Pehmeää vai kovaa? Yksi tarina asenneilmapiiristä vaihtoehtohoitojen parissa Karoliina Kaita

Karoliina Kaita on 33-vuotias diplomi-insinööri. Hän on kirjoittanut oheisen artikkelin terapioissa vielä ilmenevistä ennakkoluuloista FinnQueerin toimituksen pyynnöstä.

Kaksi vuotta sitten luin lehtiartikkelin logoterapiasta. Kiinnostuin siinä määrin, että etsin netistä lisätietoa ja huomasin, että eräs luontaisterapioihin erikoistunut instituutti järjestää aiheesta koulutusta. Ihmisläheinen aihe tuntui tervetulleelta vastapainolta tekniselle päivätyölleni. Niinpä ilmoittauduin ensimmäiselle viikonlopun opintojaksolle. Innostuin, ja kävin muutkin parin vuoden koulutuksen sisältämät kymmenen koulutusviikonloppua sekä kirjoitin seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvän lopputyön.

Karoliina Kaita

Logoterapia on erittäin lyhyesti sanottuna itävaltalaisen lääkärin Viktor Franklin (1905-1997) kehittämä psykoterapian suuntaus, jossa kiinnitetään erityistä huomiota elämän tarkoitukseen ja ihmisen vastuuseen omista valinnoistaan. Frankl joutui juutalaisena sodan aikana keskitysleirille ja hänen kokemuksensa siellä näkyvät hänen myöhemmässä ajattelussaan. Logoterapiassa käsitelläänkin suhtautumista elämään, kuolemaan ja väistämättömään kärsimykseen. Kunkin ihmisen on löydettävä oma tehtävänsä ja täytettävä se. Logoterapiassa ei kysytä mitä elämä voi antaa minulle, vaan mitä minä voin antaa elämälle.

Opiskelu luontaisterapioihin erikoistuneessa instituutissa oli minulle mahdollisuus laventaa näkemyksiäni, kohdata ennakkoluuloni ja koetella suvaitsevaisuuttani. Työelämässä olen tekemisissä tekniikan tai luonnontieteen alan koulutuksen saaneiden ihmisten kanssa. Myös ystävistäni iso osa on opiskellut samaa alaa kuin minäkin. Luontaisterapioihin erikoistunut instituutti oli siis jo sosiaalisena ympäristönä haastava ja mielenkiintoinen.

Logoterapiassa en sinänsä (ainakaan vailla hoitoalan koulutusta) havainnut mitään mikä ei läpäisisi länsimaisen tieteen kriteereitä. Logoterapia on yksi mielenkiintoinen puheenvuoro psykoterapioiden välisiin pitkiin oppiriitoihin.

Kurssilla oli useita sekä persoonallisuudeltaan että koulutus- ja kokemustaustaltaan erilaisia opettajia - jotkut heistä erittäin hyviä.

Mielenkiintoinen oli myös osallistujakunta. Myönnettäköön, että aluksi kuuntelin melkoisen vaivautuneena joidenkin kurssitovereitteni tarinoita kaukoparannuksesta auroihin. Pian kuitenkin totesin heidän valitsemansa näkökulman yhtä relevantiksi tavaksi tarkastella maailmaa kuin minkä tahansa muun. Oman kokemuksen jäsentämiseen kukin valitsee viitekehyksensä kuten parhaaksi näkee. Mikä minä olen kiistämään toisen kokemusta ja uskoa?

Kurssin aikana tutustuin moniin mukaviin ihmisiin ja löysin hyvän keskusteluyhteyden, jota kautta sain ainakin omassa mielessäni rakennettua siltaa tieteellisen ajattelun ja niin sanottujen vaihtoehtoisten hoitomuotojen välille. Molemmin puolin kaivetut syvät juoksuhaudat ovat valitettava sosiaalinen ilmiö, joka haittaa hedelmällistä vuoropuhelua. Yhteistä aluetta ei välttämättä ole olemassa kovin paljon, mutta ainakin sitä olisi enemmän kuin vallitsevassa keskustelukulttuurissa on mahdollista löytää.

Yhdellä tunnilla opettaja kertasi logoterapian perusteita. Ihmisen kuuluu logoterapian termein tunnistaa kohtalonomaiset tosiasiat, eikä yrittää muuttaa niitä, mutta sen sijaan hänen vastuullaan on tehdä eettisimmät mahdolliset valinnat niissä asioissa, joihin hän pystyy vaikuttamaan. Kohtalonomaisia seikkoja ovat muun muassa se, missä maassa on syntynyt, ketkä ovat omat vanhemmat, minkälaisia taipumuksia ja kykyjä on syntymässään saanut, lyhyesti mitä elämä eteemme heittää.

Kohtalonomaista vastaan kapinoiminen on turhaa ja myöskin eettisesti väärin. Ihmisellä on velvollisuus vastata elämän antamiin haasteisiin luovalla tavalla, ei jäädä kapinoimaan tai polkemaan katkeroituneena paikalleen.

Yhtenä kohtalonomaisena asiana opettaja mainitsi sukupuolen. Siihen sukupuoleen, johon on syntynyt, pitäisi tyytyä, eikä lähteä sitä väkisin muuttamaan. Muutosyritykset olivat hänen mukaansa paitsi moraalisesti epäilyttäviä, myös yksilölle itselleen haitaksi, koska 'korjausprosessit yleensä epäonnistuvat'. Tässä vaiheessa en enää voinut istua hiljaa, vaan pyysin puheenvuoron. Kysyin eikö voisi paremminkin sanoa, että syntyminen oman sukupuoli-identiteetin kannalta väärään ruumiiseen on kohtalo, joka on otettava annettuna, ja sitten päätettävä omalta kohdaltaan miten tähän kohtaloon haluaa reagoida. Kerroin myöskin, että minun tuntemani transseksuaalit ovat hyvin tyytyväisiä omiin sukupuolenkorjausprosesseihinsa, ja että hoidotta jättämisestä voi olla seurauksena jopa itsemurha. Opettaja alkoi sitten pohtia, että jospa hänen vastaanotolleen olikin sitten tullut vain niitä potilaita, joiden korjausprosessi oli epäonnistunut. Hän oli valmis päivittämään käsitystään ja myönsi, ettei hän juuri asiaa tunne.

Opettaja ei ollut pahantahtoinen, vaan tietämätön ja tässä kysymyksessä vailla kritiikkiä omia käsityksiään kohtaan.

Jäin miettimään mitä olisi tapahtunut, jos en olisi ollut paikalla. Ennakkoluulot transseksuaaleja kohtaan olisivat eläneet ja voineet hyvin kateederilta saamansa vahvistuksen turvin. Opettaja ei ollut pahantahtoinen, vaan tietämätön ja tässä kysymyksessä vailla kritiikkiä omia käsityksiään kohtaan. Puhuin muutamien ystävieni kanssa tästä tapauksesta ja yleisemminkin yhteiskunnassa vallitsevista heteroseksistisistä oletuksista. Eräs heistä ehdotti, että tilanteissa, joissa puhutaan vaikkapa parisuhteesta, voisi asiallisen ystävällisesti kysyä, onko suhde oletusarvoisesti heteroseksuaalinen. Tällä tavoin oletukset tulisivat vähintäänkin lausutuksi julki.

Lopputyössäni esittelin seksuaalisen suuntautumisen vaikutuksia hoitotyöhön. Valitsin aiheen sillä perusteella, että ajattelin itselläni nais- ja queertutkimusharrastuneisuuteni pohjalta olevan juuri tämän aiheen kautta jotain aidosti uutta annettavaa koko instituutille. Halusin estää transseksuaaliesimerkin kaltaiset lapsukset tulevaisuudessa.

Pääasiallinen lähteeni seksuaalista suuntautumista hoitotyössä koskien oli Jukka Lehtosen, Jussi Nissisen ja Maria Socadan toimittama Hetero-olettamuksesta moninaisuuteen [1]. Sen pohjalta laadin lyhyen heteromatriisin kuvauksen ja kerroin käytännön hoitotyössä tapahtuvasta syrjinnästä ja sen pohjautumisesta sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyviin käsityksiin hoitotieteissä, yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Marja-Leena Parkkisen toimittamaan teokseen Ulos kaapista [2] viittasin, kun puhuin seksuaalisen suuntautumisen vaikutuksesta perhesuhteisiin. Logoterapian teoksiin kytkin aiheen terapeutin potilaalle aiheuttamien vaurioiden eli iatrogeenisten vaurioiden kautta, joista Frankl ja hänen oppilaansa Elisabet Lukas paljon puhuvat [3, 4]. Vahva kytkös logoterapiaan syntyy myös sen perusfilosofian pohjalta: ihmisen tulee kussakin tilanteessa valita se vaihtoehto, joka on rakkaudellisin kaikkia osapuolia kohtaan. Terapeutin työn kannalta rakkaudellisin vaihtoehto on hyväksyä potilas seksuaalisine suuntautumisineen ja olla mahdollisimman hyvin perillä siitä, minkälaisia vaikutuksia suuntautumisella on potilaan elämään ja mitkä ovat hoitohenkilökunnan tyypillisesti tekemiä virheitä.

Vastaanotto työlleni oli - sitä seikkaa lukuun ottamatta, että se sinänsä hyväksyttiin lopputyönä - melko lailla tyrmäävä. Aihe oli kuulemma kertakaikkisen turha, koska 'luontaisterapioissa ollaan niin suvaitsevaisia'. Toisaalta se ei mitenkään liittynyt logoterapiaan, koska logoterapia on 'henkisen alueella', 'seksuaalisuus ei useinkaan tule puheeksi' ja 'kaikkia hoidetaan ihan samalla tavalla, ei se vaikuta, jos on homo tai lesbo'. Näitä kommentteja esittänyt opettaja toi esille omaa laajaa kokemustaan erilaisista seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä. En oikein tiennyt miten suhtautua. Jos hän kerran oli niin kovin tietoinen ja myönteisesti suhtautuva, mitä vikaa minun lopputyössäni oli? Keskustelun sävy oli aivan toisenlainen kuin muiden töitä käsiteltäessä. Ikään kuin olisin esittänyt jotain loukkaavaa tai kertakaikkisen typerää, jota vastaan hänen piti puolustautua. Minä olin surullinen ja pettynyt. Olin yrittänyt tehdä työni hyvin rakentavassa hengessä ja tuoda uutta teoreettista taustaa, mutta seurannut keskustelu liikkui lähinnä kulmakuppilatasolla.

Toinen opettaja seuraavana päivänä suhtautui hyvin eri tavalla. Hänen mielestään kaikki mikä liittyi seksuaalisuuteen on niin vahvasti kytkeytynyt häpeään, että siitä puhuttaessa on epärealistista odottaakaan asiallista keskustelua. Hän hyllytti omasta puolestaan idean siitä, että luontaisterapiat edustaisivat jotakin erityisen suvaitsevaista elämänaluetta. Se oli toki sinänsä myönnytys siihen suuntaan, etten työssäni ollut puhunut olemattomasta asiasta, ja paljasti sen, ettei ensimmäisen opettajan reaktio edustanut ainakaan yksimielisesti instituutin virallista kantaa. Toisaalta itse asiasta eli sukupuolikäsityksistä yhteiskunnassa yleensä tai luontaisterapioiden piirissä erityisesti ei päästy juuri puhumaan. Asia ikään kuin haudattiin yleisen häpeä-keskustelun alle.

"...syrjinnän esiin nostaminen koetaan syyllistävänä ja koko asia halutaan kieltää ja torjua"

Ryhmän reaktiot olivat moninaisia. Useimmissa tuntui itse aihe herättävän joitakin tunteita, mutta kaikissa ainakin työn käsittelyn sävy oli herättänyt ihmetystä. Jotkut kokivat tärkeäksi antaa 'minä ainakin hyväksyn kaikki suuntautumiset' -tyyppisiä julistuksia. Toiset jopa yrittivät puolustaa työni oikeutusta. Muutamat katsoivat viisaimmaksi vetäytyä taistelutantereelta.

Koska kurssilla oli käsitelty monia ihmiselämän vaikeita tilanteita ja käyty viisaita ja ymmärtäviä keskusteluja, olin mielessäni jättänyt mahdollisuuden sille, että tämä lopputyö käsiteltäisiin muiden joukossa ja se herättäisi jopa positiivista kiinnostusta. Kuitenkin kävi kuten surullisen usein ennenkin: syrjinnän esiin nostaminen koetaan syyllistävänä ja koko asia halutaan kieltää ja torjua. Aiheenvalinnassa olin ollut oikeammassa kuin olisin halunnut: tämä asia vaatii vielä työstämistä. Itse asiassa työstäminen ei ole vielä edes alkanut.

* * *

Artikkelissa mainitut teokset:

1. Jukka Lehtonen, Jussi Nissinen, Maria Socada (toim.): Hetero-olettamuksesta moninaisuuteen, Edita 1997
2. Marja-Leena Parkkinen: Ulos kaapista, Like 2003
3. Viktor Frankl: Olemisen tarkoitus (9. saksankielisen painoksen pohjalta suomentaneet Eila Sandborg ja Osmo Jokinen), Otava 1983
4. Elisabet Lukas: Hengen uhmavoima (vuonna 1986 painetun saksankielisen alkuteoksen pohjalta suomentaneet Raija-Leena ja Matti Stén)