FINNQUEER 18.5.2001
FINNQUEER 18.5.2001
 |
Mitä minusta on tullut; mitä minusta piti tuleman?Veli Hyvärinen |
Miten lie mahdollista, että ujosta maalaispojasta tuli yksi ensimmäisistä, jotka alkoivat julkisesti vaatia homoille ja lesboille tasavertaisia oikeuksia Suomessa? Ensin toimin omin päin, 1969 lähtien Psyke ry:ssä, myöhemmin myös SETA:ssa.
Verkkolehti FinnQueer pyysi minulta artikkelin toiminnastani homoliikkeen pioneerina. Jussi Nissinen on kuvannut omassa artikkelissaan FinnQueerissa Setan syntyvaiheita niin hyvin, etten puutu siihen. Asiasta oli myös 1980-luvulla Seta-lehdessä Max Randin laatima hieno artikkeli. En myöskään toista Z-lehdessä 3/2001 olevaa haastatteluani, joka koskee Psyke ry:n syntyaikoja ja toimintaa 1960-luvun lopulta aina yhdistyksen toiminnan hiipumiseen 1980-luvulla.
Seuraava ei nyt sitten ole niinkään homoliikkeen historiaa kuin henkilöhistoriaa.
Kasvoin sodan aikana ja jälkeen suuressa savolaisessa maalaisperheessä, jossa varsinkin lasten mutta myös naapurien kesken vallitsi solidaarisuus ja yhteisen hyvän periaate. Sellainen oli tyypillistä koko sodanjälkeiselle Suomelle, ja luullakseni tärkeimpiä syitä siihen miksi Suomi kehittyi niin nopeasti köyhyydestä nykyiseen vaurauteen. Pieniä kahinoitakin meidän sisarten ja veljien kesken lienee ollut, mutta yksikään kärhämä ei ole jäänyt mieleeni eikä haittaamaan myöhempiä suhteitamme. Luulen että lapsuudesta juontuu asenteeni, joka pakottaa edes yrittämään auttaa muita ihmisiä kykyjensä mukaan.
Nykysilmin katsoen lapsuuteni oli yhtä aukotonta aineellista köyhyyttä, mutta ei sitä silloin huomannut. Vasta paljon myöhemmin aloin ihmetellä miten kahdeksan henkeä selvisi noin 35 neliön tiloissa, joissa oli yksi öljylamppu, ei kaikille kunnon vuoteita, ei kaikille aina omia vaatteita eikä edes pöydänkulmaa läksyjenlukua varten. Silti pärjäsimme koulussa hienosti.
En suinkaan kuvittele, että maailma olisi silloin ollut parhaalla mahdollisella tolalla, mutta kasvoipa meistä ainakin kunnon kansalaisia. Kouluissa ei ollut kuriongelmia, viinaa ei kylällä käytetty, se oli kaupunkilaissetien outo harrastus. Ihmisiin saattoi luottaa jne. Ei lapsuus silti yhtä onnea ollut. Ja nuoruus oli hirveää. En muista että olisin kovin varhain miettinyt mitä minusta tulisi aikuisena. Mielin kai maanviljelijäksi, hommaa kun olin jo oppinut. 1940- ja 1950-luvuilla oli tapana aloittaa työnteko kuusivuotiaana.
Jonkinlainen viljelijän ammattitaito on verissäni vieläkin. Toimeentuloa en maanviljelystä tietenkään nykyisin saisi, oloissa jossa maataloustuotteista maksetaan kuluttajavetoisessa yhteiskunnassa vähemmän kuin niiden tuotantokustannukset ovat - mistä politiikasta on nyt nähtävissä karmeita seurauksia niin Suomessa kuin koko Euroopassa. Joskus miettii sitäkin, mitä seuraa siitä, että satojen tuhansien suomalaisten maataloudesta hankkima tietotaito menee maan rakoon lähivuosikymmeninä.
Metsurin ammatin opin maalla siinä sivussa. Siinä ei harjautuneisuuteni eikä kuntonikaan koskaan kehittynyt erityiseksi. Nykyisen maatalouspolitiikan eräänä seurauksena ennenaikaisesti kuolleen veljeni huimista metsurintaidoista jäin paljon jälkeen. Saatan silti yhä huhkia moottorisahan kanssa näyttävän näköisesti... Minulla on tehtävästä visuaalis-liikunnallis-ergonomiset mielikuvat takaraivossa, ja jos innostun, puita kaatuu, karsiutuu ja katkeilee yhäkin kuin baletissa. Koulussa pärjäsin hyvin matematiikassa ja ns. eksakteissa luonnontieteissä, ja taisin kuvitella päätyväni oppikouluun opettajaksi. Oikeastaan kyllä olisin halunnut metsänhoitajaksi, koska minulla oli käytännön kokemusta ja metsän taju. Kasvitiede myös kiinnosti.
* * *
Mitä enemmän kertyi ikävuosia, sitä suuremmaksi kasvoi kaipaus toisen ihmisen lähelle. Sitä läheistä vain ei ilmestynytkään.
![[velimaisteri64.jpg]](materiaali/velimaisteri64.jpg) Nuori maisteri 1964, ujo ja kranttu - ja varma ettei kelpaisi kenellekään |
Ei minusta metsänhoitajaa tullut vaan fyysikko. Tosin ei minusta tullut leipätyöltäni fyysikkokaan vaan hydrologi. Se johtui sattumasta ja - harjoittaakseni pinnallista psykologiaa - ehkä siitä että pienenä pelkäsin vettä...
Olin lapsena hennohko, ja vielä miehen kokoiseksi ja näköiseksi, kai vähän keskimääräistä näyttävämmäksikin, vartuttuanikin, pelkuri. Samalla minuun kuitenkin kehittyi tarve ja kai kykyäkin voittaa pelot. Tosin en muista että juuri olisin pelännyt mitään konkreettisissa tilanteissa, mutta sitäkin enemmän ennakkoon. Kuten että jään yksin.
Hydrologinuran alkuvuosina tein mm. yhtä valtakunnan vaarallisimmista töistä: mittasin virtaamia luonnonuomista. Silloisella tekniikalla ja ilman suojavarusteita vuolaissa virroissa se oli kuin avaruuskävelyä: joka ainoan askeleen ja otteen sai harkita vähintään kahdesti ettei kävisi kalpaten itselle ja mittaustovereille - tai sivullisille. Nimiini on jäänyt siivikkomittausten Suomen ennätys: Tornionjoen virtaaman suoranaisen mittaamisen junailu kesäkuussa 1968 peräti 700 m leveässä uomassa, jossa virtasi vettä 3 700 m3/s.
Erilaisia ammattiartikkeleita olen kirjoittanut ehkäpä 500 julkaistua kappaletta, olen kehittänyt useita työmenetelmiä jne. Olen myös opettanut korkeakouluissa. Silti minua on vaivannut syyllisyys siitä että mielen levottomuuden takia työtulokseni ovat niin usein puolinaisia. Intressini olivat varsinkin 1960- ja 1970-luvuilla usein työasioiden ulkopuolella, 'elämää suuremmissa' asioissa. Varsinkin nuorena haaveilin - paitsi omasta kumppanista - myös hyvästä maailmasta - sen sijaan että olisin yrittänyt edetä urallani kuten paradigma edellyttää.
Olen yrittänyt olla yhteiskunnan palvelija, vanhanajan virkamies. Ajauduin 1970-luvulla tieteelliseen kinaan, kun silloinen suometsätieteen professori ei ottanut uskoakseen, että suo-ojat lisäävät tulvia, minkä seikan olin työtoverien kanssa saanut selville. Elämäni kohokohtia lienee, kun Metsäteollisuuden Keskusliiton puheenjohtaja marssi mielenosoituksellisesti ulos Suoseuran juhlakokouksesta esitettyäni uusia tutkimustuloksia metsäojien hydrologisista vaikutuksista. "Täällä on tänään kuultu erinomaisia esitelmiä, lukuun ottamatta tätä viimeistä!", hän sanoi kuuluvalla äänelle lähtiessään.
Vallanpitäjä ei kestänyt kuulla totuutta. Samoihin aikoihin vesihallituksen kollegio kuuluu istunnossaan miettineen mitä tehdä näille hihhuleille - olin näet kirjoittanut Suomen Luontoon artikkelin metsäojista. Artikkelissa mm. ehdotin tutkittavaksi ojikkojen palauttamista luonnontilaan. No nyt vuosikymmeniä myöhemmin sitä kuulemma tutkitaan ympäristöhallinnossa - tuskin kuitenkaan ehdotukseni pohjalta, vaan uutena asiana. Tieteessäkin vanha tahtoo unohtua.
![[veliaura68.jpg]](materiaali/veliaura68.jpg) Syyskesällä 1968 vallitsi kuivuus mm. Aurajoelta. Kuva mittaustauolta Aurasta. |
Olen tutkinut ja kuvannut myös mm. uveavantojen syntymekanismin, tulvien ja kuivakausien toistuvuutta, lumipeitteen ja virtaamaolojen kehitystä ilmaston muuttuessa yms.
Usean asian, joka nyt esitetään uutuutena, tulin ajatelleeksi läpi 20 tai 40 vuotta sitten. Fantasioimme digitaalisen kartan Pekka Kilkki-vainaan kanssa A-Domuksessa 1960-luvun alussa. Kehitimme myös idean, jonka pohjalta sokea voisi lukea tavallista kirjaa: jokin tietokoneen tapainen laite lukisi rivit ja muodostaisi niistä puhetta. En suinkaan kuvittele että olisimme olleet kuvitelmissamme ainoat; matkapuhelinkin kihelmöi jo tuolloin monen pojan haaveissa.
Teknisiä mahdollisuuksia ei ideoillemme silloin ollut. Enkä minä edes yrittänyt ideoitamme toteuttaa, Pekka Kilkki kumminkin eräitä myöhemmin metsäntutkimuksenprofessorina. Aurinko-vety-tekniikkaa autojen tehonlähteeksi tuli mietityksi joskus yli 30 vuotta sitten, jolloin öljynpolton haitat alkoivat tuntua, ja jolloin viimeistään uusiutumattomien luonnonvarojen rajallisuuden piti olla kaikkien tiedossa. Maailmaan suhtautumisen ekologis-eettiset periaatteet - fysiikan peruslakien nojalla - olivat minulle selvät jo nuorena. Muistanpa sellaisenkin keskustelun työtoverin kanssa yli 30 vuoden takaa, jossa päädyimme siihen, että antibioottien holtiton käyttö johtaa vielä kauheuksiin, ja että vielä tulee paha virus, joka tappaa...
Varsinaisesti kai minusta tuli aikuiseksi vartuttuani, ainakin erääksi elämänjaksoksi, homojen ja lesbojen puolestapuhuja - jälleen varmaan osittain siksi että olin niin arka, että minun piti ruveta muuttamaan kauneimpiin haaveisiini kierosti suhtautunutta ympäristöä sellaiseksi, että se hyväksyisi kaltaiseni, eikä minun ja muiden tarvitsisi pelätä enää turhan takia.
Olen kyllä ottanut julkisesti kantaa myös tolkulliseen liikenteeseen, luonnonarvoihin, ekologiseen rakentamiseen jne.
Tähän väliin tunkeutuu muisto, insertti, sisenne, istute, interludi: Olin alun toistametrinen kun isä sanoi ohimennen: "Haepas hevonen laitumelta". Minuun verrattuna 20-kertainen eläin oli yli kilometrin päässä yksin laitumella, suitset olivat siellä jossakin lähellä veräjää kuusen katkaistuilla alaoksilla. En saanut neuvoja, vain pyynnön: haepas hevonen. Tuli itse ottaa selville miten se kävisi päinsä. Tiesin, että hevosen saisi houkutelluksi luokseen leivän- tai sokerinpalalla huutamalla: "Ruunaa, tule tännee!". Makupala tuli antaa eläimelle kämmeneltä hevosen turpeiden huulten väliin, turpaan joka tuntui lähes syöttäjänsä kokoiselta. Vaikeinta oli laittaa sinne korkeuksiin suitset suuhun, päitset päähän, pujottaa kuolaimet hevosen isohampaisten leukojen väliin. Mutta kun siinä onnistui, eläinjätti lähti kulkemaan nöyrästi perässä.
Toisella kymmenellä ollessa löin vast'ikään tahkotulla kirveellä jalkapöytääni metsää harventaessa. Veri syöksyi paksuna, pystysuorana vuona puoli metriä ilmaan. Varmaan kiljaisin kauhusta. Sodan kokenut isä riensi paikalle, repi paitansa siteeksi, ja äiti lähti soutamaan minua hoitoon. Olimme viiden kilometrin soutumatkan päässä rannasta lammassaaressa. Kun tultiin mantereen puolelle, rannassa ollut naapurin emäntä - ennen kuin tajusi asiantilan - hoihkaisi äidilleni: "Heitä tuo nyytti järveen! Aikuinen mies (...olisinko ollut 12-vuotias...), panee äitinsä soutamaan!". Sitten emäntä kyllä juoksi äkkiä puhelimeen; onneksi sellainen talossa oli; yleensä niitä ei ollut.
* * *
Taitoja hevosenkäsittelyn kaltaisten vaikeidenkin asioiden itsenäiseen hallitsemiseen ja pelkonsa voittamiseen nykyajan lapset eivät luonnostaan saa; senköhän takia he sitten aikuisena harjoittanevat järjettömiäkin ekstreemilajeja?
Minun äärimmäislajini - mäenlaskun, jyrkkiä rinteitä alas pomppimisen, kesärenkinä tehtyjen kattotöiden ja kaivonkaivamisten, kusikaivotöiden (huom: tässä kusi on arvovaraukseton, kuten sontakin, peltojen arvokas ravinnelähde...) ym. sellaisten, joskus vaarallisten, puuhien lisäksi - oli käydä suoraan käsiksi homoja pahiten ahdistanutta instituutiota, Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, vastaan syksyllä 1969. Kirjoitin silloin omalla nimelläni tiukan vastineen Kotimaa-lehden homoista epäasiallisesti puhuneeseen pääkirjoitukseen. Vastineeni julkaistiinkin - tosin viittaus Jeesuksen ja Johanneksen mahdolliseen rakkaussuhteeseen oli otettu pois. Valtakunnan suurimmat auktoriteetit kirjoittivat sitten vastinettani vastaan, mutta ajattelin lähinnä: ovatpas hölmöjä.
1970-luvun alussa kävin Psyken 96-lehden artikkelissani mm. Kalle Achtén Psykiatria-nimisessä oppikirjassaan esittämiä outoja homoseksuaalisuus-käsityksiä vastaan - kaiketi kärkevästi - sillä kuulin myöhemmin, että professori olisi loukkaantunut. Vaikka oikeassahan olin, amatööri. Achtén kunniaksi on sanottava, ettei hän haastanut minua oikeuteen, kuten Olli Stålströmille kävi paljon vähäpätöisemmästä syystä 1990-luvun lopulla.
- Kuinka moneen itsemurhaan kirkon, lainsäädännön, psykiatrian ym. instituutioiden tietämättömyys ja väärämielisyys mm. homoja kohtaan on johtanut, jää arvuun varaan. Ei sitä voi tutkia. Itse arvelisin kirkon saaneen hengiltä vähintään tuhat homoa ja lesboa 1900-luvun Suomessa. Arvio mennee roimasi alakanttiin; onhan se vain noin prosentti itsemurhaajista. Ei ole ollenkaan haettua otaksua, että rakkauden puutos on tärkeimpiä motiiveja jättää maailma tieten tahtoen.
Samanaikaisesti olin niin arka, että minulla oli ensimmäinen läheinen kumppani vasta lähes 30-vuotiaana. Ehkä tässä näkyy tuo hevosallegoria: ison hevosen kanssa tulin toimeen, ja tuo jalo eläin luotti minuun niin, että selvitti raskaimmatkin tukkilastit taiturillisesti hankalasta metsämaastosta laaniin koulun ja yliopiston joululomilla kun olin tukkirahdissa. Mutta sympaattiselle opiskelu- tai työtoverille en uskaltanut sanoa pitäväni hänestä.
![[veli68.jpg]](materiaali/veli68.jpg) Aloitteleva aktivisti maailman murjomana ja uhmakkaana |
Ystäväni tuttava sattui olemaan V-P Hämäläinen, ja mm. hänen houkuttamanaan ajauduin syksyllä 1969 vajaa vuotta aikaisemmin perustettuun Psyke ry:hyn. Motiivina oli tietenkin ennen kaikkea se että minusta kenenkään ei enää pitänyt saada kärsiä niin julmaa nuoruutta kuin itse olin rakkauden puutteessa kärsinyt. Jotakin oli tehtävä - vaikka en yhdistysihminen olekaan; minusta on pitkästyttävää istua kokouksissa. 1970-luvun alussa minusta tuli Suomen ensimmäisen homojärjestön puheenjohtaja vuosikausiksi.
Tein Psyke ry:ssä töitä iltaisin ja viikonvaihteissa varmaan usean miestyövuoden verran. Työ oli mm. yhteydenpitoyrityksiä yhteiskunnan instituutioihin. Kirjoitin varmaan satoja artikkeleita yhdistyksen 96-lehteen (myöhemmin se sai nimen Ysikutonen) sekä sanoma- ja aikakauslehtiin. Jouduinpa jopa Sepi Niemen kokoamaan televisio-ohjelmaan Eräs vähemmistö. Voimakkaimmin tunsi auttavansa ihmisiä vastatessaan hädissään olleiden ihmisten kysymyksiin puhelinpalvelussa.
Psyke oli tavallaan aikaansa edellä, ja mm. siksi se ei kyennyt kyntämään suomalaiseen yhteiskuntaan samanlaista vakoa kuin Seta sittemmin. Ei hyödytä olla aikaansa edellä ainakaan enemmän kuin noin kaksi vuotta...Yhteiskunta ei ollut vielä valmis muuttumaan, tai sitten käyttämämme keinot olivat liian kilttejä. Psyke otti käsiteltäväkseen useimmat asiat, joita sittemmin on menestyksellisesti ajettu Setassa. Homojen ja lesbojen parisuhdeasiaa tosin vain sivuttiin, vaikka muistan hyvin miten yksityiskeskusteluissa pidettiin itsestään selvänä mm. antaa homo- ja lesbopareille oikeus saada ottolapsia.
SETA syntyi ennen kaikkea siksi, että Psyken jäsenkunnassa enemmistö oli aika vanhoillisten, sisäpiirin intressien huolehtimisesta kiinnostuneiden puolella. SETA:n kanssa Psyke teki kuitenkin yhteistyötä mm. Seppo Kivistö -skandaalin ja aids-hysterian aikoihin. Virkamiehenä olin oppinut, että kun tehdään kirjelmä jostakin asiasta, sillä on vaikutuskin. Useimmat Psyken kirjelmistä jäivät vaikutuksetta - tai vaikutukset jäivät muhimaan näkyäkseen myöhemmin. Vastapuolet eivät juuri reagoineet; ajattelivat kai että iniskööt homot kopeissaan.
| Motiivina oli tietenkin ennen kaikkea se että minusta kenenkään ei enää pitänyt saada kärsiä niin julmaa nuoruutta kuin itse olin rakkauden puutteessa kärsinyt |
Tiedotusvälineet suhtautuivat Psykeen hyvin - sekä Mielenterveysseura. SETA:n hallituksessa olin myöhemmin varajäsenenä - mutta en Tarja Halosen aikaan... Kirjoitin 1980-luvulla laajoja artikkeleita SETA-lehteen, nykyiseen Z-lehteen, kirjallisuudesta ja elokuvista sekä mm. Magnus Enckellin homoeroottisesta taiteesta. Pisimmät artikkelini käsittelivät saman sukupuolen välistä rakkautta suomalaisessa kaunokirjallisuudessa sekä erikseen Pentti Holapan elämää ja teoksia. Penttiä muuten haastatin pari kertaa Radio Cityyn 1980-luvun loppupuolella, silloin kun Radio Cityssä vielä oli kulttuuriradion piirteitä.
Eräs elokuvaohjaaja pyysi minua 1970-luvulla 'näyttelijäksi' tv:n fiktiivisen dokumenttiin, johon Christer Kihlman olisi tehnyt käsikirjoituksen. Mutta silloinen elämänkumppanini sanoi ei. Tuntuu yhäkin pahalta muistaa ohjaajan masentumisesta lysähtäneet olkapäät.
Nuorena ja kokemattomana kirjoitin pari romaanikäsikirjoitusta, ja lapsellisesti kuvittelin, että minusta saattaisi tulla kirjailija. Se taitaakin olla ainoa ala, jossa minulla on ollut kunnianhimoa. Tosin siinäkin tärkeintä oli yrittää näyttää lukijoille miten upeaa poikien tai miesten välinen rakkaus voi olla - ja mitä hirveyksiä ihminen kokee, jos rakkaus estetään. Kirjaileminen jäi sittemmin vähiin - ellei sellaiseksi lasketa ammattiartikkeleita ja tieteellisten sanakirjojen toimittamista, jota olen harrastanut oman toimen ohella.
Päiväkirjanliuskoja on kertynyt yli 10 000 sivua, lisäksi muutamia satoja runoja, kymmenkunta novellia ja muutamia esseitä. Hyllyyn; eihän sellainen määrä pöytälaatikkoon mahtuisi.
Luonnonharrastajaveljeni kanssa oli aloitettu valokuvaus 1950-luvulla - kameralla jollaisia nykyisin saisi noin 100 tai 200 markalla, mutta tämän rahamäärän keräämisessä meiltä meni vuosia. (Tällaisten seikkojen muistaminen tuo väistämättä mieleen ajatuksen: nykyajan lapset turmellaan materiaalisen hyvän liian helpolla saamisella). Rakensimme itse suurennuskojeen laudoista ja rimoista laittamalla viritelmään kameran ylösalaisin objektiiviksi, siis toimimaan päinvastoin kuin kamerassa. Kondensorilinssin otimme hylätystä karbidilampusta, joka oli ollut reen lyhtynä. Eivätkä tulokset olleet ihan huonoja. 1960-luvulla, kun aloin saada rahaa ansiotyöstä, hankin järjestelmäkameran ja Super8-elokuvakameran, jne., ja odotan tulevia eläkepäiviä että voisin laittaa kuvat ja elokuvat kelvolliseen järjestykseen. Eräs työasioista tekemäni elokuva on kopioitu Unescon kokoelmiin. Videoelokuvienkin teon aloitin, mutta kyllästyin melko pian mm. kuvan laatuun. Nyt välineet olisivat parempia, mutta liekö minulla kertomista?
Muita harrastuksiani ovat puusepäntyöt, rakennusten rakentaminen, korjaaminen ja entistäminen, kirjallisuus, elokuvat, mustikan- ja sienenpoiminta, klassisen musiikin keräily ja kuuntelu. Olen piirtänyt tai maalannut keskimäärin pari kuvaa kymmenessä vuodessa; maalaamisesta kuvittelen eläkepäivien harrastusta. Eniten varmaan pidän puutarhanhoidosta ja puiston kasvattamisesta rakentamani huvilan ympärille. Kasvit ovat kiitollisia.
Nuoruuden hirvittävän yksinäisyyden jälkeen minulla on ollut muutamia hienoja, pitkään kestäneitä, joskin välistä ristiriitaisia rakkaussuhteita.
Yksityiselämässä olen ollut monesti taitamaton, typerä, mm. kai liian luottavainen onnen kerjäläinen. Liekö siinä mitään tavatonta? Valtava rakkaudennälkä ja -kyky, väärinkäsitykset ja ristiin käyvät intressit voivat kehittää ihmissuhteisiin järjestelmiä, joita oppii, jos oppii, ymmärtämään usein vasta vanhana ja viisaana, jolloin voi olla myöhäistä...
Elämä saattaa tuoda paradokseja paradoksien perään: vaikka henkihieveriin asti yrittäisi tehdä lähimmälleen tai lähimmilleen pelkkää hyvää, yritykset eivät välttämättä johda mihinkään, tai johtavat johonkin ihan muuhun, kuten päinvastaiseen.
Ja sitten sitä saattaakin saada rakkautta ihan ilmaiseksi... Mutta jos muodissa olevin tavoin tuijottaisi vain napaansa, maailma olisi varmasti vielä kurjempi paikka.
Ei kai elämä silti ole hukkaankaan mennyt. Tulipa tuossa mieleen niinkin itserakas ajatus, että jos luokkatoverini, jotka pilkkasivat minua huonoista voimistelu- ja urheilusaavututuksistani, asettautuisivat nyt kanssani riviin, olisin luultavasti porukasta kunnoltani paras. Kiitoksia propsimetsät ja lantatunkiot, kiitos umpihanki ja kuntosali!
Elämän arvokkaimpiin seikkoihin kuuluvat läheiset uskolliset ystävät, joita luojan kiitos on kertynyt muutamia, sellaisia, joiden kanssa voi puhua mistä tahansa, sellaiset joihin tuntee henkistä yhteenkuuluvuutta ja rakkautta, sellaisia joilla on oman älyn ja tunteen välkettä, jotka uskaltavat pitää kättä kaulalla vaikka ei samaan sänkyyn mentäisikään - ainakaan samanaikaisesti...
![[veli98.jpg]](materiaali/veli98.jpg) |
- Aika näyttää, ja sitten lopulta hävittää jäljetkin.
Aika näyttää kuinka monta keräämistäni tuhansista lukemattomista kirjoista ennätän joskus eläkevuosinani lukea, kuinka monesta kuva-, romaani- ja rakennusluonnoksestani ikinä tulee sen valmiimpi. Aika näyttää ehdinkö kuunnella puoliakaan yli tuhannesta äänitteestä, joita on eri muodoissa hyllyissä.
- Oppisinkohan vielä soittamaan pianoa? Viulunsoittoa en taatusti oppisi; hartiat kipsiytyvät jo (luvallisista ja luvattomista) sähkötöistä, joissa joutuu kurottelemaan käsivarsiaan. Jos nyt olisin valitsemassa elämäntyötä, valitsisin ehkä arkkitehtuurin. Tosin voi olla, että rakennustaiteen harrastaminen amatöörinä on kiehtovampaa kuin itse ammatti. Niin kuin amatööri saattaa kuulla musiikista enemmän kuin säveltäjä, lukija tuntea runosta enemmän kuin kirjoittaja, katsoja nähdä taulusta enemmän kuin tekijä... Vai olisiko minusta sittenkin pitänyt tulla suurperheen isä? Suurin osa ajasta kun kumminkin näyttää menevän kodinhoidossa...
* * *
Välistä konkari haluaisi nousta taas barrikadeillekin. Tätä kirjoitettaessa on käynnissä samaa sukupuolta olevien parisuhteen laillistamishanke eduskunnassa - ja toisaalla kristillisten fundamentalistien puuhat homojen ja lesbojen 'eheyttämiseksi' - ikään kuin heteroissa ei olisi yhtä tiuhassa rikkinäisiä ihmisiä kuin homoissa ja lesboissakin!
Jos mies tuntee itsensä eheäksi vain toisen miehen kainalossa tai nainen vain toisen naisen, mitähän 'eheyttämistä' lienee yrittää erottaa heidät väkisin? Kun fundamentalistit ovat huolissaan perheen eheydestä ja vastustavat samalla lesbojen ja homojen perhehankkeita, tapahtuuko todella Jumalan tahto? Eivätkö järki ja rakkaus olekaan Jumalan ihmisille antama lahja, vai ovatko 'eheyttäjät' jääneet niistä lahjoistapaitsi?
Antaisipa Luoja näille 'eheyttäjille' kyvyn nähdä mistä aikamme rikkinäisyys kumpuaa! Ei se ainakaan rakkaudesta kumpua vaan mm. ahneudesta ja itsekeskeisyydestä, joita saa laillisesti propagoida, hömpästä, jonka myyminen tuottaa hyvin, vauhtisokeudesta, joka rikastuttaa toiset ja köyhdyttää toiset. Näiden megatrendien kukistamisessa olisi totisesti työsarkaa, eheyttäjille ja muille!
* * *
Niille jotka jaksoivat tähän asti, runo lahjaksi:
Pojanvarren kirjaimia
Vartaloasi luen,
säe säkeeltä sitä tavaan,
luku luvulta.
Olkapääsi tuoksuvat silmiini
kuin sireeni,
kuin maan laulavat kummut.
Vatsasi poimut
tanssivat tanssiasi,
reisiesi juuressa
kohisevat metsien bolerot.
Kutreissasi
tuoksuvat sinfoniat;
silmilläsi
keität elämääni.
Käsiesi tahtipuikot
sirottavat kunnaille
pihkantuoksujen partituuria.
Polvesi pomppivat
kukannuppuina tuulessa.
Kukkaketo soittaa
kävelysi orkesteria. (1991)