normaali penis toistuvasti." (Freud, 1914)

Käytän tässä artikkelissa "penis normalista" metaforana "kypsälle normaalille seksuaalisuudelle", jolla psykoanalyytikot voivat halutessaan tai huomaamattaan lyödä potilaitaan päähän. Kuvaan siis niitä symbolisia sääntöjä ja normeja, jotka vallitsevat kulttuurissamme.

Mitä sitten tarkoitetaan seksuaalisuudella? Freud määrittelee, mitä sillä tarkoitetaan psykoanalyysissa seuraavasti: "Seksuaalielämä merkitsee tarvetta yhdyntään tai analogisesti orgasmiin ja niihin toimintoihin, jotka vaikuttavat seksuaalisten aineiden tyhjentymiseen. Mutta psykoanalyysissa se merkitsee paljon enempää, myös niitä hellyyden tunteita jotka ovat syntyneet primitiivisten seksuaalisten ärsytysten lähteestä. Siksi puhumme mieluummin psykoseksuaalisuudesta. Käytämme sanaa samassa merkityksessä kuin saksan kieli sanaa "lieben". Sillä, joka ei jaa tätä käsitystä seksuaalisuudesta ei ole mitään oikeutta vedota psykoanalyysin oppiin seksuaalisuuden merkityksestä neuroosin etiologiassa. Hän on yksinkertaistanut paljon ongelmaa painottamalla vain seksuaalisuuden ruumiillisuutta." (Freud, 1910, s.136)

Mutta edelleenkin saamme usein kuulla, miten psykoanalyytikotkin painottavat seksuaalisuuden biologisuutta. Puhuttuani tästä teemasta pohjoismaisessa tapaamisessa 2001 ensimmäisiä kollegoilta saamiani kommentteja oli: "Mutta kyllä minä äitinä silti uskon biologiaan." Kommentin esittäjän mielestä ruumiiseen liittyvä tietäminen lienee "oikeata" tieteellistä tietoa. Hän ei ehkä tullut ajatelleeksi, että biologiakin on vain tutkijoiden muodostama fiktio todellisuudesta.

Tässä artikkelissa keskityn psykoseksuaalisuuteen ts. niihin kuvitelmiin, kuviin, ajatusmalleihin ja sääntöihin, joita ilman olisi vain tarvetta, pariutumista ja naimista, mutta ei seksuaalista halua psyykkisenä kokemuksena. Käsittelen siis seksuaalisuutta kulttuurin puheen, myös psykoanalyysin puheen, luomana konstruktiona.

II Kypsän normaalin seksuaalisuuden resepti

1. Psykoanalyysin resepti seksuaalisuuden tavoitteesta, kohteesta ja kehityksestä.

Freud erotti seksuaalisuuden tavoitteen (Ziel) sen kohteesta (Objekt) ja luonnosteli psykoseksuaalisen kehityksen vaihemallin. Hänen määritelmänsä seksuaalisuuden tavoitteesta noudattaa fysiikan energiamallia. "Normaali tavoite on sukupuolielinten yhtyminen yhdynnäksi kutsutussa toiminnassa, joka johtaa seksuaalisen jännityksen purkautumiseen ja seksuaalivietin tilapäiseen sammumiseen." (Freud 1905, s.60)

"Normaalina" kohteena pidetään psykoanalyysissa "vastakkaisen sukupuolen" edustajaa. "Normaali" kehitys noudattaa tunnettua vaihemallia ja kulkee autoerotiikasta genitaaliseen onneen, biseksuaalisuudesta monoseksuaalisuuteen. Sen mukaan naisen on kehityksessään vaihdettava kohteensa sukupuolta ja nautintonsa paikkaa klitoriksesta vaginaan. Luce Irigaray (1974) huomauttaa väitöskirjassaan, että näin Freud yrittää saada naisen noudattamaan miehen seksuaalisuuden mallia. Vaginahan on se paikka, jossa mies nauttii. Tullakseen naiseksi naisen on siis alistuttava nautinnossaankin miehen lakiin.

2. Biseksuaalisuus

Freud ei koskaan luopunut käsityksestään ihmisen biseksuaalisuudesta. Hänestä myös miehen seksuaalinen kiinnostus pelkästään naisia kohtaan oli selitystä vaativa ongelma eikä mikään itsestäänselvyys (Freud, 1905). Hän ei myöskään onnistunut selittämään naisen heteroseksuaalisuutta turvautumatta hämärään mytologiaan peniskateudesta.

Biseksuaalisuutta ei Freudin mielestä voi selittää anatomialla. " Eräs homoseksuaalien edustaja on esittänyt biseksuaalisuusopin karkeimman muodon: naisen aivot miehen ruumiissa. Mutta mehän emme tunne naisen aivojen luonnetta. Psykologisen ongelman korvaaminen anatomisella on yhtä tarpeetonta kuin perusteetontakin." (Freud, 1905, s.54)

3. Seksuaalisuus kulttuuri-ilmiönä.

Kulttuurintutkija Sari Charpentier (2001) käytti uskontotieteen teorioita tutkiessaan suomalaisen kulttuurin sukupuoliuskoa. Hänen lähtökohtanaan oli Willam Padenin pyhän järjestyksen määritelmä. Tämä järjestys muodostuu esineistä ja asioista, joilla on yliluonnollisia voimia tai merkitystä ts. ne ovat pyhiä. Järjestykseen kuuluu myös säännöstö, joka ylläpitää sitä maailmaa, jossa nämä asiat ovat pyhiä. Järjestyksestä itsestään tulee pyhä, jotta ihmisen maailmanjärjestys pysyisi yhtenäisenä. Maailman on oltava rakentunut tietyllä tavalla. Järjestystä häiritsevä on muutettava järjestykseen sopivaksi. "Virhe" on "korjattava".

Järjestys vaatii rajoja, jotka takaavat turvallisuuden ja muuttumattomuuden. Ne erottavat puhtaan epäpuhtaasta. Järjestykseen sopimaton suljetaan sen ulkopuolelle likaisena ja saastaisena. Ruumis, ruumiillisuus ja seksuaalisuus ovat aina olleet uskonnon järjestyksen mukaisen säätelyn kohteena. Michel Foucault (1976) onkin todennut, että sielu on ruumiin vankila. Jotkut ruumiin seksuaaliset toiminnat ja jotkut seksuaaliset identiteetit käsitetään pyhässä järjestyksessä annetuiksi, itsestään selviksi, normaaleiksi ja hyväksytyiksi. Muita pidetään epänormaaleina. Tätä poissulkemiseen liittyvää vallankäyttöä oikeutetaan sitten uskonnon, tieteen tai esimerkiksi psykoanalyysin ideologialla. Hegemonian asemassa oleva näkemys ei kuitenkaan koskaan pääse eroon abjektistaan, joka vainoaa sitä poikkeavuutena.

4. Sukupuoliusko

Charpentier (2001) nimittää sukupuoliuskoksi heteroseksuaalisen järjestyksen pyhittämistä, heteronormatiivisuutta. Tähän järjestykseen kuuluu usko kahteen vastakkaiseen sukupuoleen. Normaali kypsä seksuaalisuus liittyy vain niiden suhteisiin. Näin mm. homoseksuaalisuudesta tulee kulttuurin abjekti.

Tutkimuksessaan Charpentier tarkasteli, miten yleinen mielipide homoseksuaalisuudesta heijastui suurten suomalaisten päivälehtien yleisönosastokirjoituksissa, kun samaa sukupuolta olevien parisuhdelakia käsiteltiin ensimmäisen kerran eduskunnassa 1996. Laki jäi silloin hyväksymättä. Lakiin myönteisesti suhtautuvat kirjoittajat painottivat oikeudenmukaisuutta lainsäädännössä ja rakkautta homoseksuaalisissa suhteissa. Mutta jotkut homoaktivistit pelkäsivät lain häivyttävän homoseksuaalien erityisyyden ja he pitivät lakia yrityksenä tuoda "normaali" heteroseksuaalinen pysyvän parisuhteen malli homosuhteisiin. Kysyttiin myös, onko yleensäkään olemassa pysyviä parisuhteita, kun lähes puolet avioliitoista nykyisin päättyy eroon.

Yleisönosastot täyttyivät kuitenkin enimmäkseen lakia vastustavista kirjoituksista. Pyhää heteroseksuaalista järjestystä perusteltiin niissä useimmiten uskonnollisilla ja luonnontieteellisillä argumenteilla. Heteroseksuaalisuutta pidettiin Jumalan luoman järjestyksenä tai luonnon omana järjestyksenä.

Homoseksuaalisuutta pidettiin uhkana symboliselle järjestykselle. "Silloin kun Saatana syöstään kadotukseen, ja saa silloin tuomionsa. Silloin myös jokainen homo ja lesbo saavat sen kanssa saman tuomion, elleivät tee tässä elämässä julkista parannusta. (...) Jos nyt vaikka joku piispa tai pappi puolustelee tällaista saastaista elämää, niin Raamatun mukaan heillä on iäisyydessä sama osa kuin homoilla ja lespoilla. (Charpentier, 2001, s.46) "Jumala ei ole luonut kenestäkään homoa tai lesboa. Hän on luonut heidät mieheksi ja naiseksi." (Charpentier, 2001, s.49). Kirjoittaja ei ilmeisesti pidä homoja miehinä ja naisina.

Mutta homot koettiin myös uhkana koko yhteiskunnalle. "Huuto Sodoman ja Suomen puolesta on noussut taivaaseen asti "Sodomassa ei löytynyt 10 vanhurskasta ja Jumala tuhosi koko kaupungin. Löytyykö Suomesta nyt tarpeeksi niitä, jotka seisovat lain ja oikeuden puolella. Säästetäänkö Suomen kansa sodalta, nälältä ja muilta onnettomuuksilta." (Charpentier, 2001, s.50)

Luonnontieteellisiä argumentteja käyttävät näkivät homoseksuaalisuuden uhkana reaalista (luontoa)vastaan. "Elämässä on tiettyjä biologiaan liittyviä normikuvioita. Yksi niistä on jälkeläisten saaminen. Siihen tarvitaan kaksi eri sukupuolta olevaa yksilöä. Lapsen huoltajiksi ja kasvattajiksi on luonto säätänyt eri sukupuolta olevat ihmiset. Tätä luonnon järjestystä ei ihmisen pidä tahallaan sekoittaa." (Charpentier, 2001, s.56) Tässä argumentissa myös seksuaalisuus tulee pelkistettyä jälkeläisten hankkimiseksi. Seksuaalinen halu ja ilo eivät ilmeisesti kuulu reaaliseen luontoon. Myös tutkimukset erityisestä homogeenistä leimattiin huijaukseksi. "Eivät eläimetkään niin hulluja ole" (Charpentier, 2001, s.66)

Parisuhde laki oli uhka myös isänmaalle eli patriarkaatille. "Toivo on mennyt ajat sitten Ruotsin ja Tanskan suhteen, mutta joko Suomikin alkaa olla homojen luvattu maa? Entä jos idän karhu vielä kerran ryntää tänne? Rähmälleen menevän homoarmeijan ei auta kuin kääntää pylly itään ja toivoa parasta." (Charpentier, 2001, s. 94) "Kun tiedetään mitä tapahtuu homoparin yhdynnässä ja sitä käsienpesu mahdollisuutta ei aina ole ja kuten tunnettua, miehet pitelevät päivittäin monta kertaa sitä pikkuveljeä käsissään vettä heittäessään. Niin herää ajatus, että pitää olla kumihanskat kädessä, kun tarttuu kauppojen tms. julkisten laitosten ovenkahvaan." (Charpentier, 2001, s. 98)

Vielä vuonna 2001 kun parisuhdelaki lopulta hyväksyttiin, saatiin lukea suuren pohjoissuomalaisen päivälehden palstalla seuraava teksti: "Sana pysyy ja velvoittaa. (...) Kuulin senkin, että New Yorkissa, lähellä viime päivien uutisydintä (terroristi-isku), alkukesästä 300 000 homoa ja lesboa osoitti mieltään asiansa puolesta näyttävästi. Mitä luulet, onko näillä asioilla mitään tekemistä keskenään? Suututettuna Jumala on hankala pideltävä. Nyt lähestytään sitä rajaa."

5. Psykoanalyytikkojen sukupuoliusko

Näille teksteille on helppo nauraa, mutta jos tuntee olevansa niiden kohteena, ei voi välttyä loukkaantumiselta. Suomessa psykoanalyytikot eivät osallistuneet mitenkään julkiseen keskusteluun parisuhdelaista. Ranskassa yksi maan tunnetuimista analyytikoista, katolinen pappi, Tony Anatrella toi "Le Mondessa" julki vastustavan kantansa ja perusteli sitä sillä, että homoseksuaaliset rakkaussuhteet eivät voi taata kypsää seksuaalisuutta, koska ne perustuvat sukupuolieron kieltämiseen ja ovat saman rakkautta. Ne kieltävät toisen olemassaolon eivätkä siis voi olla rakkaussuhteita. (Prokhoros, 2000) Homojen ja lesbojen kannattaneekin olla kiitollisia suomalaisten psykoanalyytikkojen vaikenemisesta.

Psykoanalyytikot olisivat kuitenkin voineet osoittaa, että heidän opissaan homoseksuaalisuus ei ole suurempi ongelma kuin heteroseksuaalisuus. Monet heistä olisivat varmaan viitanneet Freudin teksteihin esim. " Näissä tapauksissa, kuten monissa muissakin, seksuaaliobjekti ei ole sama sukupuoli, vaan molempien sukupuolten tunnusmerkkien yhtyminen ts. oman biseksuaalisen luonnon heijastus." (Freud, 1905, s.56) "On huomattavaa, että useimmat kirjoittajat, jotka palauttavat inversion biseksuaalisuuteen, pitävät sitä kehityshäiriönä. Olen aiemmin osoittanut miten vähän perustetta moiselle oletukselle on olemassa." (Freud, 1905, s.54) "Psykoanalyyttinen tutkimus vastustaa päättävästi kaikkia yrityksiä erottaa homoseksuaalit muista ihmisistä erityiseksi ryhmäkseen. Kaikki ihmiset ovat valmiita valitsemaan samaa sukupuolta olevan objektin valitsemiseen ja kaikki ovat tehneet sellaisia valintoja tiedostamattomassaan." (Freud, 1905, s. 56)

Mutta helppoa ei ole ollut analyytikoillakaan. Vasta vuonna 1991 Amerikan Psykoanalyyttinen Yhdistys (APA) lopetti homoseksuaalien syrjinnän omassa piirissään. Nykyisin gay- ja lesboanalyytikot hyväksytään sekä kouluttajiksi että koulutettaviksi. 1992 asetettiin jopa syrjinnän vähentämiseen pyrkivä komitea. Tietysti voitaisiin väittää, että syrjintä oli lopetettava, koska koulutukseen hakeutuvien määrä oli voimakkaasti vähentynyt. Nyt on hyväksyttävä myös entiseen paarialuokkaan kuuluvia yhteiskunnan abjekteja.

Suomen psykoanalyytikot vaikuttavat usein täysin tietämättömiltä gay and lesbian studies -koulutusohjelmista yliopistoissa. Ehkäpä heidän oma "normaaliutensa" joutuisi epäillyksi, jos he uskaltaisivat perehtyä tuohon tieteelliseen tutkimukseen. Monet alan tutkijat viittaavat kuitenkin kirjoituksissaan usein psykoanalyysiin. He ovat myös ihmetelleet, miksi ei ole olemassa vastaavasti heterotutkimusta. Sellainen tutkimus uhkaisi tietenkin heterojen erityisasemaa, jota nyt voidaan pitää annettuna ja luonnollisena. Mutta jo Alfred Kinsey käytti klassisessa tutkimuksessaan termejä heteroseksuaalinen ja homoseksuaalinen adjektiiveina kuvaamaan seksuaalisia tekoja eikä ihmistyyppejä kuvaavina substantiiveina.

Tunnettu ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu (1997) pitää gay and lesbian studies -tutkimusta kapinana tiettyä erityisen kammottavaa symbolista väkivaltaa vastaan. Tuo tutkimus kyseenalaistaa vallitsevan symbolisen järjestyksen. Väkivalta ilmenee kunnian ja häpeän dialektiikkana, joka toteutuu kategorisoimisena (kreikan "kategorein" = syyttää julkisesti). Se pakottaa poikkeavat julkisuuden ulkopuolelle, näkymättömyyteen ja naamioitumiseen. Siksi gay kokee jäävänsä yksin ja halveksimaan itseään. Juuri siihen pyrkivät ne liberaalit, jotka kehottavat gay-liikettä pitämään pienempää ääntä itsestään.

Bourdieun mielestä syrjintä merkitsee maskuliinisuuden ylivaltaa feminiinisen suhteen ja häntä huolestuttaa se, miten gay-kulttuuri on ollut valmis hyväksymään tämän vallankäytön. Supermaskuliinisuus ja jakautuminen aktiivisiin ja passiivisiin, top ja bottom-luokkiin, penetroiviin ja penetroituihin ilmentävät vallan tunkeutumista työnjakona myös seksuaalisiin suhteisiin. Samoin gay- tai lesboidentiteetin korostaminen voi olla vain heteronormatiivisuuden sosiaalista rakentamista, kollektiivista fiktiota. Homoseksuaalisuus identiteettinä on verraten myöhäinen keksintö. Ennen 1800-lukua sellaisesta ei puhuttu. Keskustelussa sodomia oli vain teko ei identiteetti. Parisuhdelaki voi toimia siis myös seksuaalisuuden vapautumista vastaan. Valtiosta tulee symbolipääoman pankki.

Sharon Marcus (1997) on todennut lesbojen joutuvan tuomituksi julkisen alueen ulkopuolelle kahdenlaisen unohtamisen seurauksena. He eivät ole kiinnostavia tutkimuskohteita, koska ovat naisia ja heidän seksuaalisuutensa pitäminen häpeällisenä, johtaa kätkeytymiseen. Miesten järjestys jakaa myös lesbot kahteen luokkaan, butch ja femme, seksuaalisen työnjaon mukaisesti. Marcuksen mielestä kuitenkin kaikki naistenväliset tunnesuhteet todistavat pakollista heteroseksuaalisuutta vastaan. Suomalaisessa keskustelussa lesboäidit saatiin tuomaan tyttäriään todistamaan, ettei heistä ollut tullut homoseksuaaleja! Täälläkin siis hyväksyminen tuntuu olevan enintä, mitä lesbot voivat odottaa.

Michel Foucault (1996) pitää lääkäreiden, psykologien ja biologien yrityksiä määritellä ja luokitella seksuaalisuutta normalisoimisyrityksenä. Hänen mielestään näitä lääketieteen ja psykologian biologis-naturalistisia käsityksiä vastaan pitäisi taas tuoda esiin esimerkiksi oikeus nautintoon. Siksi ei pidä pyrkiä seksuaalisuuden vapauttamiseen, vaan vapautumiseen seksuaalisuuskäsitteestä. Yhden yhtenäisen gay-identiteetin asemesta olisi nähtävä lukuisia gay-identiteettejä. Silloin homo ei olisikaan enää oma erityinen tyyppinsä vaan oivallinen strateginen positio, josta voitaisiin löytää uusia muotoja suhteessa itseen ja toisiin. Meidän ei tule olla homoseksuaaleja vaan pyrkiä tulemaan sellaisiksi. Homoseksuaalisuus ei ole psykologinen tila, jonka voimme paljastaa vaan olemisen tapa, joka saa meidät määrittelemään olemisemme ja toimintamme siten, että meistä itsestämme ja maailmasta voisi tulla iloisempi (gay). Ongelmana ei voi olla oman latentin seksuaalisen halun paljastuminen, vaan se miten omaa seksuaalisuutta voitaisiin hyödyntää monenlaisten suhteiden luomisessa. Miehet voisivat oppia osoittamaan hellyyttä toisiaan kohtaan muutenkin kuin humalassa tai urheilukentillä. Kilpailun asemesta heidän välillään voisi olla solidaarisuutta. Homoseksuaalista, ei-normatiivista positiota voitaisiin myös käyttää tehokkaammin vastustettaessa seksuaalisuuden yhä voimakkaampaa sääntelyä.

Itseään heteroseksuaaleiksi luulevat psykoterapeutit ja analyytikot torjuvat tavallisesti tällaiset ajatukset viittaamalla niiden esittäjien homoseksuaalisuuteen. Poikkeavien mielipiteitähän ei tarvitse pitää tieteellisinä. Saman logiikan mukaan näiden analyytikoiden pitäisi vaieta, kun puhutaan heteroseksuaalisuudesta.

III Sukupuolieron kyseenalaistaminen

1. Pervoteoria

Judith Butler (1990) tunnetaan pervoteorian (queer theory) ensimmäisenä kehittelijänä. Hän esitti, että subjektiksi tuleminen edellyttää subjektivointia (sub - jectus = alle heitetty) eli valtaan alistumista. Ihmisen on sitouduttava kulttuurin määritelmiin ruumiista ja sen sallituista ja kielletyistä käyttötavoista. Symbolinen järjestys määrittelee, millaista seksuaalisuutta pidetään toiseutena. Psykoanalyyttisessa teoriassa on pidetty ihmisen subjektivisoitumista sukupuoliolennoksi oidipaalitilanteen ratkaisuna ja siten ennalta määrättynä "normalisoitumisena".

Butlerin mielestä sukupuolen merkitys subjektivisaatiossa on kyseenalaistettava. Sukupuolisuus ei ole valmiiksi annettua todellisuutta, johon ihmisen pitää vain sopeutua. Se on improvisaatioteatteria, jossa eri identiteettejä voidaan omaksua ja tarkastella suhteellisen vapaasti. Sukupuoli on esitystä, performanssia. Identiteettejä ei voi kuitenkaan rakentaa ja purkaa täysin vapaasti. Butler joutui tarkistamaan näkemyksiään ja ottamaan huomioon myös ruumiin sukupuolelle asettamat rajat. Myöhemmässä teoksessaan (1993) hän kirjoittaakin performanssin sijasta performatiivisuudesta, esittävyydestä. Sillä hän tarkoittaa niitä puhetoimintoja, jotka luovat nimeämänsä. Esittävyys viittaa siihen, vallankäyttöön, joka toteutuu julkisessa keskustelussa ja joka pyrkii tuottamaan kulttuurin vaatimia subjekteja. Subjektien tuottaminen tapahtuu toiston ja lausunnan kautta. Synnymme maailmaan, jossa on jo määritelty normaali ja poikkeava seksuaalisuus. Toistamalla ja lausumalla kasvatuksessa tämän jaon pohjana olevia sääntöjä yhä uudet sukupolvet oppivat, mitä tarkoitetaan esimerkiksi sanoilla mies ja nainen, homo ja hetero.

Erityisesti naisen ruumis on ollut esittävyyden kohteena. Keskustelussa sen määritelmänä on yleensä käytetty sen lisääntymiskykyä. Näin naiset on saatu subjektivoitua pakolliseen lisääntymiseen. Lausunta on liittynyt erityisesti äitiyden ihannointiin. Lapsettomia naisia pidetään helposti epäonnistuneina "loosereina".

Butlerin mielestä heteroseksuaalisuus on pakonomaista ja väistämätöntä komediaa. Se on aika rajoittunut maailmassa olemisen tapa. Monimuotoisesti perverssistä lapsesta on pakko tulla yksinomaan heteroseksuaalinen. Mihin tahansa positioon juuttuminen johtaa väistämättä muiden positioiden pitämiseen kiellettyinä. Siten ne jäävät vainoamaan uhkaavana toiseutena.

Toisaalta monimuotoista (polymorfista) seksuaalisuuttakin voi pitää vain kuvitelmana. Esimerkiksi Jacques Lacan ajattelee, että ihminen on jo ennen syntymäänsä alistettu sukupuolieron laille. Tätä lakia hän pitää muuttumattomana ja välttämättömänä. Heteronormatiivisuus olisi siis väistämätöntä.

2. Kriittinen psykoanalyysi

Sabine Prokhoris (2000) katsoo psykoanalyysin muuttuneen emansipatorisesta teoriasta vallitsevan symbolisen järjestyksen vartijaksi. Tosin hän näkee myös, miten muut kuin analyytikot käyttävät psykoanalyysia väärin tuon järjestyksen puolustamiseen. On eri asia puhua psykoanalyysin nimessä kuin puhua psykoanalyytikkona. Jo Freud (1926) varotti lääketieteellisistä "asiantuntijoista", jotka eivät olleet saaneet psykoanalyytikon koulutusta, mutta esiintyivät silti sen teorian edustajina. Psykoanalyysi on aina yhden potilaan ja yhden analyytikon välistä dialogia. Siksi analyytikko ei voi koskaan puhua kaikkien ihmisten edustajana tai julistaa yleisiä totuuksia.

Mielenterveyden kriteereiksi ymmärretyt kyky rakkauteen ja työhön eivät todellakaan tarkoita reseptin mukaista elämää. Rakastamisen kyky on kykyä liittyä toiseen, itsensä kaltaiseen ja nauttia siitä välttämättömästä välimatkasta, joka tarvitaan leikkiin, kosketukseen ja suhteiden uudistumiseen.

Nykyisin kuitenkin psykoanalyysissakin pidetään sukupuolieroa identiteetin pohjana. Analyytikot eivät mitenkään kyseenalaista tämän falloskeskeisen visuaalisen eron (näkyvä tai ei mitään nähtävää, olla tai omistaa ) korostamista taktiillisen kustannuksella. Kuitenkin useimmat kokevat seksuaalisuuden voimakkaasti juuri kosketuksena.

Prokhoroksen mielestä psykoanalyysin oppi on muuttunut sorron aseeksi. Analyysin tavoitteeksi on tullut tarjota kaikille normaalia kypsää seksuaalisuutta tai ainakin herättää kaipaus siihen niissä potilaissa, jotka ovat liian itsepäisiä suostuakseen parannettaviksi. Analyysista on siten tullut vain yksi normalisoimistekniikoista, joka toimii synnintunnustuksen periaatteella. Enää ei tosin riitä, että tunnustaa tekonsa. Nyt on paljastettava myös kuvitelmansa ja halunsa.

Psykoanalyysi pyrkii potilaan totuuden esille pääsemiseen. Tämä tavoite johtaa helposti siihen, että analyytikko ottaa itselleen tuomarin aseman. Hän "tietää", milloin potilas on löytänyt totuutensa. Tuomarina analyytikko voi sitten alistaa (subjektivoida) potilaansa normaalille kypsälle seksuaalisuudelle. Ellei potilas suostu tähän subjektivointiin vaan toteuttaa seksuaalisuuttaan neoseksuaalisuutena hän horjuu analyytikon mielestä psykoosin ja perversion välillä. (Mc Dougall, 1996)

IV Sukupuoliusko ja naisen seksuaalisuus

1. Sukupuolet binaarisena oppositiona.

Sosiaaliantropologi Mark Graham (2001) kritisoi heteronormatiivisen järjestyksen tapaa pitää sukupuolia toistensa vastakohtina. Puhutaan vastakkaisesta sukupuolesta. Miehen ja naisen ajatellaan täydentävän toisiaan. Tässä ajattelussa tuntuu elävän ikuinen kaipaus kadottamaamme yhteyteen. Asian (das Ding) menetystä on vaikea hyväksyä. Sen korvikkeeksi syntyy kuvitelma siitä, että voimme löytää itsestämme puuttuvan toisessa (sukupuolessa). Siksi me jaksamme hehkuttaa kaikkia tutkimustuloksia, joissa osoitetaan "biologisia" eroja miesten ja naisten välillä. Tutkimukset, joissa puhutaan miesten ja naisten samanlaisuudesta eivät juuri herätä huomiota.

2. Naisellisuus

"Hyvät naiset ja herrat", aloittaa Freud (1933) luentonsa naisellisuudesta. Suomennos tosin tekee asian vielä pahemmaksi. Meillähän on tapana puhutella yleisöä naisina ja herroina, ei naisina ja miehinä. Luennossaan Freud esittää naiset pimeänä mantereena, joista me (siis miehet) puhumme. Naisia asia ei voi koskettaa koska he ovat itse arvoitus, josta miehet puhuvat.

Koko luentonsa ajan Freud yrittää löytää eroja miesten ja naisten välillä. Lopulta hän päätyy toteamaan, että erot löytyvät vain sukusolujen tasolla. Munasolu on passiivinen ja liikkumaton, siittiö aktiivinen ja liikkuva. Luce Irigaray (1974) onkin todennut, että Freudin ajattelussa tuottaminen ja lisääntyminen (produktio ja reproduktio) ovat perusprosesseja. Asema tuotannossa määrää naisen ja miehen paikat kulttuurissa. Nainen on pankki, johon mies sijoittaa siemenpääomansa tuottaakseen lisää miehiä. Siten koko kulttuuriamme leimaa hom(m)oseksuaalisuus, jossa mies on ainoa tosi oleva. Nainen on toinen, jonka tehtävänä on näyttää omalla puutteellisuudellaan, ettei mieheltä puutu mitään. Nainen todistaa, että mies ei ole kastroitu.

Mutta mies ei halua tietää siitä tyhjyydestä, joka näin syntyy naisen paikalle. Siksi kehitetään teoria sisätilasta ja naisen mystisestä psyykestä, jossa on näkymättömiä aarteita. Klassisessa psykoanalyyttisessa teoriassa "Nainen" on siis miehen neuroottinen oire, kuvitelma. "Naista" ei ole. (Grosz, 1990)

Mies pelkää naista tyhjän (kuoleman?) kuvana ja on siksi sortava ja alistava. Miehet pelkäävät naisten myyttistä keskinäistä yhteyttä ja perustavat siksi omia yhteenliittymiään, joihin naisilta on ollut pääsy kielletty (armeija, urheilu, tekniikka). Kulttuurimme hegemonisen maskuliinisuuden mukaan miehet tunnistavat toisensa miehiksi ryyppäämisestä, tavasta puhua naisista kohteina, työnarkomaniasta ja maskuliinisista asenteista: tunneköyhyydestä, välinpitämättömyydestä ja naisten halveksunnasta.

Jo 1920-luvulla Joan Rivière (1929)kirjoitti naisellisuudesta naamiaisina. Naisten on pakko naamioitua "Naiseksi" välttääkseen miesten koston kilpaillessaan alueilla, jotka kulttuuri on varannut miehille. Naamiaisissa naiset joutuvat korostamaan ruumiissaan kaikkea sitä, mitä miehen ruumiista näyttää puuttuvan: rintoja (silikon), takamusta (korkeat korot), huulia (häpyhuulet), hiuksia. Myös äitiyden ihannointi kuuluu naamiaisiin. Nykyisin yhä nuoremmat tytöt pakotetaan yhä "seksikkäimpiin" (naamiais)vaatteisiin. Pikkutytöt esiintyvät napapaidoissa päiväkodin joulujuhlissa.

Naamiaisiin kuuluvat myös ns. psyykkiset sukupuolierot. Sain niistä oppitunnin kouluttaessani tulevia psykoterapeutteja. Opiskelijat olivat jyrkästi sitä mieltä, että tulevia naisterapeutteja ei kiinnosta teoria vaan tapausselostukset. Naisanalyytikoiden oletettiin olevan intuitiivisempia kuin miesten, joita pidettiin älyllisinä ja teoreettisina. Nämä erot pohjautuvat opiskelijoiden mielestä anatomisiin eroihin. Naisilla on sisätila ja he ovat varhaisessa vuorovaikutuksessa lapsen kanssa oppineet intuitiivisen tiedonhankinnan.

3. Naisten seksuaalinen vapautuminen

Simone de Beauvoir (1949) totesi, että kulttuurissamme nainen pelkistetään aina lopulta ruumiillisuudeksi. Mies edustaa henkeä. Juhlissa naiset riisutaan paljastaviin iltapukuihin korostamaan heidän ruumiillisuuttaan, joka ei viittaa mihinkään muuhun kuin itseensä. Sen ainut tehtävä on sammuttaa herättämänsä himo.

Jurgen Reeder (1990) onkin väitöskirjassaan ihmetellyt onko naisten seksuaalinen vapautuminen merkinnyt mitään muuta kuin sitä, että nainen on oppinut huohottamaan orgasmissaan samalla tavoin kuin mies. Saako nainen vieläkään puhua halustaan ja himostaan? Onko olemassa kieltä naisen halulle? Lacanhan oli sitä mieltä, että nainen nauttii, mutta ei tiedä mitään nautinnostaan, koska se jää kielen tavoittamattomiin. Hänen mielestään naisen nautintoa (jouissance) kuvasi parhaiten Berninin veistos "Pyhän Teresan hurmio". Naiskriitikot ovat tosin happamasti todenneet, että patsaat harvemmin puhuvat. Lacan olisi voinut kysyä asiasta elävältä naiselta. (Grosz, 1990)

Mutta edelleenkin kulttuurissa nainen on miehen katseen suosituin seksuaaliobjekti. Tätä mainokset, vaate- ja meikkiteollisuus, kauneuskilpailut ja kosmeettinen kirurgia, pornografia ja seksipalveluiden tarjonta käyttävät ehtymättömänä rahan lähteenä. Vuonna 2000 Ranskassa rekisteröitiin 48000 raiskausta ja yhä nuoremmat tytöt joutuivat alistumaan poikaystäviensä tovereiden seksuaalikumppaneiksi tai ryhmäraiskauksen uhriksi. Itä-Euroopan ja Aasian naisten kauppaaminen Euroopan prostituutiomarkkinoilla on osoittautunut jopa huumekauppaa kannattavammaksi liiketoiminnaksi.

4. Naisten pornografia

John Swedenmarkin (2001) mielestä pornografiaan sisältyy systemaattista sukupuolifasismia ideologisena kuvitelmana iloisen luonnollisesta naimisesta. Tätä fantasiaa tarjotaan peittämään sen herra-orja asetelman ja alistamisen, johon heteroseksuaalinen pornografia perustuu. Pornografiassa on kolme tasoa. Narratiivisella tasolla toistuu sama yksitoikkoinen tarina, jossa kaikki tähtää miehen seksuaaliseen laukeamiseen. Sadistisella tasolla kyseessä on väkivalta naisen ruumista kohtaan. Peniksellä on päärooli ikiaikaisen aggression toteuttajana. Pornossa nainen on miesten kollektiivisen koston kohteena ehkä edustamassa äidin ruumista. Voyeuristisella tasolla porno luo yksisuuntaisen herruuden. Pornon katsoja on itse suojattuna nöyryytysprosessissa. Kuva (video tai painokuva) ei katso takaisin ja paljasta miehen puutteellisuutta, impotenssia ja häpeää. Visuaalisessa pornografiassa jatkuu myös sama katseen ylivalta, joka oli jo sukupuolieron palvomisen perustana.

Viime vuosikymmenellä naiset ovat ryhtyneet vastustamaan tällaista alistamista käyttämällä pornografian keinoja. Suomessakin on nähty mm. Catherine Breillat'n (X-romance, A ma soeur), Brigitte Rouanin (Post coitum animal triste), Virginie Despentes'n (Baise-moi) ja Anne Fontainen (Nettoyage à sec) elokuvat. Taidehistorioitsija Cathrine Millet julkaisi kirjan (La vie sexuelle de C.M.), jossa hän avoimesti kertoi mieltymyksistään. Annabel Chong dokumentoi videolle 251 perättäistä yhdyntäänsä. Kaikkien heidän tietoisena intentionaan oli vapauttaa naiset oman seksuaalisuutensa rumana pitämisestä ja muuttaa dominoivat miehet toisiinsa vaihdettaviksi peniksiksi. Miesten pornografiahan ei ollut kiinnostunut naismallien yksilöllisyydestä. Naiset yrittivät siten kääntää pornografian tuottamisessa ja kuluttamisessa vallitsevan miesten ylivallan käyttämällä samoja keinoja kuin miehet. Mutta onnistuivatko he vain matkimaan miehiä, vaikka halusivat olla kumouksellisia?

V Neoseksuaalisuus

Freud (1905) kirjoitti perversioista, joilla hän tarkoitti anatomisten rajojen ylityksiä tai juuttumista seksuaalitavoitetta edeltäviin toimintoihin. Anatomisten rajojen ylittämisen esimerkkinä hän käytti toimintaa, jossa kahden ihmisen huulten limakalvot koskettavat toisiaan. Suudelmassahan eivät yhdy sukupuolielinten limakalvot vaan ruoansulatuskanavan alkupään limakalvot. Freud tiesi myös, että samalla tavalla koko ruumis, huulet, peräaukko, jalat, hiukset, vaatteet tai psyykkiset ominaisuudet voivat tulla perverssin kiinnostuksen kohteiksi. Mutta hänen mukaansa perversioita olivat myös juuttumiset niihin edeltäviin toimintoihin, jotka tavallisesti kiireesti ohitetaan pyrittäessä lopulliseen päämäärään. Tällaisia toimintoja olivat mm. katseleminen, itsensä näyttäminen ja koskettelu. Nämä lapselle tyypilliset toiminnat olivat Freudin mielestä säilyneet elävinä sivistymättömissä tavallisissa naisissa.

Viime vuosina on ollut poliittisesti korrektimpaa puhua perversioiden asemesta neoseksuaalisuudesta. Tuota Jaime P. Stubrinin 1991 esittämää termiä on tehnyt suosituksi etenkin Joyce McDougallin (1996) kirjoitukset. Hänen mielestään seksuaalisuus on aina perustaltaan traumaattista ja pakottaa siksi ikuiseen uusien ratkaisujen etsintään. Jo ensimmäiseen kontaktiin äidin ruumin kanssa sisältyy monia ristiriitoja lapsen impulssien ja ulkoisten rajoitusten välillä. Lapsen viettiyllykkeisiinhän kuuluvat rakastavien lisäksi myös sadistis-kannibalistiset viritykset. Myöhemmin erillisyyden tajuaminen johtaa yrityksiin kieltää separaatio ja löytää sulautumista edes illuusioiden tasolla. Kehitys tuo mukanaan yhä uusia traumoja: sukupuolieron huomaaminen, kantanäkykuvitelmat, Oidipus. Neoseksuaaliset ratkaisut ovat yrityksiä ratkaista näiden traumojen tuottamia ongelmia ja korjata subjektiivisen ja seksuaalisen identiteetin haavoja. Erotisoiminen on hyvä keino voittaa varhaisten traumojen tuottamat ongelmat. McDougallin teoria voidaan kuitenkin yhä lukea niin, että neoseksuaalisia ratkaisuja pidetään hätäratkaisuina ja heteronormatiivisia ratkaisuja huonompina. McDougall itse on kuitenkin korostanut, että neoseksuaalisuus ei ole uusi sairauskäsite vaan uusi tapa kuunnella potilasta.

Neoseksuaalisuuteen voidaan lukea myös uusien medioiden tuomat mahdollisuudet: netti- ja puhelinseksi. Verkossa surfailtaessa voi kokea, miten kirjoitettu sana voi tuottaa seksuaalista tyydytystä. Partneri on silloin useimmiten mielikuvituksen tuote, jolla ei tarvitse olla mitään tekemistä todellisen kirjoittajan kanssa. Kyseessä on jaetut kuvitelmat. Läsnäolo ei ole välttämätöntä, kirjoitus riittää. Monet ovat tulleet riippuvaiseksi tästä tyydytyksen muodosta. He todistavat oikeastaan Freudin psykoseksuaalisuuskäsitteen puolesta. Seksuaalisuus ei ole vain biologista. Se tarvitsee myös symbolista järjestystä, kieltä.

VI 21. vuosisadan resepti

Huolimatta kaikesta vapautumisesta ja edistyksestä "normaali kypsä seksuaalisuus" näyttää yhä edelleen olevan miesten seksuaalisuutta, joka perustuu visuaalisen eron korostamiseen. Seksuaalisuuden taktiilinen ulottuvuus on lähes unohdettu verkko- ja puhelinseksin aikana. Miehen ylivaltaa ei edelleenkään aseteta kyseenalaiseksi. Hänen tavastaan kokea nautintoa on tullut normi, jota naistenkin tulee noudattaa tai ainakin matkia.

Carl-Magnus Edenborg (2001, s. 168) toteaakin, että "julkisessa tietoisuudessa seksi ei ole muuta kuin kaupankäynnin, aerobicin. silikonin, hymyjen, lisääntymisen, nuoruuden, järjen ja hyödyn järjestelmä, joka on täysin rakennettu kapitalistisen vaihtoarvologiikan mukaisesti." Kulttuurissa vallitsee valistusrationalistinen ihmiskäsitys johon kuuluu "luonnollinen, hyvä, universaali ihmisen seksuaalisuus. Häpeä ja saasta ovat vain seurausta sosiaalisista ennakkoluuloista, säännöistä ja kielloista. Tavoitteena on puhdistaa pois tuo sosiaalinen suodatin, jotta vapautettaisiin aito, järkevää onnea edistävä seksuaalisuus."

Pier-Paolo Pasolini (1989) on mielestäni hyvin tavoittanut aikamme seksuaalisuuden olemuksen kirjoituksissaan ja elokuvissaan. "Seksuaalisuus on tänään sosiaalisten velvoitteiden täyttämistä, ei enää sosiaalisille velvoitteille vastakkaista nautintoa ...ihmisruumis alennetaan esineeksi (riistämällä sitä)" (s.132) Hänen mielestään kulutuksen valta on pakottanut meidät rumaan ja pakonomaiseen seksuaalisuuteen. Hän kysyykin "kuinka esittää seksuaalinen ilo - suhteellisen repressiivisten aikojen seksuaalinen ilo, joka oli sisäinen kuningaskunta vailla rajoja, suuntautunut valtaa vastaan, vallasta vieraantunut ja valtaa pilkkaava - näiden nuorten kautta, jotka ovat onnettomia, koska vääränlainen suvaitsevaisuus ja sen luomat velvoitteet ovat tehneet heidät onnettomiksi?" (s.140)

Miten psykoanalyysi ja psykoanalyytikot, jotka ovat itse kietoutuneet moniin valtataisteluihin voisivat auttaa tuon ilon löytymisessä?

Kirjallisuutta

De Beauvoir, S. (1949) The Second Sex. New York: Bantam Books.

Bourdieu. P. (1997) Quelques questions sur la question gay et lesbienne. Teoksessa: Eribon, D. (éd.) Les études gay et lesbiennes. Paris:Supplémentaires. Centre Georges Pompidou.

Butler, J. (1990) Gender trouble: feminism and the subversion of identity. New York: Routledge.

Butler, J. (1993) Bodies that matter: on the discursive limits of "sex". New York: Routledge.

Charpentier, S, (2001)  Sukupuoliusko. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 69, Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Edenborg, C-M. (2001) Rekviem över porrbiografen: sex och excess. Teoksessa: Tankar om sexualitet. Stockholm: bokförlaget DN

Foucault,M. (!996) Le gai savoir. La revue h, 2.

Freud, S. (1905) Drei Abhandlungen zur Sexualtheorie. Teoksessa: Freud, S. (1994) Studienausgabe, V, Sexualleben. Frankfurt am Main: S. Fischer

Freud, S. (1910) Über "wilde" Psychoanalyse. Teoksessa: Freud, S. (1994) Studienausgabe, Ergänzungsband, Schriften zur Behandlungstechnik. Frankfurt am Main: S. Fischer

Freud, S. (1914) Zur Geschichte der psychoanalytischen Bewegung. Teoksessa: Freud, S. (1989) Gesammelte Werke, Band X, 43-113, Frankfurt am Main: S.Fischer Verlag.

Freud, S, (1926) Die Frage der Laienanalyse. Teoksessa Freud, S. (1994) Studienausgabe, Ergänzungsband, Schriften zur Behandlungstechnik. Frankfurt am Main: S. Fischer

Freud, S. (1933) Neue Folge der Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse. Teoksessa: Freud, S. (1994) Studienausgabe, I, Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse und Neue Folge. Frankfurt am Main: S. Fischer

Graham, M. (2001) Drömmen om den homosexuella genen. Teoksessa: Tankar om sexualitet. Stockholm: bokförlaget DN, 2001

Grosz, E. (1990) Jacques Lacan. A feminist introduction. London and New York : Routledge.

Halperin, D. (1997) L'identité gay après Foucault. Eribon, D. (toim.) Les études gay et lesbiennes. Paris:Supplémentaires. Centre Georges Pompidou.

Irigaray, L. (1974) Speculum de l'autre femme. Paris : Les Édition de Minuit.

Marcus, S. (1997) Quelques problèmes de l'histoire lesbienne. Teoksessa: Eribon, D. (toim.) Les études gay et lesbiennes. Paris:Supplémentaires. Centre Georges Pompidou.

McDougall, J. (1996) Éros aux mille et un visages. Paris: Gallimard

Pasolini, P.P. (1989) Laitakaupungin valot. Helsinki: Mabuse

Prokhoris, S. (2000) Le sexe prescrit. Paris: Aubier.

Rivière, J. (1929) Womanliness as a masquerade. International Journal of Psychoanalysis, 10, 303 -313

Swedenmark, J. (2001) Friheten eller pengarna. Teoksessa: Tankar om sexualitet. Stockholm: bokförlaget DN

Keskustelut psykoanalyytikko (IFPS) Gunnel Wreden kanssa.