FINNQUEER 25.12.2010
FINNQUEER 25.12.2010
 |
Bieber-ilmiö Suomessa istuu sitkeässäOlli Stålström |
Tämä artikkeli perustuu Gaudeamus Kirjan julkaisemaan väitöskirjaani Homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu (1997), jonka olen päivittänyt ja editoinut FinnQueer-verkkolehteä varten 25.12.2010. Psykoanalyytikko Irving Bieber oli Warren Gadpaillen ja psykoanalyytikko Charles Socaridesin ohella yksi eheytysliikkeen pitkäaikaisimpia ideologeja. Vuonna 2012 tulee 60 vuotta siitä, kun Bieberin ryhmä alkoi kerätä skitsofreniaa ja muita vakavia mielisairauksia sairastavia homoja ja teki heistä yleistä psykoanalyyttistä homoteoriaa. Silti tietyt ideologit vetoavat Bieberin teoriaan vielä 60 vuoden kuluttua sekä Suomessa että Yhdysvalloissa, erityisesti uskonnollisissa yhteyksissä.
![[bieber.jpg]](materiaali/bieber.jpg) Psykoanalyytikko Irving Bieber |
Psykoanalyytikko Irving Bieberillä on historiallinen asema sodanjälkeisen psykiatrian ja homouden välisessä kiistassa Yhdysvalloissa ja myös erityisesti Suomessa. Bieber aloitti uransa osallistumalla psykoanalyytikkona toisen maailmansodan alusta saakka Yhdysvaltain armeijan ja liittohallituksen ohjelmiin homoseksuaalien kiinnisaamiseksi ja erottamiseksi. Bieber tutki psykiatrisesti armeijassa kiinnisaatuja homoja liittovaltion poliisin ( Criminal Investigation Department) palveluksessa ennen heidän erottamistaan "kunniattomin" perustein. (Toby Bieber 1994, 6 ja Irving Bieber ym. 1962, 37.)
Tältä osin eheytyspsykoanalyysin juuret ovat 50-luvun McCarthyn ajan homo- ja kommunistivainoissa. Bieber johti myös psykoanalyytikkojen yrityksiä estää homoseksuaalisuuden poistaminen sairausluokituksesta vuonna 1973. Bieber psykoanalyyttisine kollegoineen vaati häiriöleiman palauttamiseksi äänestystä, jonka hän kuitenkin hävisi.
![[mattachineprotest.jpg]](materiaali/mattachineprotest.jpg) 1960-luvun alun homofiilit marssivat Bieberin sairausleimaa vastaan. Toinen edestä on Mattachine-järjestön aktivisti |
Historian ehkä tunnetuin homoutta (Bieberin ryhmä tutki vain homomiehiä) koskevista psykoanalyyttisistä tutkimuksista on Bieberin tutkimusryhmän vuosina 1952-1956 kokoama tutkimus, joka käsitti 106 homomiestä. Siitä tehty raportti julkaistiin 1962 (Bieber ym. 1962), sitä käytettiin tekstinä Kaplan & Sadockin Comprehensive Textbook of Psychiatryn vuoden 1967 painoksessa (Bieber 1967), josta se otettiin Achté-Alanen-Tienarin (AAT 1971) vuoden 1971 ensimmäisen painoksen homokappaleen pohjaksi. Siitä se on jäänyt lyhentyneenä homoutta koskevan kappaleen ideologiseksi perustaksi aina vuosituhannen vaihteeseen.
Psykoanalyysin historioitsijan Kenneth Lewesin mukaan Bieberin tutkimus oli vaikutusvaltaisin homoutta patologisoivista tutkimuksista. Vaikka se Lewesin mukaan oli puutteellinen ja monissa suhteissa poikkesi perinteisestä psykoanalyyttisestä teorianmuodostuksesta, sitä alettiin pitää kohta sen ilmestymisen jälkeen homouden psykoanalyyttisen teorian virallistajana. Lähes jokainen psykoanalyyttinen kirjoittaja viittasi siihen hyväksyvästi. Sen saama arvovalta toi Bieberille johtoaseman homouden psykoanalyyttisenä asiantuntijana. (Lewes 1988, 207.)
Bieberin ryhmän tutkimuslomake kartoittaa useita kysymyksiä hoidossa olevien homojen (Bieber tutki vain miehiä) perhetaustasta, suhteesta äitiin, isään ja sisaruksiin sekä näiden vaikutusta potilaan käyttäytymiseen. Bieberin mukaan pojat, joista tuli homoseksuaaleja, täyttivät vallitsevan stereotypian "mammanpojasta'" joka pelkää fyysisiä vammoja ja aggressiivisia toimintoja. Näiden tulosten perusteella Bieberin ryhmä oletti homouden johtuvan dominoivasta äidistä ja etäisestä isästä. Bieberin ryhmän tutkijat hylkäsivät Radon mukaisesti Freudin olettamukset ihmisten perimmäisestä biseksuaalisesta potentiaalista. (Lewes 1988, 208-209.)
Muut tutkijat yrittivät saada tukea näille tuloksille. Benen (1965) tutkimuksessa ei löydetty sitovaa, intiimiä äitiä homojen lapsuudessa. Siegelman (1974) toisti tutkimuksen myös psykiatrisella potilasotoksella, mutta ei voinut löytää ratkaisevia eroja terveiden homojen perhetaustassa verrattuna heteroseksuaalien perhetaustaan. Lewesin mukaan sarja ei-analyyttisiä tutkimuksia hylkäsi Bieberin johtopäätökset, vaikka niissä löytyikin tukea joillekin Bieberin löydöksille. Tärkeää on se, että näissä vertailututkimuksissa todettiin viidesosan homoseksuaaleista olevan hyvissä suhteissa isänsä kanssa. Saghirin ja Robinsin tutkimussarjan mukaan terveitä homoja ei voitu erottaa heteroseksuaalisesta vertailuryhmästä psykopatologian perusteella (Lewes 1988, 209).
Bieberin tutkimuksen metodologinen ote on harvinaislaatuinen. Kaikki tutkittavat olivat mielenterveyden häiriöistä kärsiviä psykiatrin potilaita, jotka olivat hakeutuneet psykoanalyyttiseen hoitoon psykiatristen sairauksien vuoksi. Lewesin mukaan tämä otoksen valinta psykiatrisista potilaista vinoutti tutkimuksen ja teki sen kelvottomaksi yleistyksien tekemiseen terveistä homoista. (Lewes 1988, 209.)
| Bieberin omien tilastotietojen mukaan hänen otoksensa potilaat olivat todella psykiatrisesti häiriintyneitä |
Bieberin omien tilastotietojen mukaan hänen otoksensa potilaat olivat todella psykiatrisesti häiriintyneitä: 27% homo-otokseen kuuluvista kärsi skitsofreniasta, 29% psykoneurooseista, 42% luonnehäiriöistä ja jäljelle jäävät 2% muista psykiatrisista sairauksista. Potilaat olivat myös hyvin ahdistuneita omasta homoseksuaalisuudestaan, 85% halusi salata sen innokkaasti, 91% pelkäsi paljastuvansa ja 60% halusi "parantua".
Yksinomaisesti homoja oli otoksessa 68%, biseksuaaleja 28% ja ei-aktiiveja 4% (Bieber ym. 1962, 25-29). Lewes kritisoi Bieberin tutkimusryhmää siitä, että se ei käyttänyt "normaalia" homoseksuaaliotosta, jollaista olivat käyttäneet vertailututkimusten tekijät Kinsey, Hooker sekä Bell ja Weinberg. Bieberin tutkimusta perusteellisesti kritisoineen psykoanalyytikon Lewesin mukaan "on masentavaa nähdä suuren tutkimusprojektin toistavan kroonisia psykoanalyyttisiä virheitä yleistäessään häiriintyneistä potilaista koko väestönosaan". (Lewes 1988, 210.)
Se, että Bieberin otoksessa noin kolmasosa luokiteltiin biseksuaaleiksi, tekee ymmärrettäväksi väitteet suuntautumisen muuttumisesta, jota voi biseksuaaleilla tapahtua spontaanistikin.
Lewesin mukaan vielä vakavammin tutkimuksen käyttökelpoisuutta rajoittivat siihen sisältyvät ennakko-oletukset. Bieberin tutkimusryhmän mukaan potilaiden valinta otokseksi ei tuottaisi ongelmia, koska Bieberin ryhmän jäsenet olettivat ennakolta homojen olevan sairaita. Täten lähtien ennakko-oletuksesta, että homot ovat sairaita, tutkijat valikoivat otokseen vain psykiatrisesti sairaita potilaita ja totesivat sitten, että heidän tutkimansa homot olivat häiriintyneitä (Lewes 1988, 210).
Bieberin ryhmän tutkijoiden omankin arvion mukaan tutkittavat olivat itse valikoitunut ryhmä: heidän tuli olla riittävän motivoituneita pitämään yllä vuosikausia kestävää psykoanalyysiä. Toisin sanoen, ihmisten tuli olla riittävän ahdistuneita omasta homoudestaan valikoituakseen tutkimusotokseen. Kaikki tutkittavat olivat New Yorkin seudulta, heistä 41% oli juutalaisia, 18% katolisia ja 40% protestantteja. Pääosa potilaista oli tullut hoitoon vuosina 1951-1956. (Bieber ym. 1962, 346.)
Mitään kontrolliryhmää ei ollut sellaisista homoista, jotka eivät olleet psykiatrin hoidossa. Ns. kontrolliryhmänä käytettiin 100:aa heteroseksuaalista psykoanalyytikon potilasta, joskaan "mitään muodollisia ohjeita vertailupotilaiden valinnalle ei annettu" . Tällainen kontrolliryhmä ei anna vertailutuloksia terveisiin homoihin nähden, korkeintaan homo- ja heteropotilaiden psykopatologian eroja.
Varsinainen tutkimus ei kohdistunut millään tavoin itse tutkimuskohteisiinsa, vaan sen muodosti lomakekysely, jossa useilta psykoanalyytikoilta kysyttiin heidän näkemyksiään hoidossa olevista psykoanalyyttisistä potilaista. Kukaan Bieberin ryhmän tutkijoista ei siis ollut itse nähnyt tutkittavia potilaita, joista Bieberin työryhmän raportti on kerätty. Kukaan tutkittavista potilaista ei ollut itse edes nähnyt tutkimuslomaketta tai vastannut sen kysymyksiin. Tutkittavat eivät edes tienneet olevansa tutkittavina. Kysymykset oli muotoiltu psykoanalyyttisten teorioiden testaamiseksi ja ne koskettivat pääasiassa varhaislapsuuden ihmissuhteita, suhdetta äitiin, isän ja äidin välisiä suhteita jne.
| Kukaan Bieberin ryhmän tutkijoista ei siis ollut itse nähnyt tutkittavia potilaita. |
Bieberin tutkimus on itse asiassa puhdas mielipidetiedustelu muutamalta kymmeneltä 1950-luvun alkuvuosina toimineelta newyorkilaiselta psykoanalyytikolta siitä, mitä he pitävät homouden syynä ja luonteena, ilman empiiristä tutkimusperustaa. Psykoanalyytikot eivät olleet homouden asiantuntijoita, vaan kullakin analyytikolla oli kokemusta, oman ilmoituksensa mukaan, vain muutaman vakavasti sairaan yksittäisen homopotilaan hoidosta. He eivät tunteneet laajemmin psyykkisesti terveiden homojen elämänolosuhteita. Tässä mielessä Bieberin tutkimus on kuin projektiivinen testi: siinä kysyttiin mitä psykoanalyytikoille tulee mieleen homosta.
Juuri tällaisten tietoisten ja tiedostamattomien odotusten vaikutus tutkijoiden valitessa ja havainnoidessa "tosiasioita" on muilla aloilla johtanut psykologisten tutkimusinstrumenttien hiomiseen tutkijoiden omien ennakkokäsitysten vinouttavan vaikutuksen poistamiseksi.
Psykoanalyytikot ovat vuosikymmenien ajan torjuneet lomaketutkimuksilla kerätyt tulokset pinnallisina ja väittäneet, että vain psykoanalyyttinen tutkimus voi tuoda esiin syvällä piileviä totuuksia. On kuitenkin huomattava, että koko Bieberin psykoanalyyttinen tutkimus oli lomakkeella kerätty, kiinteitä vastausvaihtoehtoja sisältävä mielipidetiedustelu, joka perustui rasti ruutuun -menetelmään ja kyllä/ei -vastausvaihtoehtoihin. Täten Bieberin tutkimus kuului tosiasiassa pinnallisimpiin empiristisiin tutkimuksiin homotutkimuksen historiassa.
Bieberin tutkimusryhmä otti teoreettiseksi peruslähtökohdakseen Radon olettamuksen: "Homoseksuaalinen adaptaatio on seurausta vastakkaisen sukupuolen piilevästä, mutta vammauttavasta pelosta" (Bieber ym. 1962, 303). Bieberin ryhmä perustelee käsitystään homoudesta häiriönä vetoamalla siihen, että he uskovat homojen pelkäävän vastakkaista sukupuolta: "Jokainen adaptaatio, joka on pohjimmiltaan sopeutumista epärealistiseen pelkoon, on väistämättä patologista; aikuisessa homossa jatkuva heterouden pelko on yhteensopimatonta hänen tämänhetkisten realiteettiensa kanssa" (emt., 303-304).
Bieberin ryhmä asettaa siis "realiteetiksi" sen, että kaikki ihmiset ovat heteroseksuaaleja. Bieber esittää mielikuvituksellisen spekulaation mekanismille, joka välittää biologisen normin vaatimukset käyttäytymisen muodoiksi. Tämä "luonnon laki" saattaa olla hajuaistiin liittyvä mekanismi, joka ohjaisi ihmiset seksuaalisesti vastakkaisen sukupuolen luo (Bieber 1959).
Bieberin lomakekyselyyn vastanneet psykoanalyytikot olivat sitä mieltä, että naisten pelko ja tästä aiheutuva homous johtuvat siitä, että poikalapsi havaitsee naisten olevan ilman penistä, mikä johtaa seksuaalisuuteen liittyvään ahdistukseen. Kuitenkin tutkimukset ovat osoittaneet vääräksi uskomuksen, että homomiehet pelkäisivät seksuaalisesti naisia.
Päinvastoin, homomiehet osoittavat eroottista kiintymystä myös naisiin ja Saghirin ja Robinsin tutkimuksen mukaan 48%:lla homomiehistä oli ollut heteroseksuaalisia kokemuksia, vaikka he haastatteluhetkellä olivat pääasiassa homoja (Saghir & Robins 1973, Bell & Weinberg 1978, ks. Ross ym. 1988). Empiirinen tutkimus, joka kohdistuu muihin kuin psykiatrin potilaisiin, siis osoittaa virheelliseksi Bieberin työryhmän perusolettamuksen homoudesta heteroyhdyntään kohdistuvana "foobisena pelkona". Täten koko Bieberin koulukunnan teoreettinen kulmakivi osoittautuu horjuvaksi.
Bieberin tutkimusryhmän jäsenet olivat tietoisia Hookerin (1957) tekemistä tarkoista psykometrisistä tutkimuksista mielenterveydeltään normaaleille homoille, joita verrattiin heteroihin. Hookerin tutkimuksissa todettiin, ettei homoutta voida lainkaan erottaa heteroudesta psykometrisin mittauksin. Bieberin ryhmä kuitenkin torjuu näiden ja vastaavien tutkimusten tulokset todeten, että " --- epäilemme, että itse testit tai niiden nykyiset tulkinta- ja arviointimetodit ovat liian epätarkkoja erotellakseen homo- ja heteroseksuaalien välillä" (emt., 306).
| Bieber edustaa monille psykoanalyytikoille ominaista tapaa torjua ne empiiriset tutkimustulokset, jotka eivät sovellu ennalta määriteltyyn psykoanalyyttiseen teoriaan |
Bieber edustaa monille psykoanalyytikoille ominaista tapaa torjua ne empiiriset tutkimustulokset, jotka eivät sovellu ennalta määriteltyyn psykoanalyyttiseen teoriaan ja asenteisiin. Bieberin ryhmä asettaa etusijalle tutkimukseen perustumattomat subjektiiviset mielipiteet verrattuina kontrolloituihin, vertailututkimuksia käyttäviin ja itse tutkimuskohteisiin suunnattuihin psykometrisiin mittauksiin nähden.
Yksi tunnetuimmista Bieberin ryhmän väitteistä, josta sittemmin tuli psykoanalyyttinen dogmi, oli se, että homoilla olisi "dominoiva äiti ja etäinen isä", jota he pitävät homoseksuaalisuuden "syynä". (emt., 308). Bieberin metodologiaa koskevassa tutkimuksessa Fritz Fluckiger (1966, 4-5) huomauttaa, että kun Bieberin ryhmän psykoanalyytikot ilmoittivat lomakevastauksessaan 58%:lla homopotilaista olevan "dominoiva äiti" (emt., 321), niin heteropotilaista 55%:lla ilmoitettiin olevan "dominoiva äiti".
Fluckiger (1966) teki jo 1966 yhteenvedon kaikista Bieberin lomakekysymyksistä, jotka koskivat homopotilaan suhdetta äitiinsä. Yli 70 kysymystä tehtiin, jotka koskivat äidin ja pojan suhdetta. Kaikkiaan 27 kysymyksessä homopotilaiden antamat vastaukset erosivat heteroseksuaalien antamista vastauksista tilastollisesti merkitsevällä tasolla. Tämä merkitsee, että enemmistössä vastauksista ei voitu osoittaa tilastollisesti merkitsevää eroa näiden kahden ryhmän välillä, ts. enemmistö vastauksista osoitti, että homo- ja heteroseksuaalit olivat pikemminkin samankaltaisia kuin erilaisia keskenään äiti-poika -suhteessa. Tästä kuitenkin Fluckigerin mukaan vaietaan (Fluckiger 1966, 8).
Fluckiger korostaa myös, että kyseessä oli potilasotos ja hyvin subjektiivinen tutkimustapa, jossa ei käytetä havainnoitsijasta riippumattomia tutkimusinstrumentteja. Kaikki tutkimusryhmän jäsenet olivat psykoanalyytikkoja, joiden teorioiden mukaan dominoiva äiti ja etäinen isä aiheuttavat homoutta.
Kyselylomake psykoanalyytikoille oli tehty tämän ennakko-oletuksen mukaisesti. Psykoanalyytikot myös valitsivat ne potilaat, joita koskien he täyttivät kyselylomakkeen subjektiivisen arviointinsa mukaisesti. Kohteiden arviointia ei tehty "double-blind" -menetelmällä, kuten psykologisessa tutkimuksessa on tapana noudattaa, vaan lomakkeeseen vastaajat tiesivät kuka oli homo ja kuka hetero. Fluckigerin mukaan ei ole yllättävää, että näin subjektiivinen ja ennakko-oletuksia sisältävä tutkimus on vinoutunut (emt., 10).
Fluckiger tarkastelee Bieberin tutkijoiden oletusta siitä, että yhdistelmä dominoiva äiti/etäinen isä yhdessä aiheuttaa homoseksuaalisuutta. Hän kiinnittää huomiota siihen ongelmaan, että puolet homopotilaista, joilla ei ollut dominoivaa äitiä eikä etäistä isää, oli silti kehittynyt homoiksi.
| Psykoanalyytikot pyrkivät vain löytämään "klassisen homoseksuaalisen perhetaustan" (ja siksi myös löytävät sen) |
Fluckigerin mukaan edes Bieberin omista alkuperäisistä tuloksista ei voida tehdä mitään johtopäätöksiä siitä, minkälainen perhetausta mahdollisesti liittyy homoseksuaalisuuteen. Fluckigerin mukaan ennakkoasenteilla on suuri merkitys. Psykoanalyytikot pyrkivät vain löytämään "klassisen homoseksuaalisen perhetaustan" (ja siksi myös löytävät sen). Teorioihin perehtyneet homoseksuaalit myös usein näkevät omassa perhetaustassaan psykoanalyyttisessä kirjallisuudessa esiintyvän perhetaustakuvion (emt., 12).
Fluckigerin yhteenvedon mukaan "kylmä tosiasia on se, että useista erilaisista perhetaustoista lähtöisin olevat pojat kehittyvät homoseksuaalisiksi miehiksi". Vasta Siegelmanin (1974) kontrolloidut, vertailuryhmiä käyttävät empiiriset tutkimukset asettivat psykoanalyyttiset teoriat perhetaustasta kyseenalaisiksi, vaikkakaan monet psykoanalyytikot eivät myönnä teorioidensa kanssa ristiriidassa olevia tuloksia päteviksi.
Fluckigerin yhteenvedon mukaan:
"Bieberin tutkimuksesta ilmenee seuraava homomiehen kuva: Hän on onneton olento, joka ei pysty täyttämään heteroseksuaalisuuden biologista "normia", koska on lapsuudessaan joutunut äitinsä ja isänsä keskinäisten psykopatologioiden uhriksi. Hänen elämisen ongelmansa eivät johdu niinkään siitä, että yhteiskunta tuomitsee ja joskus torjuu hänet, vaan juuri niistä intrapsyykkisistä vaikutuksista, jotka tekevät hänelle mahdottomaksi elää onnellista elämää.Tämä kuvaus kuulostaa tutulta. Se on homon stereotypia, jota jotkut psykoanalyytikot ovat tehneet tunnetuksi vuosien ajan. Mutta lukija, joka luulee Bieberin ryhmän esittämien todisteiden olevan päteviä, erehtyy. Hänen tutkimuksensa käsitteelliset formuloinnit ovat hämäriä. Tulokset kerättiin ilman, että objektiivisuus olisi taattu ja siten tutkijoiden piilevät olettamukset tulivat järjestelmällisesti suosittuun asemaan. Tilastollinen käsittely oli riittämätöntä. Tuloksista tehdyt johtopäätökset menevät pitemmälle kuin mihin varsinaiset havainnot oikeuttavat ja ovat joskus päinvastaisia. Paikoittain nämä johtopäätökset esitetään evankelisella kiihkolla, mikä on vastenmielistä niille, joiden mielestä tieteen ensisijainen tarkoitus on selvittää millainen maailma on eikä millainen sen tulisi olla. Lyhyesti, Bieberin tutkimus on huonoa tiedettä alusta loppuun." (Fluckiger 1966, 20-21).
Fluckiger toteaa myös Bieberin tutkimuksen, kuten useiden muiden psykoanalyyttisten tutkimusten väittävän, että homot kärsivät psyykkisistä ongelmista ja ovat kyvyttömiä rakkauteen. Kuten eheytysideologian esi-isät Bergler, Socarides ja heihin tukeutuvat suomalaiset psykoanalyytikot, myös Bieber torjuu aggressiivisesti homoseksuaalien rakkauden kokemukset. Bieberin mukaan homoseksuaalit eivät itse asiassa rakasta niitä miehiä, joita he etsivät kumppaneikseen, he vain purkavat "acting outilla" irrationaalisia impulssejaan. Bieber kuvaa homosuhteita "destruktiivisiksi" ja "myrskyisiksi". Bieberin retoriikka on esineellistävää, yleistävää ja totaalisesti leimaavaa. Bieberille homoseksuaaliset teot ovat vain "heteroseksuaalisten impulssien vääristynyttä acting outia" ja osoittavat homomiehen "äitifiksaatiota". (emt., 20).
Bieberin perusteettomat yleistykset homojen elämisen ongelmista tai mielenterveydestä ovat synkkiä mutta virheellisiä. Homojen ryhmäsamastuminen saavutetaan yksilökohtaisen psykopatologian kautta, joka "ei ole tervettä eikä onnellista" (Bieber ym. 1962, 317). Elämä tässä yhteisössä "vahvistaa, fiksoi ja lisää" häiriöelementtejä jäsentensä syvällä oleviin psykopatologian muotoihin.
Jotkut homot pyrkivät etsimään Bieberin mukaan parisuhteita, jotka kuitenkin "perustuvat epärealistisiin odotuksiin". Homot ovat "kyvyttömiä rakkauteen", parisuhteet ovat "lyhyitä ja täynnä riitaa". Bieberin ryhmä esittää useita vailla perustetta olevia tuhoavia ennusteita. Psykoanalyytikkojen väitteiden mukaan rakkauden odotukset väistyvät ahdistuksen, raivon ja masennuksen tieltä kun maagiset odotukset murtuvat. Bieberin mukaan parisuhteen katkeaminen ja tästä seuraava oivallus homoudesta sairautena on useimmin motivoiva tekijä psykoanalyyttiseen käsittelyyn hakeutumiselle.
Bieberin ryhmä väittää dogmaattisesti, että kaikki homona elämisen ongelmat ovat sisäsyntyisiä ja johtuvat samoista psykodynaamisista syistä kuin itse homous. Bieberin mukaan syvä masennustila on tyypillinen homolle, mikä on kuitenkin peitetty huolettomuuden ulkokuorella. (emt., 317-318.)
Bieberiläisen psykoanalyysin kuva homosta sairaana, onnettomana ja kyvyttömänä rakkauteen on ollut yleinen aina tutkimuksen julkaisemisesta vuonna 1962 ja se vaikuttaa edelleen 2000-luvun alun suomalaisessa psykoanalyysissä ja eheytysterapiassa. Luokitusten muutoksesta huolimatta tietyt psykoanalyytikot ja kristilliset terapeutit jatkavat homoseksuaalisuuden esittämistä bieberiläiseen tapaan yhä 2000-luvulla niin Suomessa kuin Yhdysvalloissa, jos kohta heidän merkityksensä vähenee.
Bieberin tutkimuksessa ja psykoanalyyttisessä kirjallisuudessa on merkittävällä tavalla tyystin vaiettu niistä sosiaalisista olosuhteista ja syrjinnästä, jotka ovat vaikuttaneet tutkittujen potilaiden henkiseen tilaan, sen lisäksi, että heillä kaikilla oli skitsofrenian tai jonkin muun todellisen psykiatrisen sairauden diagnoosi (Bieber ym. 1962, 28).
Minkälaisia olivat tutkittujen homoseksuaalien elämänolosuhteet? Bieberin psykoanalyyttisessä tutkimuksessa vaietaan tyystin siitä yhteiskunnallisesta tilanteesta, joka vallitsi tutkimuksen aineiston keruuhetkellä New Yorkissa 1950-luvun alussa: homous oli vahvasti leimattu synniksi, sairaudeksi sekä rikokseksi, homot olivat rikosten, kiristyksen, mafian ja poliisin väkivallan kohteina sekä valtiovallan (senaattori McCarthy) homovainojen kohteena. On valaisevaa tarkastella sosiologista tutkimusta, joka on tehty samasta kohderyhmästä (New Yorkin homomiehistä) samaan aikaan kun Bieberin tutkimus kerättiin. Näin saadaan ristivalaistuksena psykoanalyyttinen ja yhteiskuntatieteellinen näkemys samaan ongelmaan ja sen syihin.
Sosiologi Edward Sagarin kirjoitti salanimellä Donald Webster Cory (Cory 1953) ensimmäisen sosiologisen analyysin homojen asemasta. Hän toteaa, että homoutta virallisesti pidettiin sairautena ja sitä "hoidettiin" sähköiskuilla, hormoneilla ja psykoanalyysillä. Hän kertoo, miten yleistä ilmapiiriä hallitsi psykoanalyytikko Bergler, jonka mukaan homous on "neuroottista väärennettyä seksuaalisuutta" ja jonka mukaan homous on pysytettävä rikoslaissa kiellettynä, jotta homot ymmärtäisivät hakeutua hoitoon. (Cory 1953, 181-185.)
Cory kuvaa sitä, miten Kinseyn (1948) juuri julkistettuja homouden yleisyyslukuja vastaan hyökkäsi "kokonainen armeija" psykoanalyytikoita, tilastotieteilijöitä, psykologeja ja sosiologeja, jotka halusivat osoittaa tulokset vääriksi. Cory toteaa, miten kriminalisointi ja kielteiset asenteet johtavat siihen, että homoseksuaalit ovat jatkuvasti väkivallan ja kiristyksen kohteina, koska laki suojaa kiristäjää ja stigma vaientaa uhrin. Lähes ainoat mahdollisuudet tavata samoin tuntevia ovat kadut, metrojen vessat ja turkkilaiset saunat.
Seksikumppanin etsimisessä piti olla äärimmäisen varovainen, koska oli pystyttävä erottamaan ne, jotka hakevat ryöstösaalista tai väkivallan kohdetta tai ovat salapukuisia poliiseja. Suurimman osan seksisuhteista on jäätävä anonyymeiksi kertasuhteiksi, koska seurausten pelosta ei uskallettu viedä kumppania kotiin tai antaa tälle osoitetta. Coryn mukaan suurin osa homoista tunsi "vihaa, pelkoa ja halveksuntaa" tällaisia olosuhteita kohtaan, joihin heidät oli pakotettu (emt., 118-119).
Suomessa tehty tutkimus osoittaa (ks. Sievers ym. 1984), että homomiehillä Suomessakin oli rangaistavuuden aikana samanlaiset elämänolosuhteet: noin puolet oli joutunut kiristyksen kohteeksi ja noin neljäsosa väkivallan kohteeksi.
Cory kuvaa 1950-luvun alun homobaareja, jotka olivat usein mafian omistamia ja joissa asiakkaat kyräilivät toisiaan pelokkaina harkitessaan, kenen kanssa uskaltaisi ottaa kontaktia. Poliisin edustajien läsnäolo käytävissä ja käymälöissä teki ilmapiiristä pelokkaan ja kireän (Cory 1953, 131). D'Emilion historiatutkimuksen mukaan homoravintoloissa yleisöä vahtivat poliisit käyttivät samaa sukupuolta olevan henkilön koskettamista pidättämisen perusteena ja syynä ravintolan anniskeluoikeuksien peruuttamiseksi (D'Emilio 1983, 193).
Coryn mukaan jotkut homot onnistuivat jo 1950-luvulla solmimaan pysyvän suhteen, vaikka sen tiellä oli useita esteitä, jotka pyrkivät tuhoamaan suhteen: ymmärtämyksen puute perheen taholta, pilkka naapurien ja työtoverien taholta, epäilevät ja syyttävät kysymykset sekä rikoslain ja kiristäjien aiheuttama paine. Coryn mukaan homosuhteiden asemaa parannettaisiin, jos niitä voitaisiin tukea sen sijaan että homoutta pyritään "parantamaan", tukahduttamaan, halveksimaan tai rankaisemaan (emt., 140).
Cory viittaa sosiaalipsykologisiin tutkimuksiin syrjinnän stigmatisoivista vaikutuksista yleensä. Tämän mukaan ei ole yllättävää, että sorretut vähemmistöryhmät omaksuvat heitä syrjivän yhteiskunnan ylläpitämiä stereotypioita ja omaksuu ulkoryhmän opit alempiarvoisuuden oikeuttamisesta. Siitä hetkestä saakka kun homo tajuaa tunteensa, hän joutuu Coryn mukaan alttiiksi propagandalle, joka leimaa hänet "sairaaksi", "huonommaksi", "alempiarvoiseksi", "degeneroituneeksi", "poikkeavaksi", "perverssiksi".
Cory kuvaa, miten homot itse saattoivat toistaa maailman heihin kohdistamaa pilkkaa ja suunnata sitä homolähimmäisiinsä. Cory kuvaa, miten hän itse koki olevansa alempiarvoinen ja arvoton henkilö, jonka "sisällä paloi itsehyväksynnän tarve" (emt., 149).
Coryn mukaan ne, jotka ovat tutkineet rodullisten tai uskonnollisten vähemmistöjen persoonallisuuden sopeutumista syrjintään, ovat havainneet näiden ongelmien olevan yhteisiä muillekin stigmatisoiduille ryhmille. Cory näkee homon elämänongelmat pääasiassa yhteiskunnan vihamielisyyden ja syrjinnän seurauksina. Hän protestoi sitä vastaan, että Yhdysvaltain hallitus oli ryhtynyt toimenpiteisiin homojen löytämiseksi ja erottamiseksi valtionhallinnosta. Hän vertaa homoihin kohdistuvaa vihanlietsontaa Stalinin ja Hitlerin vainoihin. Hän vaati homojen syntipukkiaseman muuttamista ja valtiovallan harjoittaman vainon lopettamista. (emt., 243.)
Kirjan liitteenä on senaattori McCarthyn aloitteesta aikaansaatu Yhdysvaltain hallituksen mietintö vuodelta 1951, joka koskee "homoseksuaalien ja seksuaalipervertikkojen erottamista valtionhallinnosta". Mietinnön mukaan Yhdysvaltain valtionhallinnossa ei ole paikkaa henkilöille, jotka "rikkovat lakeja tai hyväksyttyjä moraalinormeja vastaan", homoseksuaalisuuteen ja muihin perversioihin syyllistyvät harjoittavat laittomia ja moraalittomia tekoja sekä muodostavat turvallisuusriskin. Komiteanmietinnön mukaan "on yleisten intressien mukaista ajaa seksuaalipervertikot ulos valtionhallinnosta ja pitää heidät ulkona" (emt., 176). Tässä kiihkomielisessä sosiaalisessa ilmapiirissä homoseksuaalisuus alun perin luokiteltiin häiriöksi yhdysvaltalaisessa sairausluokituksessa DSM-I vuonna 1952.
Kirjoittamassaan New Yorkin homohistoriassa Chauncey (1994) kuvaa sitä, miten yleiset asenteet homoutta kohtaan heijastivat kehitystä Euroopassa. Suhteellisen suvaitsevaisesta vuosisadan alkupuolesta asenteet jyrkkenivät voimakkaasti 1930-luvun loppuun mennessä seuraten yleisiä asenteita suuren laman vaikutuksesta. Seksuaalirikoksia ja homoskandaaleja koskevat moraaliset paniikit muuttivat mm. pinnalle tulleiden psykoanalyyttisten teorioiden vaikutuksesta homojen kuvaa New Yorkissa ja lehdistö alkoi kuvats homoja huumeiden käyttäjinä, lastenraiskaajina, sadisteina, jopa murhaajina.
Näkymättömän homon - samoin kuin näkymättömän kommunistin - mielikuva vainosi kylmän sodan Yhdysvaltoja. Poliisi tiivisti yrityksiään tukahduttaa homoutta, mikä näennäisesti lisäsi "seksuaalirikollisuuden" määrää ja aiheutti lisäpaniikkia. Samaa sukupuolta olevan henkilön lähestymisyrityksistä pidätettyjen miesten määrä Manhattanilla kasvoi kolmeen tuhanteen vuodessa 1940-luvun loppuvuosina. (Chauncey 1994, 358-361.)
Corn ja Chaunceyn kuvaamissa olosuhteissa ei ole yllättävää, että homojen keskuudessa esiintyi mielenterveyden ongelmia. Pikemminkin voidaan ihmetellä sitä, että Evelyn Hooker vuonna 1957 ilmestynyttä tutkimustaan varten löysi myös henkisesti tasapainoisia homoja.
Psykoanalyytikot Edmund Berglerin johdolla toimivat psykoanalyyttisen leimaamisen ja rangaistavuuden näkyvinä pääideologeina New Yorkissa 1950-luvun alussa.
| On poliittinen kannanotto, että Bieberin ym. psykoanalyyttisissä tutkimuksissa vaietaan tyystin niistä epäinhimillisistä sosiaalisista olosuhteista, joissa homot tutkimushetkellä joutuivat elämään |
Tutkimuksensa lopuksi Bieberin ryhmän tutkijat esittävät psykoanalyytikko Sandor Radon muotoileman biologistisen tieteenfilosofisen perustan, jonka vuoksi he pitävät homoseksuaalisuutta määritelmällisesti sairautena: "Oletamme, että heteroseksuaalisuus on biologinen normi ja että kaikki yksilöt ovat heteroja, ellei heidän kehitykseensä puututa" (Bieber ym. 1962, 319).
Bieberin tutkimus on tärkeä niille, jotka haluavat nähdä homouden sairautena ja homot sisäsyntyisistä syistä häiriintyneinä. Bieberin dogmit ovat muodostaneet suomalaisen yliopistopsykiatrian rungon Achté-Alanen-Tienarin Psykiatria-teoksen osalta kautta sen historian (Heikkinen ja Stålström 1991). Bieberin tutkimus on arvokas myös niille, jotka uskonnollisista syistä näkevät homoseksuaalisuuden "luonnonvastaiseksi" tai "luomisjärjestyksen" kieroutumaksi.
Siinä missä homous uskonnon pohjalta lähtevälle on "luomisjärjestyksen kieroutuma", bieberiläiselle eheytyspsykoanalyysille se on "biologisten normien" vastaista käyttäytymistä, jonka ovat aiheuttaneet "luonnonvastaiset" sukupuoliroolit perheen vanhempien keskuudessa.
Bieberillä on ollut merkittävä osa myös teologisen etiikan piirissä, jossa siihen on usein vedottu rituaalinomaisesti, itsestäänselvyytenä ja alkuteokseen tutustumatta.
Suomen Kirkon tutkimuslaitoksen tutkimus (Lindqvist ja Sihvo 1975, 29) ottaa tietenkin Bieberin tutkimuksen yhdeksi lähtökohdakseen tarkastellessaan homoseksuaalisuuden "muuttamista", esittäessään sublimoinnin eettisenä ratkaisuna homon elämälle ja määritellessään homouden "luomisjärjestyksen vääristymäksi" (Lindqvist ja Sihvo 1975, 37).
Bieberin tutkimuksen asemaa ja käyttöä kuvastaa se, että mainitussa Lindqvistin ja Sihvon tutkimuksen lähdeviiteluettelossa ei ole lainkaan mainittu Bieberin tutkimusta lähteenä ja itse tekstissä sen tekijöiksi väitetään täysin virheelliset henkilöt. Näin ollen näyttää siltä, etteivät Lindqvist ja Sihvo ole lainkaan nähneet alkuteosta, vaikka sillä on teoreettisesti keskeinen asema homoihin kohdistuneessa sorrossa (Ks. alaviite).
Vastaavaa menettelytapaa noudattaa seuraavan polven teologinen eetikko, ns. eheytysterapiaa propagoiva Cederberg (1994). Ottamatta selvää, ovatko Lindqvistin ym. kannat muuttuneet Cederberg teki Kirkon tutkimuskeskukselle tutkimuksen, joka perustuu mm. Bieberiin, Raamattuun ja Lindqvistiin-Sihvoon (1975). Cederberg tarkastelee homouden "parantamista" kristillisen eheytysliikkeen auktoriteetin, psykologi van den Aardwegin "eheytysterapian" (Aardweg 1984, 1985 ja 1996), sekä Feldmanin ja MacCullochin kehittämän sähköiskuilla annettavan käsittelyn avulla. (Cederberg 1994, 24-33).
Lindqvistin ja Sihvon tavoin Cederberg vetoaa psykoanalyytikko Bieberin tutkimukseen, jonka hän virheellisesti väittää käsittävän "liki tuhat" mieshomoa (emt., 20). Bieberin tutkimus käsitti kuitenkin vain 106 henkeä. Kun Cederbergin lähteissä ei ole mainittu Bieberin tutkimusta, näyttää ilmeiseltä, ettei myöskään Cederberg ole edes tutustunut alkuperäiseen tutkimukseen Cederberg ilmaiseekin viittaavansa Bieberin tutkimukseen rituaalinomaisesti: "Bieberin teoria ja muut vastaavanlaiset ovat luultavasti tavallisimpia homoseksuaalisuutta selittäviä teorioita." (emt., 20).
Hämmästystä herättää myös se, että Cederberg viitatessaan eheytysterapeutti van den Aardwegin psykoanalyyttisiin teorioihin, joiden mukaan mm. Jumala on luonut ihmisen perustaltaan heteroseksuaaliksi (van den Aardweg 1984, 33), käyttää tämän nimestä järjestelmällisesti kymmeniä kertoja virheellistä muotoa ( Aartweg ). Miten jälleen yksi Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija on voinut viitata keskeisinä pitämiinsä lähteisiin, kun hän ei selvästi ole edes tutustunut niihin?
| Miten jälleen yksi Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija on voinut viitata keskeisinä pitämiinsä lähteisiin, kun hän ei selvästi ole edes tutustunut niihin? |
Yleensä tieteeseen kuuluva julkisuus ja tieteentekijöiden keskinäinen kritiikki vaikuttavat hillitsevästi epätarkkuuksiin. Konservatiivisen uskonnollisuuden ja psykoanalyysin rajoilla toimittaessa tilanne on ongelmallisempi, koska molempien ideologioiden mukaan on "itsestään selvää", että homoseksuaalisuus on biologisen järjestyksen häiriö, "kieroutuma", "perversio" tai "biologisen normin" rikkominen Bieberillä ja "luomisjärjestyksen kieroutuma" Mooseksen ja Paavalin mukaan.
"Itsestäänselvyyksiä" ei tarvitse tässä ajattelutavassa tarkistaa lähdekriittisesti. Kaikkihan tietävät, että apostoli Paavalin ja psykoanalyytikko Bieberin mukaan homoseksuaalisuus on "häiriö" ja "kieroutuma".
Bieberin ryhmän esittämistä "paranemisluvuista" on käyty kiistaa kohta puoli vuosisataa. Kinsey-instituutin tutkija C.A. Tripp (1987) kertoo, miten Kinseyn tutkimusryhmä pyysi Bieberiltä tarkempia tietoja niistä 19-50 prosentista, joiden väitettiin parantuneen Bieberin tutkimuksessa. Pitkän viivyttelyn jälkeen Bieber itse totesi, että hänellä olisi esittää vain yksi homoseksuaali, jonka voisi katsoa parantuneen, mutta hän on niin huonoissa väleissä tämän kanssa, ettei katsonut voivansa ottaa tähän yhteyttä. Tripp kysyy, eikö Bieberin taholta ole kyse virheellisen informaation antamisesta. (Tripp 1987, 236.)
Kun Tripp ensimmäisen kerran julkisti epäilyksensä Bieberin muuttumisluvuista, tämä teki hänestä virallisen kantelun APA:n (American Psychological Association) tutkimuseettiselle komitealle. Komitea ilmoitti tarkistavansa, onko Bieberin tieteellistä rehellisyyttä ja uskottavuutta julkisesti loukattu. APA:n komitea päätyi 16.6.1976 tulokseen, jonka mukaan Trippin epäilyjä muuttumistulosten virheellisyydestä ei voida pitää epäeettisinä. (emt., 287.)
Cederbergin virheellisten väitteiden perusteella saisi siis kuvan useista sadoista "parantuneista" kun itse asiassa APA:n selvityksen mukaan yhdestäkään muuttumistapauksesta Bieberin ryhmässä ei ole näyttöä!
Bieberin kuolema vuonna 1991 noteerattiin laajasti maailman lehdistössä. Brittiläisessä päivälehdessä, The Guardianissa, julkaistiin 29.8.1991 seuraava muistokirjoitus, joka myös käännettiin suomeksi välittömästi Psykologia-lehdessä:
"Tri Irving Bieber, amerikkalainen psykoanalyytikko ja New York Collegen psykiatrian laitoksen emeritusprofessori, oli tunnettu homoseksuaalisuutta koskevien kiisteltyjen näkemystensä johdosta. Vuonna 1962 hän johti työryhmää, joka oli tehnyt yhdeksän vuotta kestäneen, 106 homomiestä koskeneen tutkimuksen selvittääkseen homoseksuaalisuuden syyt. Hän tuli siihen tulokseen, että homoseksuaalisuus on sairaus, joka voitaisiin hoitaa ja ehkäistä psykoterapian keinoin. Hänen käsityksensä mukaan varhaislapsuuden perhesuhteiden häiriöt myötävaikuttavat homoseksuaalisuuden ilmenemiseen.Hänen tutkimuksensa Homosexuality: A psychoanalytic study of male homosexuals (1962) auttoi tuomaan asian julkiseen keskusteluun Yhdysvalloissa, mutta hänen näkemyksensä homoseksuaalisuudesta poikkeavana käyttäytymisenä on pääosin hylätty.
Tämä kiihkeä silmälasipäinen mies, joka myöhemmin joutui ankaran parjauksen kohteeksi, kieltäytyi tunnustamasta, että hän olisi tehnyt mitään virheitä. New Yorkissa kasvaneena hän valmistui New York Medical Collegesta vuonna 1930 ja työskenteli Yale Medical Collegessa ja New York Universityssä ennen liittymistään New York Medical Collegeen 1953. Erään kollegan mukaan Bieberin oli vaikea myöntää erehtyneensä pitäessään kiinni käsityksistään, jonka mukaan homoseksuaalisuus olisi sairaus. Parjaus, jota hän vanhuuden vuosinaan joutui kohtaamaan, oli hyvin tuskallista, mutta hän ei ikinä perääntynyt. Hän oli kuollessaan 80-vuotias". (Psykologia 1991, 26, 478-485.)
Joulukuussa 1994 yhdysvaltalaisten psykoanalyytikkojen järjestön NARTH:in lehti julkaisi Irving Bieberin muistonumeron, jossa useat psykoanalyytikot muistelivat Bieberiä ja tämän tutkimusta. Lehdessä haastateltiin Bieberin tutkimusryhmän jäsentä ja Bieberin leskeä Toby Bieberiä, joka kertoi psykoanalyytikkojen Irving Bieber ja Charles Socarides taistelusta heidän vastustaessaan homouden poistamista sairausluokituksesta vuonna 1973.
Haastattelun mukaan Irving Bieber piti sairausluokituksen muutosta "tieteen ja ihmisyyden kannalta tuhoisana". Toby Bieberin vakaumuksen mukaan "sairausluokituksen muuttamisessa tehty virhe tullaan vielä korjaamaan". (NARTH Bulletin II (3), December 1994, 6.)
Täten homouden palauttaminen sairausluokitukseen on yksi psykoanalyyttisen eheytysliikkeen (NARTH) ideologin, Toby Bieberin, tavoitteita.
| Bieberin tutkimusta levittävät suomalaiset eetikot eivät puolestaan ole koskaan edes lukeneet Bieberin tutkimusta |
Bieberin tutkimus ja sen käyttö havainnollistaa näkemystä homouden patologiateoriasta "pään sisällä" olevana konstruktiona. W.I. Thomasin muotoileman, symbolisen interaktionismin peruslauseen mukaan kuitenkin "sillä, mikä määritellään todelliseksi, on todelliset seuraukset" (ks. esim. Cory ym. 1963, 6).
Bieberiläinen sairauskäsitys on vuosikymmenien ajan luonut kuvaa homoista onnettomina, sairaina ja biologisten normien vastaisina. Tällä on erittäin konkreettisia seurauksia. Leimaamisesta aiheutuva syrjintäideologioiden sisäistäminen, alhainen itsetunto ja yksinäisyys ovat olleet ja ovat yhä edelleen homoseksuaalisten nuorten merkittävästi kohonneen itsemurhariskin taustalla (Remafedi 1994).
Trygve Cederberg, joka esittelee itsensä Suomen kirkon eetikoksi, on luonut patologiakuvansa Bieberin tarjoamalle, olemattomalle perustalle. Cederbergin patologiakuvalla on puolestaan hyvin konkreettisia seurauksia. Cederberg esittää homouden käsittelyyn annettavaksi sähköiskuja 20 kertaa, kunakin kertana 30 iskua. Tämä on yhteensä 600 sähköiskua. Cederberg ei spesifioi volttimäärää, mutta toteaa, että isku on "erittäin epämiellyttävä" (Cederberg 1994, 31).
Tutkittuani Bieberin vaikutusta suomalaiseen psykiatriaan ja teologiseen etiikkaan olen todennut, että suomalaisesta perspektiivistä käsin näyttäisi siltä, että Bieber olisi maailman johtava homoseksuaalisuuden asiantuntija. Bieberin yli neljännesvuosisadan ajan nauttima kannatus suomalaisten teologisten tutkijoiden ja psykiatrian professoreiden keskuudessa näyttäisi vakiinnuttaneen tämän yhdeksi pysyväksi homouden patologisoinnin auktoriteetiksi Suomessa. (Stålström 1996a.)
Tämän päivän yhdysvaltalaiseen psykoanalyytikkokoulutukseen tutustuminen asettaa kuitenkin Bieberin merkityksen oikeisiin suhteisiin. Koulutusanalyytikkona Los Angelesin psykoanalyyttisessä instituutissa toimivan Diana Millerin mukaan monet tämän päivän yhdysvaltalaisista nuorista psykiatreista ja psykoanalyytikoista eivät ole koskaan edes kuulleetkaan Bieberistä, muuten kuin korkeintaan omalaatuisena historiallisena hahmona, jolla ei ole mitään liittymäkohtaa nykypäivän kysymyksiin. (Haastatteluni, psykoanalyytikko Diana Miller, 1.4.1996.)
Suomi on ollut monessa suhteessa eristetty ja sisäänpäinlämpiävä takametsien maa, erityisesti psykoanalyysin kaltaisten konservatiivisten ideologioiden museo.
Lääketieteen etiikan tutkimuslaitoksessa Hastings Centerissä Ronald Bayerin tekemän tutkimuksen mukaan ne tutkimustulokset ja tieteelliset johtopäätökset, jotka johtivat APA:n sairausluokituksen muutokseen vuonna 1973, saattoivat Bieberin aikakauden hautaan Yhdysvalloissa jo 1970-luvulla (Bayer 1987).
Suomessa muutama äärikonservatiivinen, mutta johtavassa asemassa oleva psykoanalyytikko pystyi ylläpitämään Irving Bieberin homoteorioita ns. vallitsevana käsityksenä lähes neljännesvuosisadan ajan.
Yhtenä muutoksen aikamerkkinä voisi pitää uuden sukupolven Psykiatria-teoksen (Lönnqvist ym. 1999) ilmestymistä juuri uuden vuosituhannen kynnyksellä. Tämä teos ottaa huomioon uusimman empiirisen tieteellisen tutkimuksen ja yhtyy APA:n kantaan että homous ja lesbous eivät ole häiriöitä.
Bieberin tutkimus kertoo myös suomalaisesta yhteiskunnasta yleisemmin, jossa muutama konservatiivinen auktoriteetti saattaa pitää kokonaista tieteenalaa vankina vuosikymmeniä. Uskonnollisessa alistumiskulttuurissa monet suomalaiset kunnioittavat kritiikittömästi auktoriteeteiksi itsensä kohottaneita teologeja ja psykoanalyytikoita.
Syksyllä 2010 käynnistynyt suuri homokeskustelu toi jälleen julkisuuteen homouden sairauslaiman, jonka moni jo luuli jääneen lääketieteen historiaan.
Lähetä palautetta tästä artikkelista
Lindqvist ja Sihvo (1975, 29) väittävät Bieberin tutkimuksen tekijöiksi ryhmää Bieber, Greshman, Ovesey ja Weiss (1962), vaikka tutkimuksen ovat tosiasiassa tehneet Bieber, Dain, Dince, Drellich, Grand, Gundlach, Kremer, Rifkin, Wilbur ja Toby Bieber (1962). Teologisen tutkimuksen tekijä on myöntänyt minulle etteivät kirjoittajat olleet tutustuneet alkuperäiseen lähdeteokseen.
Lindqvistin kanta homoseksuaalisuuteen on tosin ratkaisevasti muuttunut, esim. Lindqvist (1984), mutta Kirkon tutkimuslaitoksen raportti on jäänyt virheelliseksi ja vaikuttaa seuraaviin eetikkosukupolviin. Mielestäni Cederbergin tapaa on kuitenkin pidettävä epäeettisenä, koska hän ei ota huomioon, miten selkeästi Lindqvistin näkemykset ovat muuttuneet ja miten Lindqvist on ottanut julkisuudessa kantaa homojen ja lesbojen ihmisarvon puolesta.
Aardweg, Gerard, J.M. van den (2002) Erilainen? Homoseksuaalisuuden itseterapia. Tukholma: Terttu Pihlajamaa Förlag.
Aardweg, Gerard, J.M. van den (1984a) Parents of homosexuals - Not guilty? Interpretations of childhood psychological data. American Journal of Psychotherapy, vol XXXVII, No. 2, 180-189.
Aardweg, Gerard, J.M. van den (1984b) Geaardheid of scheefgroei? Een psychologische kijk op homofilie. Serie: Stromen van levend water. Deel II. Brugge: Uitgeverij Tabor.
Aardweg, Gerard, J.M. van den (1985) Das Drama des gewönhlichen Homosexuellen. Analyse und Therapie. Neuhausen/Stuttgart.
Aardweg, Gerard, J.M. van den (1996a) Homoseksualismi: synnynnäinen vai parantuva? Perusta 2/96, 74-80.
Aardweg, Gerard, J.M. van den (1996b) "Voiko terapia muuttaa homoseksuaalisuutta?" Sanan talolla 14.10. 1996 Aslan-seminaarissa pidetty luento. Nauhoituksen litterointi.
AAT (1971): Seksuaalitoiminnan häiriöt ja seksuaaliset poikkeamat. Teoksessa Achté, Kalle, Alanen, Yrjö O. & Tienari, Pekka. Psykiatria. 1. painos. Porvoo: WSOY, 638-656.
Arterburn, Jerry (1991) Kun kulissit kaatuvat. Nuoren miehen järkyttävä kertomus taisteluistaan homoseksualismia ja aidsia vastaan. Vantaa: Ristin Voitto.
Aslan uutiskirje 1/1996, toim. Ari Puonti.
Aslan uutiskirje 6/1996, toim. Ari Puonti.
Bayer, Ronald (1981) Homosexuality and American psychiatry (1st ed.) New York NY: Basic Books.
Bell, Alan P., Weinberg, Martin S. (1978) Homosexualities. A study of diversity among men & women. New York NY: Simon & Schuster.
Bene, E. (1965) On the genesis of male homosexuality: an attempt at classifying the role of parents. British Journal of Psychiatry 3, 803.
Bieber, Irving (1959) Olfaction in sexual development and adult sexual organization. American Journal of Psychotherapy, 13, 851.
Bieber, Irving, Dain, Harvey J., Dince, Paul R., Drellich, Marvin G., Grand, Henry G., Gundlach, Ralph H., Kremer, Malvina W., Rifkin, Alfred H., Wilbur, Cornelia B., Bieber, Toby B. (1962) Homosexuality. A psychoanalytic study. New York NY: Basic Books.
Bieber, Toby (1994) Remembering Irving Bieber. NARTH Bulletin, II (3), 1-7.
Cederberg, Trygve (1994) Homoseksuaalisuus ja etiikka. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus, sarja B, Nro 74.
Chauncey, George (1994) Gay New York. Gender, urban culture, and the making of the gay male world 1890-1940. New York NY: Basic Books.
Cory, Donald Webster (1953) The homosexual outlook. A subjective approach. London: Peter Nevill.
D'Emilio, J. (1983) Sexual politics, sexual communities: the making of a homosexual minority in the United States. Chicago IL: University of Chicago Press.
Fluckiger, Fritz A. (1966) Through a glass darkly. An evaluation of the Bieber study on homosexuality. Eripainos. The Ladder Vols. 10, 11 ja 12.
Hooker, Evelyn (1957) The adjustment of the male overt homosexual. Journal of Projective Techniques 21, 18-31.
Kinsey, Alfred C., Pomeroy, Wardell B, Martin, Clyde E. (1948) Sexual behavior in the human male. Philadelphia PA: W.B. Saunders.
Lewes, Kenneth (1988) The psychoanalytic theory of male homosexuality. London: Quartet Books.
Lindqvist, Martti - Sihvo, Jouko (1975) Homoseksuaalisuus ja kirkko. Katsaus uusimpaan tutkimukseen ja keskusteluun. Tampere: Kirkon tutkimuslaitos, sarja B N:o 22.
Lönnqvist, Jouko, Heikkinen, Martti ym. (1999) Psykiatria. Jyväskylä: Duodecim.
Remafedi, Gary (1994) Studies of suicides in gay and lesbian teenagers. Boston MA: Alyson Publications.
Saghir, M.T., Robins, E. (1973) Male and female homosexuality: A comprehensive investigation. Baltimore ML: Williams & Wilkins.
Salomaa, Freija (toim.) (1995) Syntyjä syviä. Erilaisen homoseksuaalisuuden näkökulma. Vantaa: Aslan.
Siegelman, M. (1972) Adjustment of male homosexuals and heterosexuals. Archives of Sexual Behavior, 2, 9-25.
Siegelman, M. (1974) Parental background of male homosexuals and heterosexuals. Archives of Sexual Behaviour 6: 3-18.
Sievers, Kai ja Stålström, Olli (Toim.) (1984) Rakkauden monet kasvot. Espoo: Weilin & Göös.
Stenbäck, Asser (1933) Vad som timar. Diskussionsdagarna för skolungdom in Helsingfors den 4-6 jan. 1933. Ad Lucem nr. 1 /februari 1933, 5-6.
Stenbäck, Asser (1941a) Vi och Stor-Finland. Ad Lucem nr. 5 / oktober 1941, 36.
Stenbäck, Asser (1941b) "Redaktörens hälsning". Ad Lucem nr. 5 / maj 1941, 40.
Stenbäck, Asser (1944) Kan en student vara kristen? Ad Lucem nr. 2 / mars 1944, 1-2.
Stenbäck, Asser - Pautola, Lauri (1952a) Lapsuus- ja nuoruusiän sukupuolinen kehitys ja kasvatus. Helsinki: Otava.
Stenbäck, Asser (1952b) Psykologisk frigörelse och kristen frälsning. Örebro: Vi Tros Förlag.
Stenbäck, Asser (1954) Headache and life stress: a psychosomatic study. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Copenhagen: Munksgaard.
Stenbäck, Asser (1993) Mitä homoseksuaalisuus on? Hämeenlinna: SLEY kirjat.
Stålström, Olli (1995) Homoseksuaalisuuden sairausleiman synty ja sen psykoanalyyttiset tulkinnat. Teoksessa Timo Joutsivuo ja Heikki Mikkeli (Toim.). Terveyden lähteillä. Länsimaisten terveyskäsitysten kulttuurihistoriaa. Helsinki: Historiallinen arkisto.
Stålström, Olli (1996a) Bieber is alive and well and living in Finland! Association of Gay and lesbian Psychiatrists Newsletter, April 1996, volume XXII (2), 5-7.
Stålström, Olli (1997) A tribute to Evelyn Hooker. Association of Gay and Lesbian Psychiatrists newsletter, Volume XXIII (1), 4, 12).
Tripp, C.A. (1987) The homosexual matrix. New York NY: New American Library.