FINNQUEER 12.4.2009

Stacyn tarina RAJOITETTU NÄKYVYYS TOISTAISEKSI VAIN FB-YSTÄVILLENI Teksti: Stacy (johdanto: Olli Stålström)(Kun sian kanssa painii, sika tykkää ja itse likaantuu)

Stacy on 40-vuotias tietojenkäsittelykoulutuksen saanut transnainen. Stacy on jo nuoresta saakka joutunut hengellisen väkivallan verkkoon sekä kiusaamisen, mitätöimisen, hakkaamisen ja sylkemisen kohteeksi, ylilihavuutensa ja sukupuoli-identiteetin ongelmien takia. Stacyyn on lyöty useita erilaisia psykiatrisia leimoja ja hän kuvaa muuttuneensa sisältä kivettyneeksi kapinalliseksi. Hänelle tehtiin tutkimuksia transsukupuolisuus-diagnoosia varten jo 1980-luvulla mutta sukupuolenkorjaus genitaalileikkauksella tehtiin vuonna 2002. Stacy itse katsoo olevansa yhteiskunnan kielteisten asenteiden, uskonnollisen tuomitsemisen ja hoitovirheiden kohde.

* * *

Stacy on älykäs ja tiedostava ihminen ja saanut vaikutteita yhdysvaltalaisesta vuoristoseudun vapaushenkisestä ilmapiiristä. Hän kohdistaa armottoman kritiikin suomalaisen yhteiskunnan julmuuteen ja tekopyhyyteen. Kapinallisuutensa johdosta Stacy on joutunut syrjinnän ja ulossulkemisen kohteeksi - myös suomalaisessa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhteisössä (jossa hänet tunnetaan nimellä Pora-liike). Keväällä 2009 Stacy alkoi tulla ulos kaapista omalla nimellään ja kasvoillaan. Tänään Stacy on olemukseltaan hoikka tyylikäs nuori nainen. Hän kuuluu anarkistiseen mustapinkkiblokkiin ja on puhunut radiossa yhteiskunnassa ja omassa yhteisössä ilmenevää tekopyhyyttä ("namusetalaisuus") vastaan. Nettipalstoilla käydään julkista väittelyä siitä, onko Stacy kiusattu vai itse kiusaaja ja turhan valittaja. Tätä haastattelua varten olen käynyt läpi yli 20 sivua lääkärinlausuntoja eri tahoilta koskien Stacyn hoitohistoriaa varmistaakseni hänen kertomuksensa oikeellisuuden. Lausuntojen mukaan Stacy ei ole kehitysvammainen eikä mielisairas, eikä sairasta skitsofreniaa. Hänen kognitiivinen suoritustasonsa on vähintään vahvaa keskitasoa, mutta hänellä on kuitenkin lausuntojen mukaan alttiutta masennukseen ja minän puolustusmekanismien heikkouteen ja siten saattaa toimia itselleen epäedullisesti. Tänään Stacy on ottanut elämänsä hallintaansa ja huolehtii sairastuneesta rakkaastaan, Petrasta.

Stacy. Kuva: Laura Pihlaja

Olin tyytymätön minulle määrättyyn biologiaan ja sosiaaliseen rooliin

Stacyn omaa kertomusta: Synnyin kansaan, jolla oli ystäväkansa itänaapurissa. Kadunmiesten puheissa tähän ystävyyteen suhteuduttiin perin eri tavalla kuin ulkopoliittisissa liturgioissa. Niinpä opin, että tässä maassa on aina virallinen totuus ja katutason totuus. Omaksi onnettomuudekseni uppouduin kirjoihin ja sain yliannoksen kaikkea virallista.

Minä tunsin jo nuorena tyytymättömyyttä minulle määrätyn miespuolisen sukupuoleni biologiaan, ulkonäköön ja sosiaaliseen rooliin

Tätä kirjoittaessa ulkopoliittisen liturgian ovat korvanneet sisäpoliittiset liturgiat, hyvinvointivaltio ja sitä miellyttävä namusetalaisuus, mikä on sitä, että ”suvaitsevaisuus kasvaa” ja jos joku nauttii kansan taholta muuta kuin arvonantoa, kuten esimerkiksi rystypuolen eheytystä, se on hänen oma vikansa. Kadunnaiset kyllä sanovat, että olen lyönyt pääni lasikattoon koska olen ilmeisen kyvytön miellyttämään miehiä, ts. vaipumaan transsinkaltaiseen tollonhymyyn auktoriteettien esittäessä uhkailuja ja kiristystä ”vastauksina” asiallisiin kysymyksiin tai että vaikutan sellaiselta, joka kyllä mekaanisesti taputtaa mutta ei ole hengessä mukana.

Minä tunsin jo nuorena tyytymättömyyttä minulle määrätyn miespuolisen sukupuoleni biologiaan, ulkonäköön ja sosiaaliseen rooliin ja korjailin sitä virhettä koulussa olemalla tyttöporukoissa, kokeilemalla meikkejä, menemällä sinne, minne tytöt menivät - myös vessaan, kun he minut sinne pyysivät. Kaikki tämä johti siihen, että minua kuulusteltiin rehtorin, opettajan ja koulukuraattorin voimin. Kun tytöistä kaikki eivät hyväksyneet minun läsnäoloani ja syntyi joskus skismaa ja kärhämää, tytön äiti julisti, että minusta tulisi raiskaaja.

Stacy mustapinkkiblokin lipunkantajana Pride-paraatilla 2008

Voin nyt kyllä rehellisesti sanoa, ettei minusta koskaan tullut raiskaajaa. Minua ei myöskään raiskattu, mutta koulun pojat hakkasivat minua olan takaa siitä syystä että liikuin koko ajan tyttöporukoissa. Rehtorin kuulustelut keskittyivät minun oletettuun seksuaalisuuteeni, joka minulle oli sellainen asia, johon en ollut kiinnittänyt huomiota. Pidin tätä päällekäyvänä seksuaalisena hyökkäävyytenä. Oman seksuaalisuuteni aika tuli paljon myöhemmin.

Kerran kamppasin pahoinpitelijäni alas koulun portaita. Minua starttipistoolilla päähän osoitellutta nuorisorikollista en kampannut. Hänestä tuli ensin huumerikollinen, sitten helluntaissaarnaaja,”K.K. - Kuoleman Kauppias” .

Mitenkähän psykologeilta jäi huomaamatta, että minä saatoin olla syömishäiriöinen, kun se heille tuli kuin Manun illallinen, koulun papereissakin mainittiin minun syömisistäni. Ilmeisesti ihminen, joka väittää olevansa tyttö, mutta jolla on pojan paperit ei voi millään muotoa kärsiä lähinnä ikäisensä tytön psyykkisestä ongelmasta.

Psykologi kyseli minulta kaikenlaista ja lopulta kysyi kuinka aion mennä sieltä kotiin. Selostin koko kahdeksan kilometriä pitkän reitin juurta jaksain. Psykologi oli minut sitten tämän takia leimannut minut harhaiseksi ja epäloogiseksi, hän kun oli vääristellyt minun vanhemmilleni minun kuvaustani. Olin verrannut Leipäniemen siltaa tuolloiseen Rönön siltaan kun Leipäniemen siltaa monikaan ei tunne ja psykologi oli sitten sanonut, että minä selostin meneväni Rönöön.

minua siis ylihoidettiin lätkäisemällä ihan muu diagnoosi ja toisaalta jätettiin oman onnen varaan.

Minut pistettiin kasvatusneuvolaan. Vaikka sillä oli vähän hurja maine, siellä viettämäni aika kuului elämäni tasapainoisimpiin, vaikka sielläkin tuputettiin Jeesus-myyttiä näkyvästi ja räikeästi. Sain diagnoosin “borderline”. Sukupuoli-identiteetin ongelmaan ei puututtu. Tuolloin 1980-luvulla ei ollut edes tarjolla hoitoja siihen, aiemmin oli hoidettu ja myöhemmin hoidettiin, mutta tuolloin ei hoidettu. Toisaalta minua siis ylihoidettiin lätkäisemällä ihan muu diagnoosi ja toisaalta jätettiin oman onnen varaan. Koskaan ei olla lähdetty purkamaan mistä minun persoonallisuushäiriöni saattaisi johtua.

Afrikkalaisten mukaan tarvitaan koko kylä kasvattamaan lapsi. Luonto on kuitenkin antanut lapselle vain kaksi vanhempaa. Lapsen vapaus nujerretaan sillä, että vanhemmat kasaavat taakseen erilaisia auktoriteetteja kuten psykologeja, psykiatreja, koulukuraattoreita, opettajia ja rehtorin. Koskaan nämä eivät huomanneet kyseenalaistaa moisen ”kasvatuksen” järkevyyttä tai toimivuutta. Ilmankos heti kun heteroseksistinen kasvatusauktoriteetti vaakunoineen, pasuunoineen, virallisine leimoineen, kasvatusoppeineen, psykologeineen ja kirkon ristein väistyy, lapset kasvavat suvaitseviksi, moniarvoisiksi ja luoviksi. Eräs häiriintyneimmistä aikuisiällä tapaamistani yksilöistä oli psykologin kasvattama.

Minut oli opetettu robotiksi joka ottaa vastaan auktoriteettien määräyksiä

Opintojeni mennessä mynkään kun olin masentunut ja intuitioni nalkutti opiskelemisen jatkamisen järkevyydestä, kävin psykologilla. Noista keskusteluista ei kuitenkaan irronnut minulle mitään. Etsin lopulta apua uskosta. Mikään psykologi ei ollut varoittanut minua koskaan siitä, että psyyke minulla on altis ja avoin ulkopuolisten manipulointiyrityksille tai pikemminkin, minut oli opetettu sellaiseksi robotiksi joka ottaa vastaan ulkopuolisten auktoriteettien määräyksiä alistuen niihin mekaanisesti ja orjamaisesti. Ainoastaan teatteri oli hyväksyttävää. Kehityinkin melkoiseksi näyttelijäksi ilman minkäänlaista draaman harrastusta. Kaikki kunnia psykiatrialle näyttämötaiteen edistämisestä!

Asuin joitakin vuosia Kaliforniassa, luovuin uskosta, luovuin heteroliitosta ja tutustuin Palm Springsin ja West Hollywoodin elämään. Feminisoin ulkoasuani melkoisesti ja minulle kiteytyi se, että tälle transasialle pitää tehdä jotain. Kalifornian vapaassa ilmapiirissä olikin mahdollista kokeilla sukupuolen ja seksuaalisuuden rajoja. Valitettavasti jouduin palaamaan Suomeen.

Tutkimuksia hoitava psykiatri oli usein hyökkäävä ja pelottava.

Hoitojeni järjestämiseksi Suomessa jouduin psykiatrin ja psykologin kuulusteluun Lapinlahden sairaalaan. Kävin siellä peräti 105 kertaa ja minun psyykeni kartoitettiin perusteellisesti testeillä, joista useat olivat minusta asenteiltaan vanhentuneita (MMPI) tai kerta kaikkiaan sopimattomia (Docterin Cross-Gender Questionnaire). Minulta tulikin aina runsaasti ”palautetta” lomakkeiden marginaaliin. Piirrostehtävän kanssa minua hoputettiin piirtämään nopeammin vaikka aikaa ei oltu annettu.

Toiminta oli läpinäkyvän amatöörimäistä. Tutkimuksia hoitava psykiatri oli usein hyökkäävä ja pelottava. Eniten pelkäsin kyllä ylilääkäriä. Hänen huoneensa oven luona oli shakkinappula kuningatar. Minusta se kertoi hänestä kaiken oleellisen. Onneksi en joutunut tapaamaan häntä. Aidon omien ongelmien pohdinnan sijasta keskeisin problematiikka oli se, miten päästä psykiatrien muodostamista esteistä läpi.

Minua piestiin, haukuttiin, kivitettiin ja päälleni syljettiin

Vaikea minun olisi omaa sukupuoltani pohtia kun minua niin raa’asti piestiin, haukuttiin, kivitettiin ja päälleni syljettiin kun liikuin ulkona. Sukupuoli-identiteettini ja ylipäätään identiteettini on aina kasvanut tulen alla. Kaikki ummistavat silmänsä siltä, kun ihmisiä pahoinpidellään kadulla päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Kun metrossa joukko mustalaisia transutteli minua kenenkään valkolaisen puuttumatta siihen edes jälkikäteen, jätin julkisilla kulkemisen kokonaan. Tarvitsin rauhaa itselleni.

Sukupuolenkorjaushoidot vaativat tuolloin lausunnon kastroimislautakunnalta terveydenhuollon oikeusturvakeskukselta. Kastraatiolautakunta oli perustettu seksuaalirikollisten kastraatioita varten. Sama inkvisitionomainen instituutio jatkoi tälle vuosisadalle.

Leikkaushoitojen jälkeen aloin tutkia itseäni Lapinlahden hoitokertomusten pohjalta. Siinä oli minulle annettu diagnoosina sekamuotoinen persoonallisuushäiriö narsistisin, skitsotypaalisin ja epävakain piirtein. Olin myös lihonut aineenvaihduntaongelmieni takia yli 160-kiloiseksi ja masentunut. Minulle oli tarjottu masennuslääkkeitä. Zoloft mitä ilmeisimmin laukaisi minulla psykoosin kaltaisia oireita sillä rupesin näkemään vaikkapa tornadon kadulla. Efexorista taas vieroitusoireet oli sellaisia, että teki mieli pahoinpidellä vastaantulevia ihmisiä ja minun piti eristäytyä muista etten olisi vahingossa lyönyt ketään.

Stacy osoittaa mieltä kuokkavierasjuhlissa 2001

vieroitusoireet oli sellaisia, että teki mieli pahoinpidellä vastaantulevia ihmisiä ja minun piti eristäytyä muista etten olisi vahingossa lyönyt ketään

Vähähiilihydraattinen dieetti kuitenkin tiputti painoa ja vaikutti masennukseen kaikin tavoin lieventävästi. Tätä nykyä syön kalaa joka päivä. Vähähiilihydraattista dieettiä on virallisilta tahoilta kaikin tavoin arvostelleet Kelan Paula Hakala, Mikael Fogelholm, Kansanterveyslaitoksen Pekka Puska. Taas ovat viranhaltijat väärässä. Verikoe, verenpaine ja Cooperin testi osoittavat minulla olevan terveen ruumiin.

Siispä se sairas sielu. Ruumiillani on ehkä 40 vuotta elinaikaa ja haluan tehdä elämisestä sen arvoista. Olen lähinnä taistellut perusasioiden saamiseksi ja totta puhuen niidenkin kanssa on kurjasti, teen ”työtä joka ei suomalaiselle kelpaa” ja rakkaussuhteeni ovat lyhyitä pätkiä. Pitkän pohdinnan jälkeen olen vakuuttunut siitä, että olen biseksuaali yhdynnän kivuliaisuuden ja heteroseksististen valtapelien ollessa pääasiallisin syy samansukupuolisiin suhteisiin pitäytymiselle.

Seksuaalisuus johdatti minut haavoittuneiden naisten luokse.

Vaikka olen hyvin vähän seksuaalinen, minä en ole koskaan oikein uskonut enkä tyytynyt aseksuaalisuuteen, vaan pyrkinyt etsimään omaa seksuaalista identiteettiäni, koska ihmisen kaipuu toisen ihmisen luo on lopulta terveempää ja elämänmakuisempaa kaikkine riskeineenkin kuin eristäytyminen. Lastentarhassa minut aikoinaan leimattiinkin ”epäsosiaaliseksi”. Se oli elämäni ensimmäinen psykiatrinen leima, vähän niin kuin siirtymäriitti. Suomessa saa mieheltä puukosta ja naiselta leimasimesta, sitten vasta voi sanoa tutustuneensa maahan. Ja lopuksi saunaan. Hurjimmat veisivät saunan taaksekin.

Seksuaalisuus johdatti minut haavoittuneiden naisten luokse. Huomasin, että he olivat sienen lailla imeneet myrkkyä suhteissaan miehiin ja että heidän psyykkinen rakenteensa oli eri kuin minun. Minä olin suuri näyttelijä. Lesbokulttuurissa on sana ”stone” kuvaamaan minunkaltaisiani kovapintaisia ihmisiä, paljon vähemmän leimaava kuin psykiatriset diagnoosit.

Minun diagnoosini on, että elän kulttuurissa, jossa paheksuvalla tuijottelulla, syrjinnällä, huutelulla, tarvittaessa väkivallalla ja viranomaisten passiivisella väkivallan sallimisella pidetään yllä heteronormatiivista päähänpinttymää samalla kun maan suurin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen järjestö että pienemmät ovat vapaaehtoistyöhön pohjautuvan järjestörakenteensa takia rampautettuja ajamaan radikaalia muutosta asiantilaan, joten he tyytyvät lähinnä terapoimaan ja kahvittamaan ihmisiä ja järjestämään juhlia, jossa osansa on paljolla alkoholilla ja kovaa meluavalla musiikilla.

Ensimmäinen samansukupuolinen seksikumppani sai minut vapautumaan ja vakuuttumaan siitä että seksi on kivaa, mutta ollakseni rehellinen, olen huomannut, että olin väärässä, oikeammin seksi on tekosyy leikille ja leikkiminen on kivaa. Leikissä heitetään tärkeilyt ja hierarkiat nurkkaan.

Tein matkan juurilleni nykyiseen Karjalan tasavaltaan. Jos aion tietää minne olen menossa, pitää tietää mistä olen tullut. Minun suvussani ei ole Pietarissa pianon pimputuksen tahdissa tanssivia hovineitoja eikä hopeisista pikareista juovia ruhtinaita. Sen sijaan on heitelty talikolla lantaa ja väännetty kantoa ja revitty nuottaa ja siristelty savupirtissä. Paljon mistään ei ole suku kotoisin, olisiko sitten suuri haitta jos samaan mitättömyyteen minun kohdaltani loppuisikin.

Venäjällä opin myös sen häkellyttävän seikan, että on useampia totuuksia samaan aikaan ilman että ne olisivat keskenään ristiriitaisia. Olen aina etsinyt totuutta tajuamatta että niitä onkin monta. Olen oman länsimaisuuteni vanki. Kun rupesin tuntemaan, että edesmennyt sukuni hyväksyi minut sukuhautaan kanssaan, oli aika lähteä pois.

Kuolema merkitseekin lopullista anteeksisaamista. Usein tuntuu, että kun vihaa siniristilipun orjuutta, virkamiehiä, psykiatreja, poliiseja, pappeja ja katujen väkivaltaisia jengejä niin sateenkaariväelle tarjotaan vain Jeesus-fiktiota ja toisen posken kääntämistä ja meitä vastaan rikkoneiden anteeksiantamista, me emme saisi olla vihaisia emmekä ilmaista raivoa missään. Mikä yllätys sitten kun ne samat, joille anteeksiantoa on rukoillut rystyset kalpeina tulevatkin samaan kirkkoon eivätkä vaikuta lainkaan katuvaisilta.

Persoonallisuushäiriöiseksi kun on leimattu, niin leima ei lähde pois

Yhteenvetona voin 20 vuoden psykologiakokemusten jälkeen sanoa, että psykologiasta on ollut paljon haittaa erilaisten leimojen ja patologisointien muodossa, mutta kukaan ei ole kertonut minulle mitä minun pitäisi vuonna 1982 ensimmäistä kertaa diagnosoidulle persoonallisuushäiriölleni tehdä eikä myöskään lyhytterapiana tunnettu jutustelu ole auttanut ahdistukseeni eikä tunnekylmyyteeni.

Psykologian iankaikkinen kadotus

Aivan kuin kristinuskossa, psykologiassa on iankaikkinen kadotus. Persoonallisuushäiriöiseksi kun on leimattu, niin leima ei lähde pois, etenkin kun on narsisti. Narsisti on suoraan kyöpelinvuorelta, muuttaa ihmisiä rupikonniksi ja taikoo viljan lakoamaan. Ennen sellainen roisto on ollut transseksuaali, työtön tai anarkisti. Minä muuten olen ollut kaikkia näitä, arvaa uskonko enää mihinkään häpeäleimaamisella tapahtuvaan vallankäyttöön.

Olen lukenut raivokkaasti kaikesta siitä, miten tämä maa makaa. Lukemani perusteella ihmiset, joilla on sosiaalinen fobia tai jotka nuoruusiässään kärsivät psykologisista ongelmista ovat vaarassa syrjäytyä aikuisiällä työelämästä tai joutua ”töihin, jotka eivät enää suomalaisille kelpaa”. Suomalaiset joutuvat myös sattumanvaraisesti väkivallan kohteeksi. Kolmekymmentä ihmistä hakee yhtä paikkaa ja valitetaan työvoimapulasta. Totuudenmukainen kuva ei vastaa sitä namuista kiiltokuvaa hyvinvointi-Suomesta mitä lehdet tarjoavat. Se on täyttä bluffia aivan kuin Neuvostoliiton kanssa ystävyyskin oli härski valhe.

Kokemani syrjintä ja hyväksikäyttö asettuvat oikeaan suhteeseensa. Useimmat ihmiset elävät valheessa koska seuraava kysymys on, mitä valheen kanssa sitten voisi ruveta tekemään.

Useimmat ihmiset pitävät parempana uskoa johtajiensa olevan oikeudenmukaisia ja reiluja, myös silloin kun todisteet puhuvat päinvastaisesta, koska kun ihminen kerran myöntää itselleen että hallitus valehtelee ja on korruptoitunut, hänen on tehtävä valinta sen suhteen mitä hän itse aikoo asian suhteen tehdä. Ryhtyminen toimiin korruptoituneen hallituksen suhteen sisältää riskejä omassa ja läheisten elämässä. Valinta ettei tee mitään tarkoittaa taas luopumista omakuvassaan periaatteiden puolustamisesta. Useimmilla ihmisillä ei ole rohkeutta kohdata tuota valintaa.

Siksi suurinta osaa propagandasta ei ole suunniteltu huijaamaan kriittistä ajattelijaa, vaan ainoastaan antamaan moraalisille pelkureille tekosyy olla ajattelematta lainkaan." (Michael Rivero).

kun rikkoo sukupuoliroolirajoja tasa-arvon ”mallimaassa”, joutuu sakinhivutuksen, kiusaamisen ja terrorin kohteeksi

Psykiatreilla, psykologeilla, tarhatädeillä eikä opettajilla ei ole moraalista rohkeutta kohdata sitä, että kun rikkoo sukupuoliroolirajoja tasa-arvon ”mallimaassa”, joutuu sakinhivutuksen, kiusaamisen ja terrorin kohteeksi ja säilyttääkseen oman mielenterveytensä he keskiluokkaisessa ylemmyydentunnossaan vetävät laatikoistaan kaikki harhat, epäloogisuudet ja antisosiaalisuudet ja epäuskottavuudet kyseenalaistaakseen potilaan kokemukset, etteivät möröt ja peikot vain sattuisivat olemaan totta!

Mitä minä oikeasti odotan? Sitäkö, että nuo ihmiset, joiden tyyli on kopioitu suoraan Kela-tädeiltä minun takiani kyseenalaistaisivat oman jämähtäneen heteroseksistisyytensä? Tädit varmasti terapoisivat Galileon uskomaan, että aurinko kulkee heidän maailmansa ympäri!

He kokevat minun epäheteron maailman uhkaavana, koska he eivät ajattele maailmaa venäläiseen tapaan monen samanaikaisen totuuden kautta, vaan he näkevät, että yksi akseli, jonka ympäri koko maailmankuva pyörii, heidän agraariaikaisen lisääntymiskulttinsa - ja minun maailmani kilpailee sen kanssa ja että jomman kumman kuuluu joutua marginaaliin.

Otan toipumiseni omiin käsiini.

Tätä kirjoittaessa katkaisin suhteet vanhempiini. Siinä meni perintö, mutta 11 vuotta transfobista naljailua oli hiukan pitkä aika kenen tahansa kestettäväksi. On yksi asia että ihminen tekee virheen ja toinen, että niistä virheistä jatkuvasti jauhetaan ja haetaan kaiken maailman psykologit sun muut räksyttävät kylähullut lyömään alas virheen tehneen itsetuntoa.

Kun sian kanssa painii niin sika tykkää siitä ja itse likaantuu. Minä en aio suoda sioille sitä iloa.

Ei eläminen vaadi asiantuntija-apua. Suomessa on ihmisryhmä, joiden maailmankuva on hiirimaton levyinen. Hiirtä sitten työnnellään ilmastoidussa toimistossa sillä hiirimatolla edes takaisin ja sitä kutsutaan työksi ja siitäkin valitetaan kun se on niin tylsää. Ei ihme, että minun dramaattisia käänteitä sisältävä elämäntarinani herättää näiden pumpulissa eläneiden tarpeen soittaa kriisiapuun. Köyhdytetty länsimainen monokulttuuri ja kulutusbulimian ja kulutussyyllisyyden leimaama julkisuus ja yksilön rajoitettu kyky hallita edes omaa elämäänsä ei ole yksilön ongelma vaan yhteiskunnan.

Koska minä kuitenkin olen kiltti, minun on kovin vaikea sanoa ajattelemaani kovaan ääneen ja elää ikään kuin tätä aikuisten päiväkotijärjestelmää ei olisi olemassakaan. Tarvitessani rohkaisua, olen joutunut pelokkaiden pelottelemaksi. Ainoa ratkaisu on, että pelkureiden puheet jätetään omaan arvoonsa.

Kun palasin Amerikasta, oli Suomi minulle outo maa, täynnä tuntemattomia ihmisiä. Koska olin kirjoittanut suomalaiseen pienlehteen siitä, että uskonlahkossani Jehovan todistajissa seurakunnan vanhin sanoi, että itsemurha on ratkaisu, jonka Jehova antaa varmasti anteeksi (kun taas sukupuolenkorjaus ei ole) niin yksi lehden lukijoista, Petra, halusi tavata minut kuullakseen koko tarinan. Minä kerroin ja Petra toimi minun henkisenä jäteastianani muutamat ensimmäiset vuoteni Suomessa.

Koska hänkin rasittui, etenkin kun hänellä oli aids, niin minä sitten vuorostani kiitollisena rupesin auttamaan häntä kun hänestä tuli vaivainen ja liikuntaesteinen ja olen häntä vuosikaudet auttanut. Lopulta rupesimme kiintymään toisiimme. Huomasin, että oikeasti ainoa syy sille, etten myönnä rakastavani häntä on se, että tämä kuitenkin päättyy kuolemaan ja kyyneliin. Kuinka minä voin sitä kestää. En olisi minä ellen ajattelisi "que sera, sera", se on sen ajan murhe. Elämässä on liian paljon murhetta ilmankin että murehtii tulevasta. Niinpä minä nyt olenkin parisuhteillut Petran kanssa.