FINNQUEER 14.2.1997

Euroopan seksuaalinen tasavertaisuusliike 100 vuotta Olli Stålström

[Alunperin julkaistu englanniksi lehdessä Association of American Gay and Lesbian Psychiatry (AGLP) Newsletter, September 1997, © Olli Stålström and AGLP]

Toukokuun 15. päivänä 1997 tulee tasan sata vuotta siitä kun maailmanhistorian ensimmäinen seksuaalinen emansipaatioliike ja tasavertaisuusliikkeiden isoäiti, Magnus Hirschfeldin johtama WHK (Wissenschaftlich-humanitäres Komitee) syntyi Berliinissä. Tällä liikkeellä oli vaikeuksia ja Saksassa se tuhottiin, mutta sen myönteinen heijastusvaikutus tuntuu yhä. Emansipaatioliikkeen ajatukset säilyivät hengissä toisen maailmansodan yli suvaitsevaisessa Hollannissa, jonka vapautusliike COC syntyi vuonna 1940 suoraan Hollannin WHK:sta. Yhteys Suomeen Hollannin kautta on niinkin lyhyt, että Hirschfeldin ajasta kolmas COC:n puheenjohtaja Benno Premsela kävi Suomessa heti 1970:n alussa radikalisoimassa syntymässä olevia suomalaisia vapautusliikkeitä.

"Toimin pelottomasti vaikka sydämeni pamppaili"

WHK:n ja koko tasavertaisuusideologian ymmärtämiseksi on tunnettava historian ensimmäisen homojen tasavertaisuustaistelijan, saksalaisen juristin Karl Heinrich Ulrichsin (1825–1895) toimintaa. Ulrichs oli rohkea uranuurtaja, joka ei pelännyt mitään. Hän ryhtyi vuonna 1864 julkaisemaan tusinan lentolehtisen sarjaa, jossa hän julisti homoseksuaalisuuden olevan tasavertaista heteroseksuaalisuuden kanssa ja ryhtyi vaatimaan rikoslain tasavertaistamista, juridista ja sosiaalista tasavertaisuutta, jopa kirkkohäitä samaa sukupuolta oleville pareille. Ulrichs kirjoitti aluksi pamflettinsa salanimellä Numa Numantius, mutta ryhtyi pian käyttämään omaa nimeään.

Karl-Heinrich Ulrichs

Ulrichs oli tasavertaisuustaistelijan perikuva. Hänessä oli palavaa intoa. Ulrichs yritti pitää puhetta homoseksuaalien juridisen tasavertaisuuden puolesta Saksan juristien vuosikokouksessa Münchenissä vuonan 1867, mutta kokousyleisö huusi hänet alas ja hänet hiljennettiin. Hieman aikaisemmin hän oli julkisesti vastustanut militaristisen ja homokielteisen Preussin poliittista laajenemista muihin saksalaisiin valtioihin ja hän joutui kahdesti vankilaan poliittisten mielipiteidensä vuoksi.

Ulrichsin pamfletti "Vindex" (1864) on yksi historian ensimmäisiä seksuaalisia tasavertaisuusjulistuksia. Uranuurtaja Ulrichsilla ei ollut edes sanojakaan käytössään, vaan hän joutui muotoilemaan itse uudissanat, jotka eivät viittaisi syntiin tai sairauteen. Juristina Ulrichs käytti napakkaa ja täsmällistä tyyliä. Hän määritteli pamflettinsa alussa, että on olemassa miehiä, jotka kokevat sukupuolirakkautta toisia miehiä kohtaan. Näitä miehiä kutsutaan nimellä "Urning" (planeetta Uranuksen mukaan). Ulrichsin mukaan miehiä, jotka kokevat sukupuolirakkautta naisia kohtaan, kutsutaan nimellä "Dioning". Ulrichsin rohkeutta korostaa vielä se, että hän pamfletissaan esitti jonkinlaisena arviona, että vain yksi viidestäsadasta miehestä kokee seksuaalista vetoa miehiin.

Ulrichsin vakaumus homojen tasavertaisuudesta perustui siihen hänen omaan uskomukseensa, että homoseksuaalisuus on sisäänrakentunut, synnynnäinen ilmiö ja että homot ja lesbot muodostavat tosiasiallisesti aivan oman sukupuolensa, kolmannen sukupuolen. Ulrichs käytti muotoilemaansa "teoriaa" ajaakseen käsitystä, että homoseksuaalisuus on tervettä ja luonnonmukaista, koska se on sisäsyntyinen rakkauden vietti (Liebestrieb), joka kohdistuu samaan sukupuoleen. Ulrichs sanoi pitävänsä tätä katsomusta "Arkimedeen vipuna" eli tukipisteenä, josta vivuten voi vääntää koko maailman oikealle paikalleen tässä asiassa.

Vaikka Ulrichs oli rohkea taistelija, aika ei ollut vielä kypsä. Hän ei yksin saanut organisoitua vapautusliikettä. Sen sijaan yhteiskunnalliseen valta-asemaan nousussa ollut ammattikunta, psykiatrit, ryhtyi käyttämään hyväkseen Ulrichsin ajatuksia ja tulkitsemaan niitä uudelleen vanhakantaisten moraali- ja sairausteorioiden kautta. Ehkä ensimmäisen modernin ajan psykiatrisena "homoteoriana" pidetään psykiatri Karl Westphalin kuvausta juuri ilmestyneessä tieteellisessä aikakauskirjassaan Archiv für Psychiatrie und Nervenkrantkheiten vuonna 1869.

Lääkäri Westphal itse asiassa viittaa Ulrichsiin ja katsoo myös, että homoseksuaalisuus on sisäsyntyinen ominaisuus. Mutta Westphal arvottaakin sen seksuaalitunteen sairaalloiseksi kääntymäksi (conträre Sexualempfindung), johon myös liittyy sairaudentunne. Kuten yli seuraavan sadan vuoden ajan, tämäkin lääketieteellinen otos koostui potilaista, joilla oli psyykkisiä ongelmia. Westphalin ensimmäinen otos koostui lesboista. Hänen asenteensa ennakoi lääketieteeseen sittemmin pesiytynyttä alistavaa ja halventavaa suhtautumista "tutkimuskohteisiin". Westphal pohtii mm. sitä, onko sukuelinten pigmentoinnilla yhteyttä seksuaaliseen suuntautumiseen.

Mm. filosofi Michel Foucault on sanonut, että Westphal asetti homoseksuaalisuuden tutkimuksen kliiniselle jalustalle. Pitkälti juuri Westphalin vaikutuksesta homoseksuaalisuutta alettiin määrittää synnynnäiseksi sairaudeksi ja rappeutumaksi. Samaan aikaan alettiin myös muita sosiaalisesti "poikkeavia" luokitella sairaiksi, mm. pahamaineisen kriminologi Lombroson tuotannossa. Lombroso teki "teorioita", joiden mukaan esim. alkoholin liikakäyttö, rikollisuus ja homoseksuaalisuus ovat "degeneraation" oireita.

Tämän ideologian nosti lääketieteelliseen julkisuuteen merkittävä seksuaalisten "patologioiden" luokittelija Richard von Krafft-Ebing, jonka vuonna 1886 julkaistua teosta Psychopathia Sexualis otettiin lähes 20 painosta aina lähelle toista maailmansotaa.

Ulrichs masentui siitä, että lääkärit 'kaappasivat' hänen perustelunsa tasavertaisuudelle ja ryhtyivät käyttämään sitä homoseksuaalisuuden sairaaksi leimaamiseen. Ulrichsin historian kirjoittaja katsoo, että Ulrichs sai "Pyrrhoksen voiton". Toisin sanoen, ajatus (vaikkakin perusteeton) homoseksuaalisuudesta sisäsyntyisenä ominaisuutena levisi julkisuuteen, mutta siitä ryhdyttiinkin vääntämään sairausteoriaa. Silti Ulrichs ei menettänyt rohkeuttaan. Esiintymistään Saksan juristipäivillä hän kuvasi sanoin. "Toimin rohkeasti, vaikka sydämeni pamppaili".

"Tieteen kautta oikeudenmukaisuuteen"

Ulrichs ei pystynyt keräämään kansanliikettä taakseen. Ulrichs kuvitteli turhaan, että vetoamalla aikansa lääkäreihin hän voisi saada heidän ajatuksensa käntymään. Ulrichsin tietämättä toinen saksalainen juristi, Magnus Hirschfeld, oli seurannut Ulrichsin kirjoituksia ja omaksunut tämän ajatukset yhteiskunnallisesta tasavertaisuudesta.homoille ja lesboille. Ulrichs ei kuitenkaan ehtinyt itse nähdä työnsä toteutuvan, sillä hän kuoli kaksi vuotta ennen kuin Hirschfeldin johdolla kokoontui joukko juristeja, professoreita ja hallintovirkamiehiä perustamaan seksuaalista emansipaatioliikettä Berliinissä 15.5. 1897. Liike otti nimekseen Wissenschaftlich-humanitäres Komitee, WHK (tieteellis-humanitaarinen komitea) ja tunnuslauseekseen "Per Scientiam Ad Justitiam" (tieteen kautta oikeudenmukaisuuteen). WHK alkoi heti alussa julkaista tieteellistä aikakauskirjaa, jossa tukeuduttiin mm. Ulrichsin synnynnäisterioihin.

Johtavien aikalaislääkärien (mm. Westphal, von Krafft-Ebing) suhtautuminen oli halveksuvaa, jos kohta he tukivatkin juridista tasavertaisuutta. Heille homoseksuaalisuus, kuten näkyville myöhemmille psykoanalyytikoille, oli sairaus, johon tuli liittyä sairaudentunne. Mielenkiintoisen poikkeuksen muodosti Freud, jonka seksuaaliteoreettinen päätyö Drei Abhandlungen zur Sexualtheorie ilmestyi vuonna 1905. Toisin kuin aikalaislääkärit, Freud ei pitänyt homoseksuaalisuutta sairautena, degeneraationa, rappeutumana tai paheena, vaikka hän toisaalta näytti olettavan että kaikki ihmiset kehittyisivät heteroseksuaalisiksi. Freud ei myöskään pitänyt homoseksuaaleja omana sukupuolenaan tai homoseksuaalisuutta synnynnäisenä, vaan katsoi että jokaisella ihmisellä on kyky biseksuaalisuuteen.

Freud suhtautui myös hyväksyvästi emansipaatioliikkeen poliittisiin tavoitteisiin ja antoi kannatuksensa julkisesti lainuudistuksille. Päivälehdissä Freud toisti kantanaan, ettei homoseksuaalisuus ole sairaus tai rikos. Teoreettisista erimielisyyksistä huolimatta hän suhtautui kohteliaasti homojen tasavertaisuusliikkeeseen ja kirjoitti artikkelin Hirschfeldin 60-vuotisjuhlakirjaan. Tässä mielessä Freud oli vuosikymmeniä edellä muita psykoanalyytikkoja.

Kuten Magnus Hirschfeld on WHK:n historiassa todennut, 1800-luvun lopulla vallitsi uudistusvirtauksia eri puolilla maailmaa, erityisesti Saksan suurkaupungeissa. Tähän vaikutti mm. se, että Ranskan vallankumouksen vaikutuksesta syntyneessä Code Napoléonissa vuodelta 1810 poistettiin homoseksuaalisuus rikoslaista ensimmäistä kertaa kristinuskon jälkeisessä länsimaailmassa. Ensimmäinen naisten yleismaailmallinen tasavertaisuusjulistus annettiin Seneca Fallsissa Yhdysvalloissa jo 1848. Berliinissä pidettiin laaja naisten äänioikeutta vaativa kansankokous 1894, naisten emansipaatioliike alkoi järjestäytyä ja nuorison keskuudessa valtasi alaa Wandervogel -liike, jota kärjistäen voisi pitää sen ajan takaisin luontoon -hippiliikkeenä. Vaikka WHK näyttäytyi ulkoisesti professorien ukkokerhona sen johto antoi ainakin epäsuoran tukensa naisten emansipaatioliikkeelle.

WHK organisoi tieteellistä kirjallisuutta ja tieteellisiä konferensseja sekä ulotti tasavertaisuusaatteen moniin Euroopan maihin, erityisesti perinteisesti suvaitsevaiseen ja vapaamieliseen Hollantiin, jossa paikallinen osasto NWHK perustettiin jo 1911. Yleismaailmallinen poliittinen kehitys alkoi kuitenkin murtaa pohjaa edistykseltä: ensimmäinen maailmansota, yleismaailmallinen lama ja kansallissosialismin nousu 1930-luvulla.

Kaikkialle ulottunut poliittinen reaktio alkoi tukahduttaa myös WHK:n toimintaa. Natsit pahoinpitelivät Hirschfeldin ja häiritsivät WHK:n toimintaa. Natsijoukot hyökkäsivät Hirschfeld-instituuttiin 10.5. 1933, polttivat sen kirjaston, ajoivat Hirschfeldin maanpakoon, kuten Freudinkin myöhemmin, ja alkoivat tuhota homoseksuaaleja, ehkä satoja tuhansia, keskitysleireillä.

WHK:n loppu. Natsit polttivat WHK:n kirjaston ja kantavat Hirschfeldin patsasta poltettavaksi.

"Konfrontaation kautta integraatioon"

Vapautusliike tuhottiin moneksi vuodeksi. Sen ajatukset pysyivät kuitenkin hengissä Hollannin WHK:n osastossa, josta muodostui hollantilainen homo- ja lesboliike COC jo vuonna 1940. Nopeasti sodan jälkeen Ulrichsin ja Hirschfeldin ideoiden pohjalta alkoi jälleen syntyä toimintaa jo 1940- luvulla, jolloin perustettiin mm. Norjan ja Tanskan vapautusliikkeet (DNF-48, F-48) sekä Ruotsin RFSL (1950) ja kansainvälinen järjestö ICSE, joka ei kuitenkaan jaksanut toimia kylmän sodan poliittisesti konservatiivisessa ilmapiirissä.

Niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin kehittyi varovaisesti ns. homofiililiike 1950-luvulta lähtien, jolla oli kuitenkin ongelmia toimia julkisesti.

Vasta yhteiskunnallisten olosuhteiden muututtua 1960-luvun lopulla, kun jälleen syntyi nuorison vastakulttuuriliike, vapautusjärjestöt alkoivat radikalisoitua. Symbolisena käännepisteenä on usein pidetty New Yorkissa vuonna 1969 tapahtunutta Stonewall-kapinaa, jossa yhdysvaltalaiset seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ensi kerran asettuivat vastustamaan poliisin heihin jatkuvasti kohdistamaa väkivaltaa.

Uudet tuulet alkoivat levitä Suomeen toisaalta yhdysvaltalaisesta gay liberation - ruohonjuuriliikkeestä, toisaalta Ulrichsin ja Hirschfeldin perinteelle rakentuvasta hollantilaisesta vapautusliikkeestä. Aivan 1970-luvun alkuvuosina suomalaisia tasavertaisuustaistelijoita kävi innostamassa hollantilaisen liikkeen johtaja Benno Premsela, joka elvytti Ulrichsin perinteen avoimesta ja julkisesta esiintymisestä (ks. FinnQueerin artikkeli Benno Premselan vierailusta Suomeen vuonna 1971). Hollantilaisesta COC:sta ja radikaalista opiskelijaliikkeestä FSWH:sta alkoi Suomeenkin levitä ajatuksia täydellisestä juridisesta ja sosiaalisesta tasavertaisuudesta, avoimesta toiminnasta ja erilliskulttuurin vastustamisesta. Liikkeen iskulauseeksi tuli "konfrontaation kautta integraatioon". Tämä tarkoitti sitä, että homojen ja lesbojen on rohkean, avoimen toiminnan kautta otettava heille kuuluva paikkansa yhteiskunnassa, ei siihen sulautuen mutta ei myöskään erilliskulttuureja muodostaen. Nämä aatevirtaukset edistivät SETA:n perustamista vuonna 1974 (ks. FinnQueerin artikkeli SETA:n historiasta.

"Konfrontaation kautta integraatioon"

Radikaalina ns. seksuaalikeväänä vuonna 1965 Medisiinari-lehti siteerasi Ulrichsia:

"Taistelussa on kysymys menneiltä ajoilta elämään jääneitten epäoikeudenmukaisten rangaistusmääräysten lopullisesta lakkauttamisesta. On kysymys siitä, että tuodaan oikeutta tähän asiaan itsemurhien ehkäisemiseksi---".

Lentolehtisissä ja ohjelmajulistuksissa, joita Suomeen levisi Hollannista 1968 kehotetaan avoimeen taisteluun tavalla, jonka monet nykypäivän SETA:ssa ilmeisesti kokisivat liian radikaalina: on ryhdyttävä avoimeen konfrontaatioon ja tiedotustoimintaan, on aktivoitava kansalaisoikeusliike, on osallistuttava henkilökohtaisesti. Eräille tämän ideologian omaksuneille liike konfrontaation kautta integraatioon alkoi jo 1960-luvulla. Silloin esisetalaiset kävivät tanssimassa yleisissä diskoissa ja tanssipaikoilla samaa sukupuolta olevissa pareissa näyttämässä tasavertaisuuden mallia.

Karl Heinrich Ulrichs ei ehkä osannut arvata, miten hänen esimerkkinsä tulee elämään.

* * *

Katso myös Kati Mustolan historiaa koskeva artikkeli Setan sivuilla.

Kirjallisuutta

Bleibtreu-Ehrenberg (1981) Homosexualität. Die Geschichte eines Vorurteiles. Frankfurt/Main: Fischer.

Hämäläinen, Veli-Pekka (Toim.) (1968) Ihminen ja yhteiskunta. (Vuonna 1991 tehty facsimile- painos, johon on liitetty radikaalien liikkeiden lentolehtisiä).

Kennedy, Hubert (1988) Ulrichs: The life and works of Karl Heinrich Ulrichs. Pioneer of the modern gay movement. Boston MASS: Alyson.

Krafft-Ebing, Richard von (1984/1886) Psychopathia sexualis. Facsimile-painos. München: Matthes & Seitz.

Schuyf, Judith (1994) Een stilzwijgende samenzwering. Lesbische vrouwen in Nederland, 1920- 1970. Amsterdam: Stichting beheer IISG.

Steakley, James D. (1975) The homosexual emancipation movement in Germany. Salem NH: Ayer.

Tielman, Robert (1982) Homoseksualiteit in Nederland. Studie van een emancipatiebeweging. Amsterdam: Boom Meppel.

Ulrichs. Karl Heinrich (1864) (pseud. Numa Numantius) "Vindex". Social-juristische Studien über mannmännliche Geschelechtsliebe. Leipzig: Matthes

Weiss, Andrea & Schiller, Greta ( 1988) Before Stonewall: the making of a gay and lesbian community. New York NY: Naiad Press.

Westphal, C. (1870) Die conträre Sexualempfindung, Symptom eines neuropathischen (psychopathischen) Zustandes. Archiv für Psychiatrie and Nervenkrankheiten, II, 73-108.