FINNQUEER 19.4.2009

"Sukupuoli ei sijaitse genitaaleissa" Haastattelu: Olli Stålström

Aukust on 24-vuotias herkän oloinen nuori mies Rovaniemeltä, opiskelee teollista muotoilua. Hän on syksyllä 2006 aloittanut sukupuolenkorjausprosessin, jossa hormonihoidolla ja rintojenpoistoleikkauksella hänen kehoaan on korjattu vastaamaan Aukustin sisäistä kuvaa itsestään miehenä. Varsinaista genitaalialueen leikkausta ei ole tehty eikä Aukust sitä suunnittelekaan, koska hän ei pidä sen lopputulosta tarpeeksi toimivana. Aukustin mukaan ”en koe, että sukupuoli sijaitsee genitaaleissa”.

* * *

Nyt Aukust seurustelee samanlaista korjausprosessia läpikäyvän miehen kanssa. Koska he ovat molemmat miehiä, he määrittelevät suhteensa "homosuhteeksi". Aukustilla oli joitakin ongelmia tutkivan henkilökunnan heteroseksistisyyden kanssa. Mutta muuten Aukust on saanut asiallista ja hyvää hoitoa kaikissa muissa sukupuolen korjaushoidoissa. Hänen vanhempansa, ystävänsä ja opiskelukaverinsa suhtautuvat avoimesti ja ystävällisesti. Tänään Aukust on onnellinen ja työkykyinen ja juuri valmistumassa ammattiin.

Olli: Miten transprosessisi alkoi?

Aukust: Itse asiassa tää transkokemus mulla jotenkin tuli esiin, ennen kuin osasin nimetä sitä transkokemukseksi silloin kun alko fyysinen murrosikä joskus 11-12 -vuotiaana. Sillon alkoi omaan fyysisen sukupuoleen olla se ahdistus, että tää ei nyt mee ihan oikein ja enkä mä osannu sitä nimetä, mä puhuin siitä sillon että mä haluaisin olla poika ja käytin poikien vaatteita ja…

”en koe, että sukupuoli sijaitsee genitaaleissa”.

Aukust

Se oli vaan jotenkin semmonen asia joka oli. Mä en ihan hirveesti muista sitä että oonko mä puhunu siitä ääneen vai oonko mä puhunu siitä itekseni. Joskus myöhemmin mä muistan että mä löysin jonkun kirjeen jonka mä olin aikonu lähettää jollekin nuorten kysymys- ja vastaus-palstalle, mitä mä en sitten ollu koskaan lähettäny, että kun mä haluaisin olla poika ja että mua ahistaa se että kun, esimerkiks kun mulla kasvaa rinnat ja ihmiset näkee siitä että mä en oo poika ja että ihmiset sit vaan sanoo mulle jotenkin että no kasvata pitkät hiukset ja oo niinkun tyttö mutta ei se oo niin helppoa.

Sitten tuntui että se hautautui vähän muiden asioiden alle, että 15-vuotiaana se nousi sitten uudelleen pinnalle jollon sitten alko olla toi seksuaalinen herääminenkin. Mä autuaasti sotkin tätä seksuaalisuutta ja sukupuolta toisiinsa monta vuotta. Kun mä jotenkin koin itseni sukupuolisesti mieheksi, koin että mun pitäis olla kiinnostunu tytöistä vaikka mä oikeesti jotenkin luontevammin olin ja oon aina ollu enemmän kiinnostunu miehistä. Jotenkin koin sen että mä en voi olla kiinnostunu miehistä, koska sehän tarkottas että mä oon nainen. Sitten nää mun kokemukset siitä, että mä oon mies, oli vaan todella hämmentäviä. Mulle ei silloin tullu mieleenkään semmonen ajatus, vaikka tiesin että transmiehiä on olemassa, ja että tän sukupuolen voi korjata, että vois olla myös homo, jos on transsukupuolinen.

Etsin tietoa netistä, Setan, Transtukipisteen sivuilta, tai Trasekin sivuilta ja sitten sillon 2000-luvun alussahan tuli tää Boys don’t cry-elokuva, joka on myös mulle ollu kauheen hyvä. Se on kyllä semmonen traumaattinen, että en voi olla transsukupuolinen mies, koska sitten alkaa tapahtua kaikkea paskaa, sitten raiskataan ja murhataan.

Olin silloin 15 vuotta, 2000-luvun alkaessa.

Sitten mä kanavoin jotenkin sen sukupuolikokemuksen seksuaalisuuden kautta, että mulla oli semmonen vaihe että mä pidin itseäni lesbona. Sitten mulla oli semmonen neljä vuotta kestäny suhde miehen kanssa sitten päättyi kaksi vuotta sitten kun lähdin prosessiin. Vuosina 2002-2004 olin miehen kanssa ja se alko siten, että olin oma itseni, mutta sitten se ympäristön odotukset vaikutti niin, että jotenkin vaan ajauduin olemaan sitä mitä kaikki muut olettaa että mä oon ja yritin olla nainen. Se johti syvään ahdistukseen, että sitten kun mä aloin sitä jotenkin sitten sitä uudestaan löytää sitä sukupuolikokemusasiaa niin se tietenkin oli sitten ahdistavaa kun olin siinä suhteessa ja tiesin että se suhde ei vois jatkua jos mä olen mies. Se suhde sitten päättykin siihen sitten kun mä ilmotin että nyt mä lähden prosessiin 2006 syksyllä eli 2 vuotta sitten.

Me oltiin hirveän hyviä ystäviä, että mä pystyin koko ajan puhumaan näistä asioista hänen kanssaan, hän ei mitenkään yrittäny painostaa mua olemaan mitään mitä mä en oo ja sen on varmasti täytyny olla aika raskasta hänellekin, että totta kai se on sillä tavalla kun jälkeenpäin on ajatellu sitä niin siitä olis helppo syyttää sitä toista ihmistä että on ollu jotain muuta kun mitä on, mutta eihän se oo sen ihmisen vika ole.

Koko ajan mä sitä olin hänen kanssa käsitelly ja kun mulla kuitenkin oli siinä ensin se lähti jotenkin se tiedostaminen siitä että mä jotenkin ajattelin että osa mun tämmösestä sukupuolikokemuksesta on miehisiä ja yritin siinä, olisko se ollu puolen vuoden jakso että mä yritin tämmöstä että pystynkö mä elämään tässä kehossa silti ja toteuttamaan mun miehistä sukupuolta tässä kehossa jotenkin eri tavoilla, että sitten se vaan kasvo jotenkin niin isoksi asiaksi että mä en halua että mua millään tavalla pidetään naisena tai tyttönä, koska mä en sitä ole.

Puhuin prosessiin lähdöstä lähimmän ystävän kanssa, hän on tuntenu mut lapsesta asti, hän tietää näistä mun sukupuolikokemuksista. Hänen kanssa kävin sitä niin paljon läpi että hän ei millään tavalla ollu yllättyny tai järkyttyny sitten kun mä sanoin että nyt mä lähden prosessiin ja että tää parisuhde loppuu nyt. Ja sitten, hänen jälkeen taisi olla sitten, no muutamia lähempiä ystäviä oli joiden kanssa sitä kävin läpi ja muistaakseni viikkoa ennen kun sain lähetteen, kerroin vanhemmille. Heille mä kirjotin kirjeen ja itse asiassa mun siskolle mä kerroin ennen sitä jo, että sisko oli kanssa niitä, kun mä asun mun siskon kanssa yhdessä. Sille kerroin hyvin alkuvaiheessa kanssa ja hänen reaktio oli rauhallinen. Se sano että no eikö susta oo aina tuntunu tuolta, mä sanoin että on, mutta että nyt mä aion tehdä tälle asialle jotain.

Vanhemmat eivät olleet millään tavalla yllättyneitä, että se oli heidän mielestä kauhean loogista ottaen mun oman historian huomioon, ja ovat olleet koko ajan tukena

Vanhemmat eivät olleet millään tavalla yllättyneitä, että se oli heidän mielestä kauhean loogista ottaen mun oman historian huomioon, ja ovat olleet koko ajan tukena. Tietenkin siinä alussa sitten sitä mietittiin monelta eri kannalta ja kyllä isän kanssa oli lyhyt semmoinen ”mikset ole kertonut tätä aikaisemmin”, mutta sekin sitten ymmärsi hyvin sen että ei se oo mulle itellekään ollu mikään semmonen paketti jonka mä aukasen että tässä se nyt oli. Se on semmonen kasvuprosessi kuitenkin se oman transsukupuolisen identiteetin löytäminen.

O: Miten perheesi suhtautui alkuvaiheessa?

A: No jotenkin mä oon ihan lapsena olen ollu aika sukupuoleton tai jotenkin silleen sukupuolineutraali..Mä oon enemmän puuhaillu meidän isän kanssa aina kaikkia juttuja ja mun isä on opettanu mut luistelemaan poikien luistimilla. Mä olin siitä aina kauhean ylpeä että kun sisko luistelee kaunokeilla ja mää luistelen oikeilla luistimilla, ja sitten, no sillon 12-vuotiaana mulla oli se kausi että mä pukeuduin poikien vaatteisiin ja ahdistuin syvästi siitä jos mua pidettiin tyttönä ja sitten teini-ikäisenä sitten, joskus lukiovaiheessa, siinä 2000-luvun alussa niin olin hyvinkin semmonen että mä tiedostin että muut pitää mua tyttönä mutta jotenkin mulla oli sillon semmonen vaihe että mä yritin jotenkin rakentaa sitä semmosta että okei, ei kaikkien naisten tarvi olla samanlaisia.

Mun äiti on sanonu siitä että hänellä oli sillon, kun mä elin sitä vaihetta, semmonen olo jotenkin että eihän tuo voi olla kauhean aikuinen tai kypsä ihminen kun se ei voi hyväksyä sukupuoltaankaan, tarkottaen sitä anatomista sukupuolta. Sitten kun mä oon kertonu tästä prosessiin lähtemisestä niin hänelle on ollu kauheen helpottavaa huomata se että, ja samoin kun mullekin, että vika ei oo naiseudessa yleensä vaan siinä, että mä en oo nainen. Hän on kokenu varmasti tässä meidän historiassa ja suhteessa loukkaavaksi, että mä oon tosi aggressiivisesti hyökänny naiseutta ja naisellisuutta vastaan. Että mä oon pitäny sitä tosi semmosena, että täytyy olla kehitysvammanen jos haluaa olla nainen.

Se on semmonen asenne mikä hirveen monilla transsukupuolisilla miehillä on, että kun sua pidetään naisena, niin se naiseus on niin ahdistava asia että sen jotenkin ulkoistaa itestään. Sitä on niin hirveen vaikea tajuta että on olemassa naisia jotka haluaa olla naisia, jotka on onnellisia naisina koska ite on ollu anatomisesti samanlainen mutta se ei oo silti sopinu itelle ollenkaan.

Kyllä mä edelleen nykyään sanon että kyllä mä että mä hyväksyn sen että naisia on olemassa mutta mä edelleenkään en jotenkin ymmärrä sitä. Siis mä oon ollu hyvin hirveä sovinisti tässä ennen prosessia, mutta sitten kun on sinut oman ittensä kanssa niin sitten ei oo mitään tarvetta enää.

O: Miten suhtaudut naisten tasavertaisuuteen yleensä?

A: No mä puhun mielummin jotenkin yhdenvertaisuudesta yleensä, liittämättä sitä jotenkin sukupuolisiin konteksteihin. Mä näen että feministisessä puheessa mä koen eniten että ne jotenkin luo semmosta sukupuolidikotomiaa koko ajan sillä puheella. Mä puhun mieluummin jotenkin sukupuolten moninaisuudesta ja yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvosta sitä kautta. Ei ole hyvä jakaa ihmisiä kahteen leiriin. Mulle on jotenkin niin itsestään selvää että ihmiset on yhdenvertaisia niiden sukupuolesta riippumatta, että mä koen sen jotenkin tosi omituiseks että ihmiset jakaa ja arvottaa toisia jonkun sukupuolen perusteella.

O: Miten aloitit prosessin vuonna 2006, keneen otit yhteyttä ja miten he suhtautuivat sinuun?

A: Koska mä asuin ja asun edelleenkin Rovaniemellä, niin mulla ei ollu mitään mahdollisuutta käydä täällä esimerkiks Transtukipisteellä ihmisten kanssa juttelemassa, ja mä koin, että tää prosessi tulee olemaan varmaan raskas, mä haluan jonkun hoitavan tahon käydä läpi niitä omia kokemuksia. Niin mä silloin kävin jonkin verran sähköpostikirjeenvaihtoa Transtukipisteen työntekijän kanssa ja sitten YTHS:llä hankin itselleni psykologille ajan ja sitten sain ihan YTHS:n yleislääkärille ajan ja hain lähetteen joulukuun alkupäivinä 2006.

En muista kävinkö, taisin käydä siellä psykologilla, kävin psykologilla jo ennen kun sain sen lähetteen, että psykologi, mä olin jotenkin kauhean, mä menin sinne kauhean sillai että mä ilmotin ensimmäiseks että olen transsukupuolinen mies ja sitten mä odotin että miten hän reagoi siihen ja jos hän olis alkanu länkyttää jotain siitä että nyt, että sinulla on varmaan jotain ongelmia tämän oman naiseuden hyväksymisessä ja nyt aletaan jotenkin käsitellä tätä asiaa ja millanen äitisuhde oli, niin mä olisin sanonu että kiitos ja hei ja etsiny toisen psykologin.

Mutta hän suhtautu kauhean hyvin, ja vaikka hänellä ei ollu sitä tietoa kuitenkaan semmosista sukupuoli-identiteetisen rakentumisasioista, niin kyllä mä silti koin että on ollut kauhean paljon hyötyä siitä, että sai puhua jollekin oman elämän ulkopuoliselle taholle. Hänellä ei ollu mitään semmosia typeriä ennakkoluuloja tai odotuksia, ja kauheen paljon sitten kyseli siitä, että konkreettisesti miten se prosessi etenee.

kyllä mä silti koin että on ollut kauhean paljon hyötyä siitä, että sai puhua jollekin oman elämän ulkopuoliselle taholle

O: Selvisikö minkä takia hänellä ei ollut ennakkoluuloja?

A: Sitä en kyllä osaa sanoa, että, ei hän ainakaan puhunu mitään että hän olis niinkun mitään koulutusta saanu erityisesti tähän niinkun mihinkään sukupuolen tai seksuaalisuuden monimuotoisuuteen liittyen. Mä oon vaan ite tulkinnu että se on sen verran hyvä tyyppi, että se osaa suhtautua ihmisiin ihmisinä. Oliskohan, päälle viidenkymmenen ja nainen, psykologi. Ja sitten tää YTHS:n yleislääkäri jolta mä hain lähetteen niin oli kanssa hirveän tukea-antava ja kannustava ja muistelikin että heillä on ollu joskus muutamia vuosia sitten on ollu Setan koulutus missä heillä oli ollu transsukupuolinen ihminen puhumassa.

mulla oli varalta sosiaali- ja terveysministeriön tää hoitosuositus transsukupuolisten hoidosta mukana tulostettuna

Että se ei ollu hänelle mikään uus asia nyt, että konkreettisesti häneltä puuttu semmosta tietoa että mihin osotteeseen se lähete pitää lähettää, mutta mäkin olin siihen sen verran valmistautunu että mä olin ettiny ne tiedot etukäteen, mulla oli varalta sosiaali- ja terveysministeriön tää hoitosuositus transsukupuolisten hoidosta mukana tulostettuna, ihan sillä että kun tietää että ihmisille on tapahtunu tätä lähetteen hakuvaiheessa, että jos nyt kävisit ensinnä juttelemassa jonkun psykologin kanssa ja testattais sua vähän ensin ja katotaan sitten sitä lähetettä.

Transsukupuolisuutta ei Suomessa saa tutkia muut kun nää Hyksin ja Taysin yksikkö. Se on hyvä koska siellä on kuitenkin asiaan perehtyneet tiimit, joilla on asiantuntemusta siihen asiaan, ne on ainoat yksiköt mitä kautta sen diagnoosin voi hakea. Turhaanpa siinä sitten jos on sen kokemuksen jo tiedostanu ja haluaa hoitoa niin turha on pitkittää sitä käymällä jossain turhissa psykologin testeissä ennen kun sitten pääsee sinne transpolille tutkimuksiin. Ne kyllä tutkii sitten siellä sen mitä ne haluaa tietää. Ja mulla sitten maaliskuun alussa 2007 ensimmäinen tutkimuskäynti.

Siinä tapasin sosiaalityöntekijän ja sairaanhoitajan ja mä olin saanu etukäteen mukaan, tai mulle oli lähetetty kaikkia lappuja missä kyseltiin muistaakseni elämänhistoriaa ja nykystä elämäntilannetta. Se oli semmonen aika perustava mun elämää ja elämäntilannetta ja historiaa kartoittava käynti. Ja sitten sen jälkeen mä tapasin psykiatrin kahdesti, ja sillon käytiin läpi jo enemmän siitä näkökulmasta että miten mun sukupuolikokemus on vaikuttanu mun historiaan ja nykyiseen elämäntilanteeseen. Sitten tehtiin näitä persoonallisuushäiriötestejä ja muita jotka pyrkii kartottamaan sitä, ettei oo mitään mielenterveydellistä ongelmaa, josta tää transkokemus vois johtua, esimerkiksi skitsofreniaa. Sitten mulla oli niitä psykologin testejä ja ensimmäinen hoitoneuvottelu syksyllä 2008, jossa en vielä saanut diagnoosia, koska en ollut määritellyt itteäni tarpeeksi kauan transihmiseksi.

O: Miksi sinun piti määritellä itsesi transihmiseks?

A: Se on niissä diagnostisissa kriteereissä, siis tässä ICD-10 -tautiluokituksessa F64.0 joka on tää transsukupuolisuus niin niissä on yhtenä kriteerinä että se transsukupuolinen itsemäärittely on kestänyt vähintään kaksi vuotta. Että mulla katottiin että se on siinä vaiheessa kestäny vähän yli vuoden, joka tavallaan on tottakin mutta sitten…

Niin on, että sitten on siitä että kun on ruvennut sanomaan itseään transihmiseksi, mikä on sillä tavalla hassua että monet ei koskaan identifioidu transihmiseksi, että ne identifioituu mieheksi joka on syntynyt väärään kehoon, että se on sillä tavalla se, se on vähän sama kun että jos sun pitäs identifioitua syöväksi kun sulla on syöpä. Sä et oo ihminen jolla on tällainen tauti tai tällainen joku anomalia vaan sä nimenomaan olet sitä, mutta, kyllä tietyllä tavalla ymmärtää että se on jonkunnäkönen varmuus siitä omasta itsestä ja siitä mihin on ryhtymässä.

Kyllä mulla se varmuus oli ollu jo aika pitkään, että se oli sitten vähän semmosta, siinä jäätiin yhteen pilkkuun kiinni sitten. Että sillon mä tietysti, mä koin sen, varsinkin kun sitten tää TAYS:n psykologi jonka kanssa mä kävin kahdesti, jonka kanssa tehtiin näitä musteläikkätestejä ja muita niin hän oli siinä sitten hoitojuttelussa esittelemässä kaikkia mielipiteitään minun persoonastani niin, mä jotenkin takerruin niihin tosi tiukasti. Ne ois vaikuttanu mulla siihen että mulla diagnoosin saamista lykättiin, mutta sillon mä jotenkin onnistuin ymmärtämään sen niin. Mä jotenkin sillain järkytyin siitä niin paljon, että sitten koin ne semmosiksi asioiksi että, hänen kanssa mä en kyllä todellakaan tullu toimeen sitten tän psykologin kanssa.

Hän oli sitä mieltä että mä olin heterovastainen koska en ollu esimerkiksi musteläikkätesteissä koskaan kertonu sukupuolia ollenkaan.

Sillä jotenkin tuntu olevan - niitä on paljon on hoitavalla taholla - semmosta asennetta että tietyn heteronormatiivisen maailmankuvan omaksuminen ja se että se sukupuolikokemuksen, että tunnustaa dikotomisen sukupuolijärjestelmän, että se on jonkunnäkönen osotus ihmisen kypsyydestä. Hän oli sitä mieltä että mä olin heterovastainen koska en ollu esimerkiksi musteläikkätesteissä koskaan kertonu sukupuolia ollenkaan. Tai olin sitten puhunu kysyttäessä sitten miehestä ja kahdesta miehestä ja pojasta ja pojasta, että hän tulkitsi että mulla oli tällästa heterovastustusta. Hänen mukaansa se oli osoitus mun sukupuolen kokemuksen epäselvyydestä, koska en suostunut nimeämään, tai en jotenkin luontevasti puhunut, kun puhuin näistä hahmoista niin en puhunu miehistä tai naisista vaan puhuin ihmisistä tai hahmoista tai olennoista.

O: Mutta siitä huolimatta sinulle annettiin sitten lupa prosessiin?

A: Silloin ei annettu. Mulle sovittiin uus hoitoneuvottelukäynti keväälle 2008, ja sitten että seurataan että miten mulla etenee, että kuukauden välein sitten soittelin sen omasairaanhoitajan kanssa. Ja mulla oli se masennus siinä ollu kyllä piilevänä jo kesästä asti mutta se sitten puhkes kunnolla ja mä olin sitten sillä mun psykologilla käyny säännöllisesti, olisiko parin kolmen viikon välein sen koko edellisen vuoden ja kesällä oli taukoa sitten, koska kesällä se YTHS:n psykologi ei tee sitten töitä kesällä, ja sitten syksyllä olin jatkanu hänellä.

Mutta sitten mä rupesin siinä akuutimmassa vaiheessa sen jälkeen, kun se diagnoosin saaminen lykkäänty niin kävin kerran viikossa ja ne oli kyllä, kävinköhän mää kolme vai neljä kertaa , mä vaan märisin ja huusin siellä että miten paskaa kaikki on ja sitten mä lopulta ite otin puheeksi sen että oliskohan se hyvä alottaa se mielialalääkitys että kun en mä oikeen jaksa selviytyä tästä elämästä nyt muuten. Siinä vaiheessa oli muuten sitten, jos mietitään tätä prosessia että siinä vaiheessa mä olin kertonu jo, sillon kesällä 2007 lähetin luokkakavereille sähköpostin, jossa kerroin mun prosessista ja siitä että ei tarvi käyttää sitä vanhaa nimeä muuten enää, että tässä on uusi nimi ja tulen mieluummin kutsutuksi sillä. Lopuille sitten lähetin kaikille yhtä aikaa kirjeen ja sieltäkään, kukaan, jos joku ajattelikin että en hyväksy tai en tykkää tai jotain niin ei mulle asti oo koskaan tullu semmosta tietoa. Kaksi ihmistä siihen vastas jotka sitten sano että rohkea ratkaisu ja mukavaa että nyt menee sitten paremmin kun olet tällaisen asian itsestäsi huomannut.

O: Tuo on hyvin kannustavaa.

A: On joo, kyllä, ja sitten muutenkin, yks näistä mun lähemmistä luokkakavereista jolle mä kerroin jo sillon hyvin pian sen lähetteen saamisen jälkeen, että me oltiin siinä vaiheessa tunnettu se kolmisen kuukautta, niin se oli sillai että no että periaatteessahan tää, että vaikka ihan uus asiahan tämä on, että mä olen koko ajan suhun poikana suhtautunu vaikka ei ollukaan tienny sitä. Kuitenkin vaikka hän oli käyttäny mun vanhaa nimeä joka on naisen nimi ja muuten, mutta sillai sosiaalisesti olin koko ajan kuitenkin ollu miehen roolissa hänenkin kanssaan.

Muista tuntu että se mun luokkakavereillekin ehkä, että ne oli mut siihen poikien porukkaan niputtaneet koko ajan, vaikka eivät sitten tienneetkään tästä mun kokemuksesta ja prosessista ennen sitä. Ja sitten samalla sitten kerroin sinä syksynä sitten kanssa opettajille ja muille siitä että käytän mieluimmin tätä miesnimeä nykyään ja että on tämmönen prosessi ja että saattaa vaikuttaa siihen että pystyykö osallistumaan luennoille ja muuta, koska munhan tosiaan piti sieltä Rovaniemeltä asti sitten matkustaa Tampereella niissä tutkimuksissa. Meni sitten aina, jos oli tutkimuskäynti niin käytännössä se koko päivä sitten meni, joutu olemaan pois.

O: Miten opettajat?

yhden opettajan kanssa joka on hyvin lämmin ja oppilaiden elämään osallistuva ihminen niin hän oli tavallaan kauheen kiinnostunukin siitä ja kyselikin jonkun verran.

A: Eipä ne mitään kummempaa, yhden opettajan kanssa joka on hyvin lämmin ja oppilaiden elämään osallistuva ihminen niin hän oli tavallaan kauheen kiinnostunukin siitä ja kyselikin jonkun verran. Muut oli enemmän sillai että aha, selvä, ilmoitusasia, mutta hän oli sitten sillai että hyvä, että kun me olemmekin hieman huolestuneita siitä että kun meidän laitokselle nykyään hakee niin paljon enemmän naisia kuin miehiä.

Sitten tosiaan masennuslääkityksen alotin sitten sillon, marraskuun alussa, marraskuussa 2007, ja oli kyllä ihan oikea ratkasu alottaa se että kun mä kuitenkin, se prosessi ei siinä kohtaa mihinkään edenny, mä elin käytännössä miehen roolissa, ja mä tiedän että mun ympäristölle se oli kauheen paljon helpompaa että mun luokkakaverit kyllä ihan yksiselitteisesti otti sen että tuo on mies. Sitten se oli mulle itelle, että kun sen kehodysforian kanssa joutu kuitenkin elämään, totta kai se tuntu hyvältä että muut pitää miehenä.

Sitten se oli mulle itelle, että kun sen kehodysforian kanssa joutu kuitenkin elämään, totta kai se tuntu hyvältä että muut pitää miehenä.

Niistä masennuslääkkeistä juttelin sen saman psykologin kanssa, jonka kanssa mä sillon alotin sillon, alunperinkin. Hänen mielestä oli sitten hyvä että alottaisin sen masennuslääkityksen, ja tosiaan sillon mua pelotti vielä se että jos mua sitten prosessissa, että jos ne kokee munn masennuksen huonoksi asiaksi ja pelotti että entä jos ne laittaa mulle lykkäystä lisää tai jotenkin sillai että nyt hoidetaan tämä masennus ensin kuntoon ennen kuin aletaan edes miettiä tätä transsukupuolisuuden hoitamista. Mutta sitten kun totesin että ei, että kyllä tää on nyt pakko alottaa tää masennuslääkitys, kun mulla oli niitä puhelinaikoja sille omasairaanhoitajalle Tampereelle niin hän kyllä sano että ei, että he kokee sen yksinomaan hyväksi ja semmoseks kypsyyttä osottavaksi asiaksi että osaa sitä omaa mielenterveyttä hoitaa ja hakea apua jos tuntuu, ja että kun tää mulla nyt kuitenkin on aika selkeesti tästä kehodysforiasta ja sitten siitä sukupuolikokemusristiriidasta aiheutuvaa se masennus. Ja sittenhän mulla, no se talvi meni siitä sitten sitä masennusta sairastellessa ja opiskellessa sivussa

he kokee sen yksinomaan hyväksi ja semmoseks kypsyyttä osottavaksi asiaksi että osaa sitä omaa mielenterveyttä hoitaa

O: Mitä opiskelet?

A: Mä opiskelen muotoilua yliopistossa, teollista muotoilua. Silloin syksyllä 2006 kun alotin prosessin niin alotin ne opiskelutkin, että se nyt oli vähän sitten semmonen elämänmuutosvaihe. Nää asiat yleensä tulee kaikki yhtä aikaa, että muuttaa eri kaupunkiin niin sitten yhtäkkiä hoksas että tässähän oli tämmönen joku sukupuoliasiakin.

O: Miten opiskelukaverit?

A: Ne ei oo mitään semmosia sielunkumppani-ihmisiä, mutta meillä on kauhean hyvä luokkahenki ja on ihan hyvä porukka että tehdään paljon vapaa-ajallakin yhdessä asioita. Sen masennusjakson aikana mää kauheesti jaksanu hengata niiden kanssa, että tuntu että kaikki se, kaikki aika mikä ei mee välttämättömien asioiden hoitamiseen niin mä käytän sen mielelläni nukkumiseen.

Mun äiti on kanssa sairastanu masennusta joskus aikasemmin, että senkin kanssa, ja mulla oli yks hyvä ystävä joka on myös pitkäaikasesti masentunu, että heidän kanssa puhuin sitten paljon siinä lääkityksen alottamisvaiheessa, että, ja sitten, hoitohenkilökunnalta, mitä se oli niin se viesti oli niin se oli myös semmonen että tää on nyt hyvä hoitaa asia kuntoon.

Musta tuntu että on helpompi jaksaa se semmonen päivittäinen rutiini josta mä kuitenkin halusin pitää kiinni kun sitten ei joudu kohtaamaan mitään surkuttelua,”

O: Jouduitko salaamaan sitä masennusdiagnoosia?

A: Mä ihan tietoisesti en kertonut siitä esimerkiksi luokkakavereille tai muille. Mä jotenkin koin että ne parille, kahdelle lähemmälle luokkakaverille mä siitä kerroin, ja ne siitä tiesi, mutta sitten muille luokkakavereille en siitä kertonu vaikka aika paljon oltiinkin tekemisissä. Musta tuntu että on helpompi jaksaa se semmonen päivittäinen rutiini josta mä kuitenkin halusin pitää kiinni kun sitten ei joudu kohtaamaan mitään surkuttelua,”voi hirveetä, miten sää nyt jaksat, mistä tää nyt johtuu, voi kauheeta kauheeta” ja kun ne ei nyt muutenkaan semmosia ihmisiä ole joille kertois välttämättä henkilökohtasista asioista.

O: Siinä vaiheessa juttelit psykologin kanssa?

A: Joo, siinä akuuteimmassa vaiheessa kävin kerran viikossa. Sitten se lääkitys alko siinä auttaa ja muuta niin sitten taisin ruveta käymään kahden viikon välein, että se tuntu sitten siltä että se riittää. Mä oon itse asiassa käyny siellä nyt viime kevääseen asti.

Jos mennään järjestyksessä niin mulla oli sitten maaliskuussa 2008 oli se toinen hoitoneuvottelu, missä mä sitten sain sen diagnoosin lopulta ja sain siinä sitten samantien mukaan maistraatille todistuksen nimenmuutosta varten ja lähetteen hormonipolille ja sit lähetteen tohon rintojenpoistoleikkaukseen. Se oli kiva että sai ne kaikki siinä samalla sitten, prosessin liikkeelle.

Ja mä sitten tosiaan tota masennuspuolen asiaa oon hoitanu, tota masennuslääkitysasiaa, sen saman lääkärin kanssa jolta mä hain sen lähetteenkin sillon tutkimuksiin. Hänen kanssa pysty siitä sitten puhumaan aika avoimesti sitten siitä että mistä se nyt johtuu se masennus ja siitä että nyt kun sitten, sitten helpottaa se tilanne, että sitten voi lopettaa tai vähentää sitä lääkitystä, että mullahan sitten kun, sitten kun olin saanu sen nimen virallisesti muutettua. Se oli totta kai tosi iso asia se että kun mä olin sitä nimeä kuitenkin jo käyttäny jokapäiväsessä elämässäkin koko sen talven niin se alko olla jotenkin aika vaikeeta sen vanhan nimen kohtaaminen.

O: Entä sosiaaliturvatunnus?

A: Se mulla ei oo vaihtunu vielä, mä voin kertoa siitä sitten kunhan päästään jotenkin ajallisesti siihen kohtaan. Että sitten, se oli, mä rupesin siinä kuukausi sen diagnoosin saamisen jälkeen huhtikuun puolivälissä, niin musta alko tuntua että nyt ei, että nyt mä tarvisin ne hormonit mahdollisimman pian, että nyt on jotenkin semmonen tilanne että mä joko nostan tän masennuslääkityksen annostusta tai sitten mä hankin ne hormonit jostain. Sinne hormonipolille oli siis, siis tonne julkiselle puolelle oli tosi pitkät jonot, että ne arveli että heinäkuulle vois saada ajan.

Mä olin ihan sillai mä en kyllä kestä sinne asti, että mä tapan itteni ennen sitä, ja sitten rupesin, se oli semmonen lyhyt iltapäivähetki että mä mietin että hankinko lisää masennuslääkkeitä vai että rupeenko mä yrittämään niitä yksityiseltä puolelta niitä hormoneja. Ja sitten mä nettifoorumin kautta sitten, tai transihmisten nettifoorumin kautta mitä tuntee ihmisiä niin sitten löysin yhden semmosen vanhan ketjun jossa puhuttiin yksityisen puolen lääkäreistä jotka hoitaa transihmisiä, ja sitten kävin Tampereella yksityisellä hakemassa ne hormonit, sitten huhtikuun puolivälissä 2008. Ja kun mulla oli se diagnoosi ja siitä diagnoosista todisteet mukana niin hän, ne uskalsi mulle kirjottaa, mutta tiedän että sama lääkäri ei ole kirjottanu sitten ihmisille joilla sitä diagnoosia ei ole. Että hänkin piti sitä että se diagnoosi on, niin sitä pääasiana siinä että ei rupea kirjottamaan muuten. Hyvä, että sain yksityiseltä ne hormonit, julkisella sitä jonotusta riittää, ne on pitkiä ne jonot.

O: Johtuiko tuo siitä että se oli julkinen sektori?

A: Joo. Että ei siinä muuten olis ollu, että jos siellä olis ollu aikoja siellä julkisella puolella niin mä olisin varmaan saanu ne vaikka viikon päästä siitä diagnoosista. Mutta että nyt on sitten ollu sen puolisen vuotta, käyttäny niitä testoja, hyvältä tuntuu. Ja sitten tota, sillon just sillon keväällä sitten toukokuussa pistin sitten semmosille kaukasemmille sukulaisille että, vanhemmat, tai perhe, niinkun sisarukset ja vanhemmat oli tienny siitä ihan alusta asti ja isovanhemmat oli siinä vaiheessa tienny vuoden ja sitten mun äidin siskon perhe jotka on semmosia jotka asuu siinä lähistöllä joita nähdäänkin useammin, mutta sitten semmoset kaukasemmat sukulaiset joita ei tapaa niin usein jotka asuu eri puolilla Suomea niin niille sitten sillon 2008 keväällä kirjotin kirjeen ja laitoin Transtukipisteen esitteen transsukupuolisuudesta mukaan, että ilmoitusasia, olen korjannut sukupuoltani, nimeni on nykyään tämä ja tämä, hyvää kuuluu, ja sieltäkin, eipä sieltäkään mitään huonoa suhtautumista ole tullut.

O: Millainen vastaanotto on ollut perheesi ja läheistesi piirissä?

A: Mä en oo vielä tähän mennessä tosiaan, en oo kohdannu mitään semmosta ”miten sä voit tehdä tollaista itsellesi, tuo on ihan sairasta suhtautumista”, että hyvä tuuri tai, en mä tiedä mistä se johtuu.

No sitten kun rupes enemmän hakeutumaan noihin transpiireihin niin sit sitä rupes, se oli mulle semmonen mikä sillon siinä sen oman transsukupuolisen identiteetin tai ylipäänsä sitä prosessiin lähtemistä vaikeutti kun Trasekin sivuilla on ollu, niillä ei varmaan tällä hetkellä ole, en tiedä onko ne tulossa sinne, niillä on ollu tämmönen usein kysyttyjä kysymyksiä, missä on varsinkin sitten näistä genitaalialueen leikkauksista hyvinkin, toisaalta tosi realistista tietoa mutta kauheen semmosta että se, että kun se esimerkiks falloplastia joka voidaan tehdä transmiehille, siitä miten se ei toimi. Ja mä koin sen genitaaliasian jotenkin että se on välttämätöntä, joskushan se on ollutkin, siis että ne leikkaustulokset on niin huonoja. Mulla oli jotenkin hyvin semmonen olo, että mä en halua olla mikään transmies, että mä haluan olla oikea mies.

Sitten mä ajattelin että no, koska en ole niin sitten en vaan ole. Jotenkin sillon 2006 joskus keväällä kun aloin jotenkin rupesin tajuamaan sitä sukupuolikokemusta niin hakeutua netissä vertaistuen pariin, niin sitten rupes hoksaamaan niitä, tutustu esimerkiks muihin transmiehiin jotka on homoja, transmiehiin, jotka ei halua mennä genitaalileikkaukseen ja sai ihan ihmisten kokemuksia, tietoa ja pysty jakamaan sitä ja rakentamaan niiden ihmisten kanssa sitä oman miehuuden kokemusta niin kyllä se niinkun kauheesti on auttanu sen oman identiteetin rakentamisessa ja sen oman, jotenkin sen, siinä prosessiin lähtemisessä, että sen hoksaa että voi elää hyvää elämää, tai nimenomaan että se prosessin käyminen on edellytys sille että mä koskaan edes voin olla onnellinen ja elää hyvää elämää. Ja että voi olla omanlainen mies, ja että transmieskin on ihan oikea mies. Että transprosessi on vaan vähän erilainen reitti kasvaa mieheksi kuin useimmille muilla miehillä.

Tosta konkreettisesta prosessista vielä että mähän sitten sain tosi nopeesti myös ton rintojenpoistoleikkausajan, että se, mut leikattiin Lapin keskussairaalassa elokuussa 2008, mä sain jo toukokuussa 2008 sain kutsun esikäynnille ja tapasin siellä plastiikkakirurgin, ja hän ei ollu ennen leikannu transmiehiä mutta hän on kuitenkin, oli leikannu esimerkiksi biomiehiltä rintojen liikakasvua, rintarauhasen liikakasvua ja hän sanoi että se esimerkiksi on kyllä aika samantyyppinen se, tai siinä pyritään aika samantyyppiseen lopputulokseen kun mitä transmiehen kohdalla, että oli sitten, uskoi osaavansa sen tehdä ja konsultoi sitten vielä Helsingin sairaalasta kirurgi, joka on transmiehiä leikannu enemmänkin.

Ja määkin sitten uskalsin ihan hyvillä mielin luottaa itseni hänen käsiinsä ja se mikä oli kaikista jotenkin mukavinta siinä kohtaamisessa oli se että kun mä, kun hän kyseli siitä että miten mulle sitten se leikkausajankohta sopis ja mä esitin toivomuksen että kiva jos se olis vielä kesän aikana että kun mulla syyskuussa alkaa opiskelut, ettei tarvis niistä sitten jäädä kauheesti jälkeen, hän sano että elokuussa hänellä kyllä on aina kiirettä koska hän on heinäkuun lomalla mutta että, mutta että onhan tää niinkun munkin leikkaus tosi kiireellinen, mä olin sillai että jes, joku tajuaa että transihmisten leikkaukset, että ne ei oo mitään semmosia, että ne on oikeesti hyvinkin akuutteja, että se tarve niihin on. Että mikä pikemmin sen parempi, varsinkin sitten kun sen diagnoosin on saanu niin se odotteleminen tuntuu välillä niin turhalta jos joutuu odottelemaan.

mulle ei jotenkin oo ongelmia hyväksyä sitä että oon mies jolla ei ole penistä, tai - se on enemmänkin se että mä oon mies, jolla on pillu

O: Miltä tuntui jättää oma kehonsa jonkun leikeltäväks?

A: Mua on itse asiassa leikattu aikasemminkin, on ollu isompi leikkaus, että se ei sillä tavalla, mä tiesin että tää on vielä pienempi leikkaus kun se mikä, yks mikä mulle on tehty aikasemmin, nuorempana, niin se ei sillä tavalla, totta kai, sillon mä oon ollu vielä, olinkohan mä 17 silloin kun se isompi leikkaus on tehty että sillon ei osannu, sillonhan sitä jotenkin piti itseään täysin kuolemattomana, että kyllä sitä ehkä sillon jollakin tavalla eri tavalla jännitti tai osas olla siitä stressaantunu, mutta kyllä se ensisijasesti oli semmonen olo että on täysin realistista olettaa että mikään ei mee vikaan ja että lopputulos on hyvä ja että ei tuu komplikaatioita, että, ja se tuntu vaan niinkun hyvältä sitten päästä eroon siitä ylimääräsestä kudoksesta, ja sitten kun sitä ei oo tässä enää niin mä tiedän että mulla on joskus ollu rinnat mutta mä en oikeesti, mä oon vaan sillai että en vaan tajua että eiks tää oo aina ollu näin kun tää on nyt.

O: Entä genitaalialueen leikkaus?

A: Mulla on tällä hetkellä semmonen olo, että en aio mennä mihinkään genitaalialueen leikkauksiin, koska, no ihan yksinkertasesti jos ei oo suurempaa dysforiaa omien genitaalien kanssa, leikkaus on aina riski, ja aina kun leikellään jotain niin herkkää aluetta kun jotain genitaalialueita niin siinä on valtavat riskit että esimerkiksi erogeeninen tunto menee tai muuten. Mulle ei jotenkin oo ongelmia hyväksyä sitä että oon mies jolla ei ole penistä, tai - se on enemmänkin se että mä oon mies, jolla on pillu.

Mä identifioin itseni niin, että se oli semmonen mitä mä oon jotenkin, mä oon koko ajan sanonu tutkimusryhmällekin kun ne on kysyny niistä että mä tiedän tästä asiasta sitten kun mä pääsen testoille, että sitten mä luulen että mulla jotenkin varmistuu se miltä tuntuu itsensä kanssa. Ja sitten kun sain ne hormonit niin sitten jotenkin yhtäkkiä pääsee paljon enemmän tasapainoon sen oman itsensä kanssa, ettei jotenkin tarvii yrittää kauheesti olla muuta kun mitä on.

Sitten tietenkin rupeaa tulemaan fyysisiä muutoksia, samanlaisia kun pojille tulee puberteetti-iässä, että alkaa karvankasvatus, karvankasvu lisääntyy ja ääni alkaa madaltua ja lihasmassa kasvaa, rasvajakauma vähän muuttuu ja sitten transmiehillä on tää että klitoris alkaa kasvaa.

Ensisijasesti ne fyysiset muutoksethan ei ala mitenkään sillai naps, mutta ne alkaa suunnilleen ensimmäisestä päivästä alkaen se alkaa vaikuttaa mielialaan, että jotenkin, se voi tietenkin olla että se on osaksi plaseboa mutta on vaan kauheen paljon oikeampi olo. Sitten tietenkin rupeaa tulemaan fyysisiä muutoksia, samanlaisia kun pojille tulee puberteetti-iässä, että alkaa karvankasvatus, karvankasvu lisääntyy ja ääni alkaa madaltua ja lihasmassa kasvaa, rasvajakauma vähän muuttuu ja sitten transmiehillä on tää että klitoris alkaa kasvaa.

Niistä on totta kai hankkinu ite etukäteen paljon tietoa ja jos ei oiskaan niin sitten siellä hormonipolilla viimestään olis kerrottu, ja kyllä mä luulen että ne tutkimusvaiheessakin olis siitä informoineet että jos vaikuttais siltä että tutkittava ei tiedä että mitä ne on sitten ne vaikutukset, tai olettaa jotain ihan epärealistista. Transmiehillä on sillä tavalla kyllä hyvä tilanne että käytännössä ei oo mahdollista että ennen, tai ne testot kuitenkin jyrää sen verran sitä kehon omaa estrogeenituotantoa että käytännössä kaikki transmiehet on läpimeneviä, koska ennen pitkää…

O: Läpimeneviä?

A: Läpimeneviä, puhutaan läpimenevyydestä sillä että menee niinkun miehenä läpi, sosiaalisissa tilanteissa.

O: Joudutko käyttämään testosteronia pitkään?

A: Sitä käytetään loppuelämä. Se on koska se, oma keho ei sitä tuota niin se on, käytän Sustononia tällä hetkellä joka on kahden ja puolen viikon välein piikitetään. Sen lisäks että ne fyysiset muutokset tuntuu hyvältä niin se kyllä, huomaa sen vaikutuksen omaan mielialaankin, että se on se oikea hormonitasapaino, että se vaan tuntuu jotenkin oikealta. Ehkä se konkretisoituu eniten sen seksuaalisen itsensätoteuttamisen alueella. Ainakin mulla jotenkin siis se että miltä se on tuntunu... mulla on ennen ollu aina semmonen olo että mun keho ja pää toimii ihan eri rytmissä ja sitten on ollu semmonen hirvee viha omaa kehoa kohtaan. Nyt se yhtäkkiä jotenkin tuntuu oikeelta, normaalilta ja hyvältä se keho. Se toimii niinkun sen pitääkin toimia.

O: Seurusteletko tällä hetkellä?

A: Seurustelen tällä hetkellä toisen transmiehen kanssa. Me ollaan nyt oltu noin kolmisen kuukautta yhdessä ja mietitty jonkun verran, mietitty sitä just että, sitä kun molemmat on transmiehiä niin, no se on, ensisijasesti se on musta luontevaa koska, sitä liikkuu paljon porukassa missä on muita transmiehiä niin siitä tietenkin siitä omasta sosiaalisesta yhteisöstähän ne löytyy ne ihmiset myös joihin ihastuu ja rakastuu.

Ja totta kai mä en pidä sitä niinkään semmosena että kukaan bioihminen ei jotenkin voisi ymmärtää tätä prosessia ja että se olis jotenkin semmonen edellytys suhteelle että sen toisen pitäis ymmärtää sitä, varsinkin nyt kun se prosessi ei oo enää, kun nyt on, ei oo enää jotenkin elä sen kehodysforian kanssa. Enkä mä en pidä sitä jotenkin semmosena että se olis jotenkin pakko ymmärtää kaikki siinä transkokemuksessa, eihän sitä koskaan voi toista ihmistä täysin ymmärtää. Mutta se että monilla transsukupuolisilla ihmisillä on sukupuolisuudesta ja sukupuoli-identiteetistä ja sukupuolikokemuksesta semmosta tietoa joka on bioihmiselle jotenkin, tai biosukupuoliselle joka on syntynyt siihen omaan sukupuoleensa, että mitä ne ei oo koskaan tulleet ajatelleeksi, ja sitten semmosista asioista jotenkin, että niistä ei voi puhua samoilla edellytyksillä semmosen ihmisen kanssa, että sitten se päätyy siihen että sitä joutuu luennoimaan mistä tässä asiassa on kysymys.

O: Hoidettavat joutuvat opettamaan hoitajia?

A: Olen itekin välillä ollu ton transsukupuolisuuden suhteen turhautunu siitä että kun, no itse asiassa muuten mun äiti kävi sillon just sen jälkeen kun olin kertonu tästä niin hän kävi muutamia, se ei ollu ees psykologi, jollakin terapeutilla juttelemassa siitä, että miten hän nyt kokee tämän sen että hänen lapsensa korjaa sukupuoltaan. Mun äiti kävi siellä, olisko se käyny kolmisen kertaa ja sitten se oli sillai että nyt mä oon oikeestaan ihan sinut tämän asian kanssa, että eipä tässä tämän kummempaa. Ja se terapeutti oli ihan sillain, että ei nyt vielä lopeteta, kun tämä on hänestä niin mielenkiintoinen asia ja hän olis halunnut tietää siitä enemmänkin. Mun äiti koki, että hän ei enä'ä tarvinnu sitä keskusteluapua, että hän vaan joutu opettamaan sitä terapeuttia.

O: Mitä termi biosukupuolinen tarkoittaa?

A: No se on vähän tyhmä termi, mutta kun jotenkin pitää kun puhuu transkokemuksesta ja sitten ihmisistä joilla ei oo transkokemusta niin erottaa se että, siis ihminen joka on syntynyt siihen sukupuoleen jonka kokee omakseen, niinkun mies joka ei ole transmies tai intersukupuolinen.

Transmiehet käyttää sitä, tai transihmiset käyttää sitä, mutta se on kyllä vähän semmonen epävirallinen, että periaatteessa englanninkielinen termihän on olemassa, tämmönen kun cis-sukupuolinen, mutta se ei oo jotenkin toistaseks ainakaan yleistyny Suomessa

O: Onko niin että ihminen on koko ikänsä ”transmies” vai loppuuko se nimitys joskus sitten kun on päässyt oikeaan sukupuoleen?

A: No se varmasti riippuu vähän yksilöstä, että en tiedä miten se itelläni menee, että tällä hetkellä mä identifioin jotenkin tän mun oman transtaustan hirveen vahvasti osaksi sitä omaa sukupuolikokemusta ja sukupuoli-identiteettiä. Mutta sitten mä tiedän ihmisiä jotka kokee että ne on miehiä joilla on transtausta…on ihmisiä jotka identifioi itsensä sillai että ne on transmiehiä, vaikka vois identifioida itsensä myös mieheksi, että se on semmonen että se riippuu, se on itsemäärittelykysymys siinäkin kohtaa.

O: Siis määrittelet itsesi tällä hetkellä transmieheksi?

A: Transmieheks.

O: Määritteletkö itsesi myös sitten homoks?

A: Kyllä.

O: Nimenomaan tuolla termillä?

A: Kyllä se tuntuu lähinnä sopivimmalta, että, joo, olen transhomo.

mulla se määrittyy jotenkin se sukupuoli mulla paljon tiukemmin sen kautta että onko ihmisellä rinnat vai ei kun mitkä genitaalit sillä on.

O: Mihin ihastut miehessä?

A: No se on, mulle se jotenkin nimenomaan se miehinen, tai se että kokee itsensä mieheks, että määrittelee itsensä mieheksi, se on semmonen tärkee. Sen jotenkin näkee ihmisestä kun se on itsessään ja sukupuolessaan kotona, että sen ei tarvi korostaa sitä, sen ei tarvi ottaa sitä omaa mieheyttään niin vakavasti eikä tarvitse korostaa omaa mieheyttään alentamalla tai arvostelemalla muiden sukupuolta kun ei sillä oo mitään tarvetta siihen, jos se on omassa itsessään kotona ja jos ei sillä oo mitään ongelmia sen oman itsensä kanssa.

Sitten vähän vitsinä me sanotaan että ollaan ”ei-tissejä-seksuaali”, että kaikki millä ei oo tissejä menee, no ei ihan, mutta, mulla se määrittyy jotenkin se sukupuoli mulla paljon tiukemmin sen kautta että onko ihmisellä rinnat vai ei kun mitkä genitaalit sillä on.

Sitten vähän vitsinä me sanotaan että ollaan ”ei-tissejä-seksuaali”

Sitten tietenkin, sitten kun on suhteessa toisen transihmisen kanssa niin siinä on tietenkin, siinä on hirveen paljon helpompi sillä tavalla toteuttaa sitä seksuaalisuuttaan jos molemmat ei oo vielä, että jos se prosessi ei oo vielä siinä vaiheessa että olis vaikka oikeet hormonit tai että ei oo käyny leikkauksissa, kun tietää takuuvarmasti että sillä toisella on se ymmärrys ja kunnioitus sitä omaa kehodysforiaa kohtaan, ja että se osaa nähdä mut miehenä vaikka en oliskaan sitä vielä fyysisesti.

O: Miten sä löysit sit kumppanisi

A: Ihan vaan niinkun kaveripiirissä, että kaveripiirissä tutustuttiin.

O: Mikä teidän sosiaalinen tilanteenne, oletteko harkitsemassa virallistamista?

A: Ei, ei, millään tavalla vielä, eikä varmaan, tai paljon on puhuttu siitä että me ei kumpikaan jotenkin koeta että me haluttais edes virallistaa suhdetta ja, tai muuttaa yhteen. Mä koen että mä en halua asua yhdessä toisen ihmisen kanssa, meille on kummallekin hirveän tärkee se oman yksityisyyden rajaus. Sen oman suhteensa on rakentanut aika eri tavalla kun mikä on semmonen perinteinen parisuhdemalli, niin se on tietenkin yks semmonen missä törmää aina ihmisten oletuksiin itsestään ja suhteistaan kun ne on, se on sitten erilainen. Tärkeintähän se on että se on meille molemmille meistä itsestä ja meidän omista lähtökohdista lähtevä tilanne, että miten me itsemme määritellään ja miten me eletään ja ollaan.

sitäkin että ei ihannoi sitä semmosta yksiavioista mies-nainen-perhemallia, pidetään jotenkin osotuksena jostain epäkypsyydestä

Toinen on, se on just myös mihin jotenkin asenteena törmää jonkun verran että mä esimerkiksi just sillon, just sen Taysin tutkimusyksikön psykologin kanssa kun se sanoi että mä olin heterovastainen, mä muun muassa kerroin sille, tai jotenkin sitäkin että en ihannoi yksiavioista mies-nainen-perhemallia, niin sitäkin pidetään jotenkin osotuksena jostain epäkypsyydestä. Tai että jos sanoo että mä en halua muuttaa yhteen kenenkään ihmisen kanssa jonka kanssa mä seurustelen tai jonka kanssa mulla on seksisuhde, niin sanotaan että no sä oot vielä niin teini että kyllä sää tosta vielä kasvat. Että en mä, sitä asennetta ei oo muuten tullu kyllä, enkä mä nyt oo, nyt kun en oo enää käyny esimerkiks sillä mun omapsykologillakaan kevään jälkeen niin en nyt sitten tiedä miten hän suhtautuis.

Toinen mikä tossa kyllä korostuu, mulla on tähän mun syntymäperheeseeni kauheen läheiset ja lämpimät välit, ja mä tuun heidän kanssa ihan valtavan hyvin toimeen ja he tukee mua ja on jotenkin semmonen perhe kun perheen pitäiskin olla mutta sen lisäks mä koen että mulla on olemassa myös tommonen adoptoitu perheyhteisö, ihmisiä jotka on, sillä tavalla enemmän että syntymäperhe on se lapsuuden perhe mutta että nää ihmiset ja tää ihmisyhteisö mikä mulla on tässä nyt ympärillä niin ne on jotenkin se perhe mikä on se, mikä korvaa mulle lähinnä sitä mitä pidetään perinteisesti tää, että on sitten mies ja nainen ja kaks lasta ja koira.

O: Miten adoptoitu perheyhteisösi on muodostunut?

A: Ehkä mä jakaisin sen kahteenkin yksikköön. Toinen on mun vanhin ystäväni, hän ja hänen kumppani on mulle, että mä koen että tää mun vanhin ystäväni, mä sanon sitä mun ei-biologiseksi siskoksi. Se on mulle semmonen sisarussuhde. Sitten tää mun toinen täällä Helsingissä sijaitseva perheyhteisöni on sitten, tutustuin yhteen ihmiseen ja tulin adoptoiduksi hänen perheyhteisöönsä. Ja sitten siitä sosiaalisesta yhteisöstä sitten löysin tän poikaystävän myös.

O: Onko sinulla mitään uskonnollista taustaa tai ympäristöä lapsuudesta?

A: Ei oikeastaan, mut on kastettu luterilaisen kirkon jäseneksi ja oon siinä kasvanu mutta mä jotenkin, meidän suvussa se ei oo ollu häiritsevästi läsnä. Mä itse uhosin, oon jostain 12-vuotiaasta asti uhonnut että eroan kirkosta heti kun täytän 18 ja sillon taputeltiin päähän ja sanottiin että joo joo, niin varmaan. Sitten tein sen, jonka jälkeen myös molemmat pikkusisarukseni on eronneet kirkosta ja mun isä myös, että meidän perheessä tällä hetkellä enää meidän äiti kuuluu kirkkoon, siis syntymäperheessäni. Mä oon aina sanonu että mun vanhemmat olis varmasti olleet paljon järkyttyneempiä jos mä olisin tullut uskoon kun siitä että mä alotin transprosessin.

Pohjois-Pohjanmaalta pikkupaikkakunnalta kotoisin, missä on ollu hyvin paljon lestadiolaisia ja, mutta mä en oo sillä tavalla, enkä oo kokenu mitään tarvetta hakea uskonnollisesta yhteisöstä mitään hyväksyntää itelleni kun mulla ei sitä uskonnollista vakaumusta ole. Eikä sitä mun lähipiirissäkään sillä tavalla ole, tai mä tiedän että mun äidin vanhemmat on, että he on kyllä ihan luterilaisen kirkon jäseniä mutta heillä. Mutta hekin suhtautu siihen jotenkin kauhean hyvin ja lämpimästi ja hekin oli katsoneet ihan vasta sattumalta aikaisemmin jonkun dokumentin missä oli puhuttu, no siinä oli puhuttu homoudesta ja uskonnosta, mutta heillä on semmonen asenne että eihän se heidän asia ole sitä mennä tuomitsemaan.

O: Kohdistuuko transprosessiin uskonnollista tuomitsemista?

A: Se vähän riippuu, että kyllä, mä en tiedä miten Suomessa on, mutta ainakin ulkomailla on myös, sanotaan että nää tämmöset just eheytysliikkeet, niin kyllähän ne pyrkii myös transihmisiä eheyttämään nimenomaan sopeutumaan anatomiseen sukupuoleensa, koska anatominen ja biologinen sukupuoli nähdään oikeana ja ylhäältä päin määrättynä.

O: Kohdistuuko transihmisiin julkista syrjintää?

A: Julkisessa puheessa transihmisyydestä ei muutenkaan puhuta niin paljon kun homoudesta. Toisaalta mä voisin kuvitella että jos sä oot hetero transsukupuolinen ja jos sä vaan tavallaan kiltisti jotenkin vaihdat laatikosta toiseen, että tietyt uskonnolliset yhteisöt pystys hyväksymään sen, mutta sitten jos sä oot vielä homo niin sehän nyt on jo aivan sairasta ja häiriintynyttä.

Sillä tavalla oon jotenkin onnellinen että mulla ei ole koskaan ollu lähipiirissä vahvasti uskonnollisia ihmisiä tai yhteisöä, koska se varmasti olis vaikeuttanu sekä itsensä hyväksymistä että sitten sen asian ulostuomista.

O: Mitä nimitystä haluat käyttää kumppanistasi?

A: Poikaystävä on aika hyvä. Tai niin me nyt sitten lopulta päätettiin määritellä toisemme.

O: Pystytkö samastumaan nykyiseen homoliikkeeseen?

A: Mä en semmosta perinteistä tai nykyistä homogenreä tunne yhtään omakseni. Mä jotenkin en koe sitä kauhean määrittäväksi asiaksi itsessäni. Homomiehen sosiaalinen rooli ei oo jotenkin sukupuolisesti niin sidottu kun heteromiehen, että se on jotenkin kiva että sulta ei jotenkin oleteta kauheeta äijäroolia mikä ei tunnu omalta.

homomiehen sosiaalinen rooli ei oo jotenkin sukupuolisesti niin sidottu kun heteromiehen, että se on jotenkin kiva että sulta ei jotenkin oleteta kauheeta äijäroolia mikä ei tunnu omalta.

O: Entäs tietyntyyppinen homon rooli? Oletko ajatellut hankkia mustaa nahkatakkia, jossa on niittejä ja kasvattaa viikset?

A: En, enpä kyllä oo! Mä en jotenkin ite sitten myöskään sitä niin isoksi asiaksi jotenkin, myöskään sitä semmosta ”oh my God, olen homo” tai - mä en jotenkin jaksa jauhaa sitä enää koska musta tuntuu että on niin paljon jotenkin muitakin isompiakin asioita omassa identiteetissä, jotka vois olla järkyttäviä jonkun mielestä. Homoseksuaalisuus, nähdään myös seksuaalisena itsensätoteuttamisena, mutta että on olemassa tietty semmonen miestyyppi kun homo. Mä näen sen jotenkin sosiaalisessa kontekstissa, se rinnastuu jotenkin siihen, että on jotain niinkun punkkareita, hevareita, ja sitten on homoja. Kuitenkin aika puhtaimmillaanhan kyse siitä seksuaalisesta itsensätoteuttamisesta, eikä se kerro mitään jotenkin siitä että mitä sä haluat sun muussa sosiaalisessa elämässä olla ja miten sä haluat pukeutua, mitä sä haluat tehdä työkses ja niin edelleen.

O: Poikaystäväsi on Helsingissä?

A: Joo. Oon kyllä ennen pitkää oon tänne Helsinkiin muuttamassa, mutta ne opiskelut siellä Rovaniemellä pitää yrittää hoitaa. Ei Rovaniemellä mulla mitään ongelmia oo sen kanssa että mä oon trans ja homo. En mää jotenkin koe sitä semmosena, että kyllä sielläkin itselleen pystyy sen sosiaalisen piirin rakentamaan missä saa olla oma itsensä, mutta en mä nyt vaan voi sille mitään että tää tämmönen perheen tyyppinen sosiaalinen yhteisö on löytyny täältä Helsingistä.

en koe että se sukupuoli sijaitsee niissä genitaaleissa.

O: Haluatko korjausleikkausta?

A: Mä puhun mieluummin genitaalileikkauksista tai genitaalialueen operaatioista enkä sukupuolenkorjausleikkauksesta, en sukupuolenkorjausleikkauksella tarkoita sitä genitaalialueiden operaatioita, koska mä en koe että se sukupuoli sijaitsee niissä genitaaleissa.

Että kyllä kaikki kuitenkin lähtee siitä itsemäärittelystä ja siitä miltä tuntuu.

Mä tiedän että on ihmisiä ja myös transihmisiä joille se on hyvin olennainen että he tarvii ne genitaalialueoperaatiot, että heille siinä tavallaan on kysymys siitä sukupuolen korjaamisesta myös siellä genitaalialueiden kohdalla, mutta kun ei tavallaan myöskään se että jos niille sun genitaaleille tehdään jotain niin ei se niinkun, että ei se tee sitä sun sukupuolikokemusta kuitenkaan sekään. Että kyllä kaikki kuitenkin lähtee siitä itsemäärittelystä ja siitä miltä tuntuu.

O: Onko mielestäsi homopiireissä tärkeä merkitys sillä?

A: Mä en tiedä onks se, mä en oo niin paljoo puhunu tästä mun muiden kanssa, jotka on biomiehiä, että miten ne niinkun kokee sen että pystyskö he olemaan transmiehen kanssa. Toisaalta mä sitten taas tiedän transmiehiä jotka on ihan biomiehen kanssa suhteessa, että ilmeisesti se ei kaikille ole ongelma ja joillakin sit on se semmonen genitaalifetissi niin vahva, että ei vois olla transmiehen kanssa tai kokee jotenkin että ehkä se ei ole oma juttu.

O: Poikaystäväsi, onko hän biomies vai transmies?

A: Hän on transmies.

O: Onko hän kokenut mitään paineita lähteä leikkaukseen?

A: Ei hän oo myöskään menossa genitaalileikkauksiin. Varsinkin nykyään koska ne on sitten myös transmiehillä, riskin ehkä vois ottaa jos ne pystyis vakuttamaan, että siinä on sitten tuloksena joku toimiva peli. Mutta kun se ei oikeesti edes oo niin, niin tuntuu ihan järjettömältä että siihen sitten lähtis. Tietysti joillekin transmiehille se on yksinkertaisesti välttämätöntä ja jos on sellanen olo että ei oo mitään menetettävää, että mikä tahansa on parempi kun se mikä siellä nyt on, niin eihän siinä sillon oo myöskään mitään menetettävää jos kaikki kusee. Mutta kyllä tuntuu että itsellä ei oo tarvetta olla sairaalassa ja korjausleikkauksessa yhtään sen enempää kun mikä on pakko. Ja kun se ei oo mulle pakko.

On äärettömän hyvä että Suomessa juridisen sukupuolen korjauksen voi saada menemättä genitaalioperaatioihin.

Musta on hirveän hyvä että transmiesyhteisössä sitä ei pidetä minään mittarina sun mieheydestä että meetkö genitaalileikkaukseen vai et. On äärettömän hyvä että Suomessa juridisen sukupuolen korjauksen voi saada menemättä genitaalioperaatioihin. Mulla on sitten tää Tampereella se viimeinen hoitoneuvottelu on helmikuussa 2009, ja jos musta sitten edelleenkin tuntuu että mä oon mies, siis varmaan tuntuu, se on lähinnä vaan tätä kontrollointia niin mä saan sitten lähetteen Helsinkiin transpolille mistä mä haen toisen psykiatrin lausunnon siitä että olen prosessissa ja on hormonihoito ja muuta niin sitten kun on ne kaks psykiatrin lausuntoa niin sitten voi hakea sen hetun muutoksen maistraatilta, että luultavasti joskus ens kesän alussa tai joskus niillä main mulla sitten tulee hetu vaihtumaan miehen hetuksi.

Musta on hirveän hyvä että transmiesyhteisössä sitä ei pidetä minään mittarina sun mieheydestä että meeksää genitaalileikkaukseen vai et.

O: Se vaatii siis virallisen lausunnon?

A: Joo, kahdelta hoitavalta taholta. Ja sitten siihen tarvii lausunnon hedelmättömyydestä, yleensä se katsotaan että kun on noin vuoden kestäny hormonihoito että se, se vie sen hedelmällisyyden.

O: Miks tuollainen tarvitaan?

A: Mä en tiedä mutta se on siinä lainsäädännössä on se, että, sehän on periaatteessa se on, siitäkin transpiireissä puhutaan melko paljon, että sehän on periaatteessa fasismia, se että viedään ihmisiltä lisääntymiskyky, tai että sitä pidetään nimenomaan olennaisena sitä.

Se on, siis muutenkinhan kyllä se on jotenkin se, lainsäädännössä ei nähdä sitä että transihmisillä, tai jotenkin se lainsäädäntö transsukupuolisten hoidoista jotenkin tuntuu että se, siinä oletetaan että transihmiset on aina yksinäisiä ihmisiä, joilla ei oo perhettä, kun monella sitten taas on edellisestä elämästä lapsia, tai että heillä on kumppanin kanssa lapsia, että kumppani on synnyttäny lapsia tai kumppanilla on edellisistä suhteista lapsia tai sitten jopa on ihmisiä jotka on, jotka on jo aloittaneet prosessin ja sit jos testot lopettaa kesken niin hedelmällisyys saattaa palata sen verran että pystyy tulemaan raskaaksi. Ja sitten kun se on nimenomaan, se on sillä tavalla hassua että kun se hormonihoitohan ei myöskään pysyvästi vie sitä hedelmällisyyttä, että vasta se että sulta poistetaan ne sukurauhaset niin sehän se on vasta se lopullinen että se hedelmällisyys on menny.

On kuitenkin hyvä, että sitä lakia tulkitaan niin, ettei tarvi mennä leikkauksiin saadakseen hetun muutoksen. Mun mielestä se lisääntymiskyvyttömyyden vaatiminen puuttuu ihmisoikeuksiin, puuttuu siihen että on oikeus fyysiseen koskemattomutteen. Varsinkin jos vaadittais että pitää käydä leikkauksessa, että sais ne juridiset muutokset jotka itselle on välttämättömiä. Tulee mieleen se, että kuuroja steriloitiin Suomessakin vielä ainakin 1930-luvulla kun ne meni naimisiin.

Mun kohdalla kohdunpoisto tulee sitten jossain vaiheessa luultavasti, että se on semmonenn leikkaus johon vielä joutuu, koska niitä on tavallaan turha jättää sinne, se on ylimääräistä materiaalia johon voi kehittyä kasvaimia.

O: Mitä tapahtuu jos yhtäkkiä lopettaisit testosteronin käytön?

pitäs olla täysin itsestään selvää hoitohenkilökunnan puolelta on, että on kohtelias ja kunnioittaa asiakasta ja sen kertomia asioita ja asiakkaan elämäntilannetta eikä tuo omia arvostuksiaan tai arvotuksiaan siihen hoitotilanteeseen

A: No siis tällä hetkellä mulla alkais taas, keho alkais tuottaa taas estrogeeniä, että, no testoilla tapahtuvat muutoksethan on sillä tavalla pysyviä että esimerikiksi toi karvankasvu ja äänen madaltuminen ja, karvankasvu ja äänenmadaltuminen esimerkiksi että ne ei poistu millään tavalla, että kyllä se karvankasvu varmaan jonkin verran heikkenee mutta että se jää, jää sitten. No sit alkais, mulla kun on vielä noi sukurauhaset tuolla niin kuukautiset alkais taas.

O: Minusta tuntuu että lukuun ottamatta sitä Tampereen psykologia niin olet saanut hyvää hoitoa sekä lääkäreiltä että psykologeilta?

A: Joo, kyllä mä koen noin.

O: Voitko tiivistää että mikä siitä teki hyvää hoitoa?

A: Se että ei lähdetä kyseenalaistamaan ihmisen omaa kokemusta omasta itsestään. Se on yks isoin juttu, että ei pidetä sitä biologista sukupuolta jotenkin määräävänä sen sukupuolikokemuksen synnyssä. Sitten yleinen vaatimus minkä pitäs olla täysin itsestään selvää hoitohenkilökunnan puolelta, että on kohtelias ja kunnioittaa asiakasta ja sen kertomia asioita ja asiakkaan elämäntilannetta eikä tuo omia arvostuksiaan tai arvotuksiaan siihen hoitotilanteeseen. Ja nimenomaan se, että osaa miettiä että mitkä oikeasti on ongelmia eikä lähde hoitamaan jotenkin esimerkiksi transsukupuolisuutta tai homoutta.

koen tällä hetkellä että mä oon onnellinen, tuntuu hyvältä että on saanu tän transprosessin nyt siihen vaiheeseen että voi jotenkin alkaa keskittyä muihinkin asioihin elämässä

O: Onks sinulla kuvaa mikä on yleistilanne nyt hoitoalalla, että onko siellä yleisestikin näin hyvät asenteet olemassa?

A: En kyllä uskalla veikata, koska mähän oon hoitanu tätä mun terveydenhuoltoani nyt tässä tän prosessin ajan niin YTHS:llä, että siellä mä ainakin koen että on ollu, vaikka ollaankin Pohjois-Suomessa ja pitäs olla kauheen ankeaa. Kauheen hyvin siellä on suhtauduttu.

O: Olet kohta saamassa ammatin. Millaset ammatilliset näkymät on muotoilualalla?

A: Periaatteessa kyllä ihan hyvät, että alalla riittää töitä, jos ei Suomessa niin ulkomailla vähintään, että, no Suomessakin kyllä varmasti riittää. Nykyään varmaan vähän kaikilla aloilla on että kun sen tekee itelle sen semmosen erityisosaamisalueen missä on hyvä niin sitten sitä on hyvä siinä missä on.

O: Oletko tänään onnellinen ja työkykyinen?

A: Joo, kyllä mä koen tällä hetkellä että mä oon onnellinen, tuntuu hyvältä että on saanu tän transprosessin nyt siihen vaiheeseen että voi jotenkin alkaa keskittyä muihinkin asioihin elämässä, oikeesti siihen elämiseen. On ollu kaks vuotta tässä nyt jotenkin semmonen olo että elämä on katkolla, että mä vähän odottelen että millonkas se taas sitten alkaa. Nyt on hyvä olo itseni kanssa ja suhteessa maailmaan.