FINNQUEER 5.1.2009
FINNQUEER 5.1.2009
 |
Miten AIDS/HIV tuli SuomeenJuhani Lähdevirta |
FinnQueer julkaisee Yle Teeman 2.1.2009 lähettämän dokumentin "Hiljaa virtaa veri" yhteydessä sarjan historiallisia artikkeleita hiv/aids-epidemian alkuvaiheista eri aikalaistodistajien raportoimana. Tämä artikkeli on Auroran sairaalan sisätautiosaston apulaisylilääkärinä kesällä toimineen Juhani Lähdevirran raportti aids-ilmiöstä kesän 1983 tapahtumista aina eläkkeelle siirtymiseensä toukokuussa 1997.
Artikkeli julkaistiin alunperin Yksityislääkäri-lehdessä nro 3 (touko-heinäkuu 2008). FinnQueer julkaisee artikkelin kirjoittajan ja Yksityislääkäri-lehden luvalla.
Kliinisen tutkijan Sirkka-Liisa Vallen oma näkemys historiallisista tapahtumista on julkaistu KTL:n sivuilla. Laboratoriolääkäri Jukka Sunin oma näkemys historiallisista tapahtumista on julkaistu Positiivi ry:n julkaisussa Henkiriepu 1/2007, sivut 9-11.
FinnQueerissa on jo aikaisemmin ollut Aids-tukikeskuksen perustaja-aktivistien (Outi Lithén, Jussi Nissinen, Jorma Hentilä ja Olli Stålström) omakohtainen raportti aids-ilmiön saapumisesta Suomeen. FinnQueer neuvottelee useiden muiden mukana olleiden vaikuttajien historia-artikkeleiden julkaisemisesta.
Televisiodokumentista syntynyttä keskustelua raportoidaan reaaliajassa verkkolehti Ranneliikkeen keskustelupalstalla, jossa käydään aina tarpeellista keskustelua miesseksiin liittyvistä tartuntariskeistä:
Turvallisempaa seksiä koskevaa suomalaista informaatiota, jonka ensimmäisen vaiheen tutkijana ja tuottajana (1997-98) olin yhdessä Kari Huotarin ja Jukka Lehtosen kanssa on saatavissa netin kautta Aids-tukikeskuksen sivuilla.
* * *
Se tuli pyytämättä ja yllättäen kirjoittajan elämään ja myös Suomeen juhannusviikolla 1983. Olin kyllä kaukaisina juttuina jo aikaisemmin nähnyt mainintoja, että USA:ssa oli vuodesta 1981 lähtien homoseksuaaleilla todettu hankittua immuunikatoa, joka johti kuolemaan. Olin ajatellut, että varmaan siinä menee ainakin 10 vuotta, ennen kuin se Suomeen asti ehtii, mutta erehdyin.
Mainitulla juhannusviikolla toimin Auroran sairaalan sisätautiosaston apulaisylilääkärinä, jonka yhtenä tehtävänä oli sijoittaa osastoille muualta tarjottavat potilaat. Olin lounaalla työmaaruokalassa 22.6.83, kun hakulaite soi ja menin puhelimeen. Rivakka naisääni kävi suoraan asiaan ja sanoi: ”HEI, Täällä Kikka Valle! Minulla on täällä vastaanotollani Suomen ensimmäinen AIDS-potilas. Muut Helsingin sairaalat ovat kieltäytyneet ottamasta häntä. Voinko lähettää hänet Auroraan?” Olihan se, kuin olisin sähköiskun saanut, mutta ajatteluelimeen tuli kierroksia. Vaarallisena tautia jo silloin pidettiin, vaikka aiheuttajaa ei vielä tunnettu. Tiesin kuitenkin, että Aurorassa oli vuosikymmeniä asennoiduttu siihen, että tuli mitä tahansa, se hoidetaan. Puhelu ei muutamia kymmeniä sekunteja enempää kestänyt. Henkilötiedot, ja sitten kuulin itseni konemaisesti sanovan: ”Lähetä hänet osastolle 4.” En muista, tuliko lautanen sillä kertaa syödyksi tyhjäksi, kuten äiti oli opettanut.
Kun sitten kävelin ylös nelosen mäkeä, tuli mieleen, että mitähän tuli tehdyksi. Syntyykö kuitenkin pakokauhu. Muistelen vieläkin ihaillen, ettei mitään sellaista näkynyt. Ruvettiin vain tavalliseen tapaan miettimään, mikä huone olisi vapaana. Suojautumisesta tultiin siihen tulokseen, että verieristys (silloinen nimitys) on tarpeen ja pannaan päälle kaikki, mitä komeroista löytyy ja vielä kertakäyttöastiat pöytäkalustoksi. Seuraavana päivänä samaan tulokseen tuli Lääkintöhallituksen kokoon kutsuma raati Auroran sairaalan mikrobiologian laboratoriossa.
Joskus 3 – 4 tunnin kuluttua potilas tuli raitiovaunulla Auroran pysäkille ja käveli hyväkuntoisena sisään. Hän varmaan hämmästeli naamiaisvarusteitamme, mutta ne olivat siihen aikaan paljolti käytössä muuallakin maailmassa.
Tässä kohdassa lienee aiheellista selittää, miksi otsikossa on AIDS/HIV tässä järjestyksessä ja vielä isoilla kirjaimilla. Aluksi oli vain AIDS eli taudin loppuvaihe, jossa ensimmäiset potilaat tulivat sairaalaan. Isot kirjaimet olivat ehkä kunnioitusta tautia ja viime vuosituhannen oikeinkirjoitussääntöjä kohtaan. Nyt se on vähentynyt pieniksi kirjaimiksi. HIV (Human Immunodeficiency Virus) tuli vasta 1986, kun San Franciscolainen Paul Volberding oli sen neutraalina nimityksenä ehdottanut. Sitä ennen kiistaa oli käyty ranskalaisen Luc Montagnier`n ja amerikkalaisen Robert Callo`n välillä aiheuttajaviruksen nimestä. Edellinen oli antanut sille nimen LAV (Lymphadenopathy Associated Virus) ja jälkimmäinen HTLV III (Human T-cell Leukaemia Virus III). Prioriteettikysymyksessä myötätuntoni on ranskalaisen puolella.
Toiseksi on syytä mainita, että myöhemmissä tutkimuksissa kylläkin todettiin, ettei edellä mainittu potilas ollut Suomen ensimmäinen AIDS-potilas, koska muualla oli tautia tuntematta jo vuonna 1980 hoidettu yksi ja vuonna 1982 kaksi AIDS-potilasta. Kuitenkin käytännössä taudin julkitulo Suomessa tapahtui edellä mainitulla viikolla.
Yksityiskohtaisempana vastauksenani otsikon aiheeseen kerron seuraavassa aids-potilaiden hoitamiseen liittyviä kokemuksiani vuosilta 1983 –1996. Olin silloin Helsingin kaupungin Auroran sairaalan aikuisten sisätautiosaston apulaisylilääkärinä 1.9.1985 saakka ja sitten ylilääkärinä. Hoidon rakentaminen koki vasta-aallokkoa mutta onneksi tarvittavan määrän myös myötätuulta.
Osasto 4:llä sanoin alkajaisiksi, että ollaan nyt vähän aikaa hissukseen, ettei julkisuus heti tulisi riesaksi.
| Se oli turha toivo. Jo seuraavalla viikolla 28.6.83 alkoi vimmattu riepominen. Mistä lienee vuotanut |
Ensimmäisellä potilaalla oli Kaposin sarkooma. Prof. Kari Cantellilta saatiin interferonia, millä se hoitui yllättävän hyvin. Muutaman viikon kuluttua samana kesänä tuli toinen potilas, jolla oli Pneumocystis cariniin (se oli pöpön nimi siihen aikaan) aiheuttama pneumonia. Se saatiin hoidettua siihen tehoavilla lääkkeillä. Onneksi vuoden 1983 aikana ei sitten muita potilaita tullutkaan. Seuraavana vuonna tuli jo kaksin verroin enemmän. Opportunistitautien erikoinen ja monipuolinen kirjo teki siitä monisäikeisen haasteen. Kun siihen liittyi vielä yhteiskunnallinen ”AIDS-ilmiö”, oli pakko todeta, että ”kokonaisvaltaiseen kohtaamiseen” tarvittiin muitakin valmiuksia kuin lääketieteellisiä.
Vaikka Auroran sairaalassa ei AIDS:ia pelättykään niin paljon, että se olisi haitannut potilaiden hoitoa ja tarpeellisten tutkimusten saantia, ei sisätautiosaston kehittyminen maan johtavaksi hiv-taudin hoitopaikaksi ollut aivan helppoa ja ongelmatonta.
Toiminnan käynnistymisen ratkaiseva edellytys oli se, että sisätautiosaston tarvitsemia tukipalveluita saimme heti alusta lähtien aivan asiallisesti Auroran tontilla olevilta muilta yksiköiltä, joiden valikoima siihen aikaan onneksi oli monipuolinen. Eniten tarvitsimme kliinistä laboratoriota, mikrobiologian laboratoriota, rtg-osastoa, patologian osastoa, korvapoliklinikkaa, parasitologian laboratoriota sekä kirurgiaa ja anestesiologiaa. Lastenosasto rupesi hoitamaan lapsipotilaita heti ensimmäisestä lähtien.
Varsin pian selvisi, ettei ulkopuolelta ollut saatavissa meille sopivia tarpeeksi yksityiskohtaisia suojautumisohjeita. Ei niitä ollut maailmaltakaan saatavilla, koska sielläkin oltiin samassa vaiheessa. Aurora sairaalan hygieniatyöryhmän puitteissa perustettiin erillinen ryhmä laatimaan ohjeet potilasosastoja ja tutkimusosastoja varten. Siinä olivat kaikki ohjeiden tarvitsijat edustettuina. Tiedon lisääntyessä tarpeetonta suojautumista vähennettiin, ja HIV-hygieniaohjeesta tehtiin vuosien kuluessa uusia versioita. Ne olivat ilmeisen kysyttyä tavaraa muuallakin maassa.
Auroran aidan ulkopuolella oli toisenlainen maailma. Laakson sairaalasta saimme kyllä bronkoskopisteja tulemaan Auroraan ja silmäosastolta sen alan konsultaatioita. HYKS:n Naistenklinikka tuli aikaisessa vaiheessa mukaan. Muualla puomit pysyivät alhaalla pitkän aikaa. Siellä ”pelko oli suurta”, kuten laulussa todetaan.
Helsingin Yliopiston Virusopin laitoksella määräävä virologi antoi ukaasin, ettei sinne saa lähettää mitään näytteitä, joissa on hi-virusta tai edes epäillään olevan. Hammasklinikan esimies ilmoitti, ettei sinne voi ottaa hiv-potilaita, ” koska meillä on nuoria kandidaatteja”. Hesperian ylilääkäri kieltäytyi järjestämästä metadoni-korvaushoitoa naispotilaalle, joka myi itseään, koska ”jo ajat sitten on todettu, että se on aivan tehotonta”. Alle vuoden hoito olisi vähentänyt tartuttamisriskiä, koska siihen aikaan prognoosi tässä tapauksessa ei ollut sen pidempi. Marian sairaalan gastroenterologi kieltäytyi tekemästä skopioita ja lisäsi perään että ”oma on ongelmas, mitäs rupesit niitä hoitamaan!”.
Laboratoriolääkäri Jukka Suni hoiti sitten hi-virologian Auroran mikrobiologian osastolla, ja Helsingin kaupungin ylihammaslääkäri Seppo Helminen järjesti infektiohammashoitolan Auroran rakennus 8:n kellariin, joten nämä tarpeet hoituivat heidän ansiostaan aivan tasokkaasti.
Kirurgian kanssa tuli ongelmia, kun ulkomaille lähti ylil. Martti Kekomäki, joka oli ainoa, jolta kirurgista apua olimme saaneet. Lähestyin sekä Marian sairaalan että Kasarminkadun ylilääkäreitä, jotka lupailivat, että se hoituu. Potilaat tulivat kuitenkin tyhjin toimin takaisin ja lähetteeseen oli lisätty painokas kommentti ”Emme tee tällaisia konsultaatioita”. Tuli muutaman vuoden pula-aika. Taisi olla jo 1990-luvun alku, kun Meilahden sairaalasta tuli iloisena yllätyksenä ilmoitus, että ”me hoidamme nämä konsultaatiot”. Ristin kiittimeni yhteen ja loin katseeni ylöspäin.
Ensimmäiset potilaat olivat miehiä ja homoseksuaaleja. Tämä yhdistyneenä fataaliin tautiin tuntui erityisesti kiinnostavan julkisuutta. Toinen toistaan kammottavammilla lööpeillä jätepaperin markkinointi toimi hyvin. Se ei hiipunut sittenkään, kun naisia ja heteroseksuaaleja rupesi sairastumaan. Kun v. 1986 olin palannut USA:aan suuntautuneelta opintomatkaltani, ehdotin toimittaja Pekka Hiekkalalle, joka usein oli aids-uutisten tarpeessa, että voisiko Suomessakin muuntaa uutisoinnin rakentavammaksi, kuten USA:ssa oli jo tapahtunut. Kyllä se vähitellen siihen suuntaan sitten muuttuikin
Muutamana ensimmäisenä vuotena uusien potilaiden määrä tasaisesti kaksinkertaistui. Kun sairaalan ulkopuolinen tutkijataho oli sitä mieltä, että Suomen kansaa täytyy kunnolla pelotella, jotta epidemia saadaan kuriin, seurasi tuomiopäivän enkelten kilpalaulanta. Osallistuin siihen ajatuksella ”Ponille kyytiä” ja aiheutin Iltasanomiin lööpin, että v.1996 pelkästään Helsingissä on 100.000 tartunnan saanutta.
Tuskinpa sillä kuitenkaan oli osuutta siihen, että mainittu taho kävi v. 1988 HYKS:n hallinnon kimppuun vaatimuksella, että Helsinkiin on heti ruvettava rakentamaan 2000- paikkaista AIDS-sairaalaa, heidän käyttöönsä. Minut kutsuttiin ylil. Ville Valtosen kanssa kuultavaksi liittovaltuuston kokoukseen. Epidemian tuplaantumisvauhti oli jo siinä määrin laantunut ja kokemusta sen verran kertynyt, että arvioin pysyvän sairaansijatarpeen erikoissairaanhoidossa olevan korkeintaan 30. Sen verran erehdyin, että kymmentä sairaansijaa enempää ei Aurorassa koskaan tarvittu. Rakennushanke jäi siihen, onneksi. Jos joku ei usko, todisteet tälle tarinalle löytyvät pöytäkirjoista, jos ne ovat vielä tallessa.
Tällä kyllä saattoi olla osuutta siihen, että tutkijataho kerran marssi HYKS:iin prof. Tatu Miettisen puheille vaatimaan, että hiv-potilaat pitää siirtää Aurorasta HYKS:iin, heidän käsiinsä. Professori ei ollut lämmennyt asialle. Minä kuulin tästä hankkeesta vasta paljon myöhemmin. Olin lopputulokseen tyytyväinen varsinkin potilaiden kannalta.
| Tuskinpa ”häkki heiluu”- politiikalla Suomeen olisi saatu pienempää epidemiaa, kuin meillä nyt on, länsimaiden pienin |
Tämän työryhmän asetti Helsingin kaupungin terveysviraston toimitusjohtaja 9.1.1986. Puheenjohtajaksi tuli terveysvalvonnan johtaja Antti Pönkä. Ryhmän jäseninä oli sekä suorittajaportaan edustajia että terveysviraston johtavassa asemassa olevia virkaihmisiä mm. ylihammaslääkäri Seppo Helminen. Se toimi useita vuosia ja vaikutti alkuvaiheessa positiivisesti terveysviraston suhtautumiseen, mikä oli todella korvaamatonta. Se tuuli kääntyi 1990-luvulla.
Näiden kahden seurantaryhmän toiminnassa ei ollut niitä myöhemmin muotiparjauksen kohteeksi joutuneita päällekkäisyyksiä. Lääkintöhallituksen ryhmä kehitteli valtakunnallisia linjoja, ja kaupungin ryhmä ruohonjuuritasoa eli sitä , miten homma käytännössä hoidetaan. Olin mukana molemmissa. Yhteydet ryhmien välillä toimivat.
Aluksi oli mahdollista hoitaa vain hiv-infektion seurannaistauteja. Siinä varsinkin infektiotautien harvinaisempi laita tuli tutuksi. Mahdollisuuksien mukaan niiden sekä primaari- että sekundaaripreventiosta tuli huolehtia.
Lääketeollisuus mutta myös julkinen taho satsasivat hurjasti spesifin hoidon kehittämiseen. Silti tuntuu suorastaa ihmeeltä, että kun vuosina 1983 – 84 aiheuttaja saatiin selvitetyksi, niin jo keväällä 1987 Suomeenkin saatiin ensimmäinen lääke AZT. Se tunnettiin myöhemmin tsidovudiinin nimellä. 1990-luvun alussa oli käytössä kolme ensimmäistä nukleosidianalogia. Vaikka lääketehtaat ja tutkijatkin lupailivat niillä parin vuoden jatkoaikaa, niin sellaista oli kyllä vaikea havaita, vaikka niitä käytettiin sekä yksitellen että yhdistelminä. Vuoden 1996 alussa tulivat saataville kolme ensimmäistä proteaasin estäjää; sakinaviiri, ritonaviiri ja indinaviiri. Niitä ruvettiin käyttämään aikaisempien lääkkeiden kanssa. Seuraavana syksynä oli pakko uskoa, että lopultakin jotakin lupaavaa oli tapahtumassa. Laboratoriolääkäri Jukka Suni oli pyynnöstäni jo vuodenvaihteessa 1995 – 1996 käynnistänyt antigeenin kvantitatiivisen määrittämisen, millä virusmäärä väheneminen oli heti mahdollista todeta. Seuraavina vuosina maailmalla muotoutui HAART (Highly Active Antiretroviral Therapy), jossa käytettiin yhtä aikaa vähintään kolmea lääkettä vähintään kahdesta ryhmästä. Nykyisin, kun lääkkeitä on viidestä ryhmästä yli 20, hiv-infektio on muuttunut krooniseksi sairaudeksi, eikä jatkoajan pituutta ole voitu vielä lopullisesti määrittää.
Jo minun aikanani spesifin hoidon kehityksen vauhti oli niin nopeaa, että oppikirjat olivat 4 – 5 vuotta jäljessä ja alan lehdet pari vuotta. Kongressiohjelmat pitivät jotenkuten kansainvälisen ajan tasalla. Kuitenkin niiden lisäksi piti ottaa vielä ennakkoa, mutta oikeaan suuntaan.
Kahden kuukauden matka huhti- toukokuussa 1986 tapahtui mitä sopivimpaan aikaan. Kokemusta oli jo niin paljon, että pystyin tehokkaasti omaksumaan näkemääni, ja Auroraan oli aika luoda tarkoituksenmukainen hoitokäytäntö. Periaatteeni oli, että katson kaiken, minkä ehdin ja pystyn ja valikoin palattuani sen, mikä sopii suomalaiseen pohjaan. Yllättävän paljon käyttökelpoista löytyi. Polikliiniset hoitotoimenpiteet kuten pentamidiini-inhalaatiot tuli aloittaa. Terminaalipotilaiden kotihoidolle tulisi varmasti vielä täälläkin kysyntää. Näin, miten polikliininen hoito järjestetään, kun asiakkaita on satoja tai tuhansia.
Tukikeskustoiminta San Franciscossa oli vakuuttavaa. Niinpä, kun Outi Lithén kesäkuussa 1986 kysyi, että tarvitaanko Suomessa AIDS-tukikeskusta, pystyin välittömästi vastaamaan, että ”ilman muuta”. Perustelin sen tarpeellisuuden vielä myöhemmin pariin kertaa kirjallisesti Helsingin Kaupungin Terveysvirastolle. Ilman tukikeskusta urakkamme olisi ollut huomattavasti hankalampi, koska meillä ei ollut resursseja eikä ammattitaitoa hoitaa niitä monenlaisia sosioekonomisia ja muita ongelmia, mitä tämä tauti toi mukanaan. Yhteistyö sairaalan ulkopuolisten tahojen kanssa edellytti meiltä selvästi suurempaa jalkautumista yhteiskuntaan, kuin mihin aikaisemmin olimme asennoituneet.
Ensimmäisiä potilaita hoidettiin paljolti osastolla, mutta varsin pian selvisi, että pääasiallisin hoitopaikka on poliklinikka. Se varmistui USA:n matkalla. Syyskuussa 1986 aloitin HYKS:n mallin mukaisen hiv-erikoispoliklinikan, jossa itse toimin seniorikouluttajana. Se takasi potilaille paremman jatkuvuuden, minulle mahdollisuuden pitää hoito ajan tasalla ja tarjosi apulaislääkäreille (silloinen virkanimike) tehokkaan käytännön koulutuksen. Heitä taisi kertyä jo kymmenissä laskettava määrä, millä oletan olleen merkitystä koko Suomen AIDS-hoidon kehittymiselle. Samaan tähtäsin sillä, että auliisti annoin neuvoja, kun kollegat soittelivat eri puolilta Suomea. Yhtenä perimmäisistä tavoitteistani oli, että nämäkin toimenpiteet auttaisivat pitämään epidemian mahdollisimman pienenä. Jokainen tartunta merkitsi jo silloin ainakin parin miljoonan markan (silloinen rahayksikkö) kokonaiskustannusta. Nyt se ilmeisesti lähentelee samaa määrää euroina.
Kun rahasta tuli puhe, niin Helsingin terveysviraston terveysvalvonnan johtaja Antti Pönkä toi 1980-luvun loppupuolella Tukholmasta ruotsalaisten laskelman siitä, mitä yhden hiv-potilaan kokonaiskustannukset vuodessa ovat. Tein samanlaiset omalta osastolta ja totesin, että ne olivat puolta pienemmät kuin Tukholmassa. Terveysvirasto kyllä ilmoitti, että vain sellaisilla säästöillä on merkitystä, jotka kilisevät kassalippaassa. Eli, ei tässä kaupungissa kannata muilla suosiota tavoitella.
Hoito ei täällä ilmeisesti ollut ainakaan huonompaa kuin Tukholmassa, koska Helsingissä ei ollut yhtään hoidon tasoon kohdistunutta mielenosoitusta. Niitä oli ihmeen paljon läntisemmissä maissa, ja Tukholmassakin, ainakin pienempimuotoisena.
Se sai alkunsa 1990-luvun alussa, kun terminaalivaiheisia asiakkaita (sanokoon Heikki Peltola mitä tahansa tästä nimityksestä) rupesi olemaan paljon, paikkalukua jatkuvasti pienennettiin, ja monet asiakkaat halusivat viettää loppuaikansa kotonaan. Sänkyvarastossa oli käyttämättömiä sänkyjä, ja sairaanhoitaja saatiin projektiin. Työpäivän päätyttyä me lääkärit teimme o.t.o. kotikäyntejä, varsinkin Jussi Sutinen nopeana pyöräilijänä. Minun mielestäni siitä syntyi säästöjä, mutta eivät ne tietenkään olleet ”kassalippaassa kiliseviä”.
Muutamat i.v.-huumeita käyttäneet hiv-tartunnan saaneet merkitsivät varoitusta siitä, että kyllä meillekin sellainen epidemia tulee. Tuli mieleen, että olisi hyvän sään aikana syytä ruveta varautumaan. Oslossa oli tämän alan kongressi. Siellä tarjottiin mahdollisuutta lähteä mukaan, kun auto lähti iltamyöhäksi ruiskuja ja neuloja vaihtamaan Oslon keskustaan. Oitis ilmoittauduin. Asiakkaita tuli harvakseltaan jatkuvasti. Muutaman kerran vaihdettiin paikkaa, kun poliisi rupesi asiakkaita jahtaamaan. Vakuutuin asian tärkeydestä. Monet muutkin olivat täällä jo samaa mieltä, vaikka huumepoliisi tarjosi kovan vastuksen. Heidän mielestään se oli rikollista toimintaa, koska tarjottiin rikoksentekovälineitä. Onneksi toiminta oli saatu käyntiin, kun huume-epidemia 1990-luvun jälkipuoliskolla iski. Silloin olin jo poissa sorvin äärestä.
Taisi sattua 1980- ja 1990-lukujen vaihteen tienoilla, että ongelmaksi tuli ensimmäistä kertaa hiv-positiivisen naisen raskaus. Siihen aikaan oli tiedossa, että lapsen riski saada hiv-tartunta oli 30 – 40 %:n luokkaa. Asianomainen halusi pitää lapsen. Sairaalan ulkopuolisen tutkijatahon edustaja kannatti jyrkästi aborttiin pakottamista. Olin tässäkin ”vastarannan kiiski” ja sitä mieltä, että hoitavan lääkärin tulee käyttää laajempaa harkintakykyä.
Löytyi ”letter-tason” tietoa, että loppuraskauden aikainen AZT-hoito voisi vähentää riskiä. Jukka Sunin kanssa mietimme käytännön sovellusta ja päädyimme viimeisen kolmanneksen aikaiseen hoitoon. Lapsi säästyi tartunnalta. Samoihin aikoihin ilmestyi pieni amerikkalainen sarja, josta raskauden aikainen ennaltaehkäisy sai globaalin lähtölaukauksensa. Se on ratkaisevasti vähentänyt lapsen tartuntariskiä ja luonut perustan nykyiselle hiv-positiivisten perhesuunnittelulle.
Arvelen, että jokainen meistä alussa enemmän tai vähemmän pelkäsi henkensä puolesta. Työperäisen tartunnan riskistä ei aluksi ollut varmaa tietoa. Joskus tuli mieleen, että jos huonosti kävisi, löytyisikö Auroran tontilta paikkaa viimeiselle leposijalle. Emme antaneet pelon haitata toimintaa. Minulta se unohtui ”Ameriikkaan”.
Vuoteen 1994 mennessä työperäisiä altistuksia oli sattunut 60 kertaa, niistä noin kolmasosa neulapistoja tai vastaavia penetroivia ja kolmasosa epämääräisiä ns. roskapussialtistuksia. Minäkin sain osani, kun asiakkaan kurkkuun katsoessani hän yskähti ja limapisara lennähti huuleeni. Kävin lavuaarilla pesemässä sen pois. Laboratoriossa oli pari kertaa vuodessa mahdollisuus saada hiv-testi. Tuli siellä alkuvuosina käytyä, mutta sitten se unohtui. Yhtään työperäistä tartuntaa ei todettu. Altistuksen jälkeinen lääkehoito ja seroseuranta lienevät edelleen käytössä.
1990-luvun alussa Helsingin kaupungin terveysvirasto ihan tosissaan suunnitteli Auroran sairaalan sisätautiosaston lopettamista. Hiv-potilaat oli kaiketi tarkoitus ohjata terveyskeskuksiin ja Meilahden sairaalaan. Kyllähän sen tietää, miten siinä olisi käynyt vuosikymmenen työllä ja vaivalla rakennetulle kansainvälisellä tasolla olevalle hoitotiimille ja potilaiden hoidolle.
Julkisuus oli ainoa, mitä terveysvirasto kavahti. Barrikaadin samalle puolelle yhtenäisen hoitotiimin kanssa tulivat potilaat. Heistä Timppa oli se, joka uskomattoman tehokkaasti sai aina tarvittaessa television ja lehdistön paikalle, ja minä olin valmis lataamaan torven täydeltä. Media, joka aluksi oli riepotellut meitä riistana, oli nyt puolellamme.
Työnantajaltani sain tietenkin häirikköylilääkärin leiman enkä kiitoksen sanaa työsuhteeni loppuessa 31.12.1996. Stackars Terveysvirasto!
Toukokuussa 1994 tilanne näytti jo toivottomalta. Sitten rupesi tulemaan vahvoja puoltoääniä mielipideosastolle; prof. Pauli Leinikki, AIDS-potilaat , teol. tri Martti Lindqvist ja Positiivi-yhdistys. Iltalehti tuki meitä. Seuraava talvi oltiin vähintään löysässä narussa. Keväällä 1995 Helsingin poliitikkoja tuli puolellemme, mm. kaupunginvaltuutettu Juha Föhr. Erittäin arvokasta tukea tuli prof. Jussi Huttuselta, joka paikkaseudun sairaalaselvityksessään totesi, ettei Auroran korkeatasoista hoitotiimiä pidä hajottaa.
Ehkä kuitenkin tämä kaikki vaikutti siihen, että joku tai jotkut suojelusenkelit olivat keksineet minut yllättäneen suunnitelman, että liitetään Auroran sisätautiosasto hallinnollisesti HYKS:n infektio-osastoon toiminnan pysyessä Aurorassa. Viikon tai pari asiaa mietittyäni tulin siihen tulokseen, ettei muuta mahdollisuutta ole. Prof. Ville Valtosen kanssa ruvettiin neuvottelemaan käytännön asioista. Tässä melankäännöksessä huoleni oli aluksi, kuten Paasikivellä aikoinaan, että miten saisin porukan mukaan. Se oli taas aivan loistava kuten alussakin. Muutaman kuukauden kuluttua allekirjoitettiin sopimuspaperi, mikä taisi olla päänavaaja siinä vaikeiden neuvottelujen sarjassa, minkä HUS:n synnyttäminen vaati HYKS:n ja Helsingin kaupungin sairaaloiden välillä. Työni uuden isännän alaisuudessa alkoi 1.1.1997 ja päättyi eläköitymiseeni 31.5.1997. Toiminta jatkuu edelleen Aurorassa odottaen kuitenkin Kolmiosairaalan valmistumista.
AIDS/HIV-potilaiden hoitamisessa eteeni avautui kyntämätön sarka tai oikeastaan umpimetsä. Tällainen tehtävä sopi raameihini, kun pidin uudisraivaajan työstä. Suomessa infektioalalla oli parhaimmat valmiudet näin monisäikeisen infektiotaudin hoidon aloittamiseen ja sen kehittämiseen. Helsingissä ei Auroran sairaalaa sopivampaa paikkaa hoidon aloittamiseen olisi ollutkaan, ei myöskään potilaiden kannalta. Oli oikeastaan onni, että muut sairaalat kieltäytyivät.
Auroran sairaalan henkilökunta oli vuosikymmeniä asennoitunut ottamaan hoidettavakseen mitä tahansa vaarallisia tauteja, joten pakokauhu jäi pois. Sen lisäksi löytyi tarpeeksi halukkuutta kehittää uusia toimintatapoja ja apuvälineitä, kuten esim. HIV-hygieniaohje oli. Sisätautiosaston osasto 4:n ja poliklinikan henkilökunta oli niin pieni, eikä lisää saatu, että kaikkien ideat ongelmien ratkaisemisessa olivat tarpeen. Alussa urakka otti sen verran lujille, että piti turvautua työnohjaukseenkin, mutta asiakkaiden palaute on ollut senlaatuista, että olemme arvioineet selvinneemme urakastamme melko hyvin. Näin jälkeenpäin voin miettiä omalta osaltani, mistä tämä olisi voinut johtua.
| Mielihyvää eläkeläisvaiheeseeni on tuonut oma luuloni, etteivät ne ihan huonosti menneetkään, mutta jälkimaailma arvioi sen pätevämmin. |
Työnantajan v. 1980 suomasta ”Johdon seminaarista” huolimatta olin jäänyt varsin keskinkertaiseksi johtajaksi, jolla ei ole päässään hyviä ideoita sen tiheämmässä kuin alaisillaan. Silloin täytyy keskittyä kykyyn valita omista ja tiimin esittämistä ideoista kuhunkin tilanteeseen parhaiten sopivat. Se edistää tiimin sitoutumista suorittamiseen ja parantaa työpaikan ilmapiiriä, kuten nykyisin hienosti ilmaistaan. Autoritaarinen johtaminen olisi vain vetänyt käsijarruhidastuksen päälle. Aurorassa sen sijaan saatiin päälle ”me henki”, paljon parjattu hierarkia unohtui työn paineissa, ja todelliset kyvyt ja kapasiteetti pääsivät esiin. Luovuttiin sopivasti vanhoista kuvioista. Lopuksi monenlaista kokenut prinsessa Aurora rohkeasti hyväksyi prinssi HYKS:n käänteentekevän ja pelastavan kosinnan.
Työurallani oli kaksi haastetta ylitse muiden; myyräkuume alussa ja AIDS/HIV lopussa. Molemmat tarjoutuivat eteeni yllättäen. Noudatin niissä opiskeluajalla syntynyttä käsitystäni, että etenkin yliopistokoulutuksen saaneen tulee selvittää ja hoitaa uudet ja oudot asiat. Mielihyvää eläkeläisvaiheeseeni on tuonut oma luuloni, etteivät ne ihan huonosti menneetkään, mutta jälkimaailma arvioi sen pätevämmin. Mukana saattoi olla ”riskiä tuuriaki” ”niinko Lapisa sanothan”.