FINNQUEER 1.10.2005

Seksuaalinen tasavertaisuus, sananvapaus ja ihmisarvo - Setan lyhyt historia

Olli Stålström ja Jussi Nissinen

Oheinen artikkeli on kahden SETA:n aktivistin, Olli Stålströmin ja Jussi Nissisen alun perin kirjoittama ja verkkolehti FinnQueeria varten ajantasaistama ja editoima. Jussi Nissinen oli SETA:n perustajajäsen vuonna 1974, sittemmin SETA:n sosiaalisihteeri vuoteen 2005 ja verkkolehti FinnQueerin perustajajäsen vuonna 2001. Olli Stålström oli SETA:n periaateohjelmaryhmän vetäjä ja aktivisti ensimmäisestä hallituksesta lähtien vuonna 1974 sekä FinnQueer-verkkolehden perustajajäsen vuonna 2001. Oheinen artikkeli on alun perin julkaistu teoksessa Kontula, Osmo ja Lottes, Ilsa (2000) Seksuaaliterveys Suomessa. Kirjoittajat ovat myöhemmin editoineet ja kääntäneet artikkelinsa myös ruotsiksi ja englanniksi.

Historiallinen tausta

Suomalaisten suhtautuminen seksuaalisuuteen on ollut pohjoismaisen valistunutta ja tasavertaisuutta arvostavaa. Kuitenkin suhtautumisessa homo- ja biseksuaalisuuteen sekä transukupuolisuuteen Suomi on ollut konservatiivinen verrattuna muihin pohjoismaihin. Homoseksuaalinen seksi oli rangaistava teko Suomen rikoslaissa vuoteen 1971 saakka. Tanskassa ja Islannissa rangaistavuus poistettiin 1930, Ruotsissa 1944 ja Norjassa 1972 (Löfström 1998) Vuodesta 1971 vuoteen 1999 saakka ns. suojaikärajat olivat homosuhteille korkeammat (18v) kuin heterosuhteille (16v) ja rikoslaissa oli pykälä, jonka mukaan "julkinen kehottaminen homoseksuaalisuuteen" oli rangaistava teko. Homoseksuaalisten parisuhteiden virallistamisessakin Suomi eteni hitaammin kuin muut pohjoismaat.

Psykiatriassa ja psykoterapiassa oli pitkään mm. Yhdysvalloissa ja Pohjois-Euroopassa vallalla vanhoillinen psykoanalyyttinen näkemys, jonka mukaan homoseksuaalisuus on sairaus/häiriö/perversio (Bergler 1958, Bieber ym. 1962, Socarides 1978). Näitä näkemyksiä esiteltiin johtavassa psykiatrian oppikirjassa vielä vuoden 1991 painoksessa (Achté ym.1991). Patologisoivat asenteet levisivät psykiatrisista teorioista mm. koulukirjoihin, mediaan ja yleiseen mielipiteeseen (Heikkinen 1991).

Tuomitseva, väkivaltainen (ks. Tiby ym. 1996) ja sairaaksi leimaava suhtautuminen ja myönteisten mallien sensuroiminen julkisuudesta johti suuntautumisen salailuun ja vaikeuksiin löytää ihmissuhteita, mikä osaltaan aiheutti osalle homo- ja biseksuaaleista mielenterveysongelmia ja itsemurhia (ks. esim. Stålström 1982, 241–250, Nissinen, 1995, Rofes 1983).

Laajaan elämäntapatutkimukseen osallistuneista homomiehistä joka neljäs ennen homoseksuaalisuuden dekriminalisointia homosuhteissa olleista kertoi tulleensa hakatuksi suuntautumisensa vuoksi. (Grönfors ym 1984). Yhteiskunnallinen ilmasto ei ollut vielä valmis turvaamaan homojen, lesbojen ja trans-ihmisten turvallisuutta ja seksuaalista hyvinvointia.


[jussi.jpg]
Jussi Nissinen

Vuosisadan puolivälin jälkeiset tapahtumat Yhdysvalloissa ja Euroopassa alkoivat vähitellen vaikuttaa homoseksuaalien asemaan myös Suomessa. 50-luvulla uutta tutkimustietoa saatiin mm. Yhdysvalloista. Kinseyn raporteista (1948, 1953) naisia koskeva tutkimus käännettiin nopeasti suomen kielelle (Kinsey 1954) ja Evelyn Hookerin vertaileva tutkimus (1957) sekä Fordin ja Beachin kulttuurien väliset tutkimukset (1951) tulivat tutuiksi yliopistojen tenttikirjoista. Suhtautuminen seksuaalimoraaliin tuli liberaalimmaksi 60-luvulla ehkäisypillereiden ja antibioottien myötävaikutuksella. Talouskasvu ja yhteiskunnallinen rakennemuutos sekä suurten ikäluokkien tulo yliopistoihin aiheuttivat paineita sosiaaliseen muutokseen.

Uusi radikaali nuorisokulttuuri protestoi vanhoja rakenteita ja kaksinaismoraalia vastaan. Opiskelijat valloittivat yliopistoja niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin vuonna 1968. Eri puolilla maailmaa syntyi erilaisia antiautoritaarisia protestiliikkeitä (mustien kansalaisoikeusliike, uudet feministiset liikkeet, Vietnamin sodan vastaiset liikkeet). Suomessa vanhoja asenteita ja valtarakenteita kyseenalaistivat mm. radikaali naisasialiike Yhdistys 9, Marraskuun liike ja Seksuaalipoliittinen yhdistys SEXPO ry.

Mielenterveyspotilaiden ja asunnottomien asiaa ajaneen Marraskuun liikkeen sisälle syntyi ns. kolmannen säteen ryhmä, jossa käsiteltiin seksuaaliseen tasavertaisuuteen liittyviä kysymyksiä ja joka julkaisi radikaalin Ihminen ja yhteiskunta -lehden. Vuonna 1969 perustettiin ensimmäinen homoseksuaalien oma järjestö Keskusteluseura Psyke ry. Yhdistyksen nimi ei suoraan paljastanut yhdistyksen luonnetta - olihan homoseksuaalisuus tuolloin kriminalisoitu - mutta sen periaateohjelma oli hyvinkin radikaali.

Homoseksuaalisuuden dekriminalisoinnin myötä yhdistyksen toiminta kuitenkin taantui melko näkymättömiin kerhotoiminnan ja puhelinpäivystyksen pyörittämiseen ja pienehkön 96 -lehden toimittamiseen. Aika ei ollut vielä kypsä näkyvään ja avoimeen toimintaan (Hämäläinen 1974).

Suomalaiset naiset olivat olleet kontaktissa ranskalaiseen feminismiin (de Beauvoir 1980/1949) ja ruotsalaiseen vasemmistolaiseen feminismiin ja toivat niiden ajatuksia Suomeen. Homomiehet taas ottivat vaikutteita 60-luvun lopulla Yhdysvaltojen, Hollannin, Tanskan ja Ruotsin radikaaleista homoliikkeistä (ks. FinnQueerin artikkeli). Ks. myös Kati Mustolan artikkeli suomalaisen lesbo- ja homoliikkeen historiasta sekä Tuula Juvosen (2002) väitöskirja lesbo- ja homohistoriasta

Yhdysvalloissa radikalisoitunut homoliike oli ottanut yhdeksi keskeiseksi tavoitteekseen Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen (APA) ylläpitämän sairausluokituksen muuttamisen homoseksuaalisuuden osalta (ks. D’Emilio 1983). Asia otettiin esille APA:ssa ja homoseksuaalisuus poistettiin DSM-III -sairasluokituksesta vuonna 1973 (ks. FinnQueerin artikkeli).

Seksuaalinen tasavertaisuus SETA ry - järjestön perustaminen ja periaateohjelma.

Keväällä 1974 perustettiin uusi homojen, lesbojen, biseksuaalien ja trans-ihmisten tasavertaisuutta ajava järjestö Seksuaalinen tasavertaisuus - SETA ry. Se oli alusta lähtien avoin ihmisoikeusjärjestö, joka järjesti mielenosoituksia, harjoitti poliittista vaikuttamista ja jakoi tietoa.

SETA:n keskeisiä poliittisia periaatteita ovat olleet tasavertaisuus, kattavuus, integraatio ja konfrontaatio. SETA on ollut avoin jokaiselle, joka kannattaa ihmisten tasavertaisuutta riippumatta heidän sukupuolestaan tai seksuaalisesta suuntautumisestaan. Omassa toiminnassaan SETA onkin pyrkinyt sukupuolitasavertaisuuteen, mikä näkyy mm. siinä, että SETA:n kahdestatoista puheenjohtajasta puolet on ollut naisia/miehiä. Kattavuus on tarkoittanut sitä, että seksuaaliselta suuntautumiseltaan ja sukupuoliselta identiteetiltään hyvinkin erilaiset ihmiset ovat olleet tervetulleita.

Transsukupuoliset ja transvestiitit ovatkin olleet mukana SETA:n toiminnassa sen alusta lähtien. Integraation periaate omaksuttiin hollantilaisen homoliikkeen COC:n toisen maailmansodan aikaisista kokemuksista. Sen johto totesi, että homot ja lesbot olisivat liian eristyksissä elleivät he ja heidän järjestönsä tekisi aktiivista yhteistyötä niiden muiden tahojen kanssa, jotka kannattavat kaikkien ihmisten tasavertaisuutta.

Kattavuuden periaate ja eri seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhteistoiminta on herättänyt kysymyksiä rajanvedoista. Mm. uskonnollisen oikeiston kirjoituksissa on tasavertaisuusvaatimuksien torjumiseksi viitattu ryhmiin, joilla ei ole mitään tekemistä aikuisten välisten vapaaehtoisten seksuaalisuhteiden kanssa. Suomessakin on esitetty näkemyksiä, että homoseksuaalisuuden hyväksyminen johtaisi siihen että pian ollaan valmiita hyväksymään oikeus esim. aikuisen ja lapsen väliseen seksiin tai oikeus kuolleisiin ruumiisiin sekaantumiseen (esim. Cederberg 1994, 75).

Nämä ovat kuitenkin perusteettomia ja irrationaalisia pelkoja. Seksuaaliset tasavertaisuusliikkeet tekivät katto-organisaationsa ILGA:n kautta vuonna 1994 päätöksen poistaa keskuudestaan kaikki organisaatiot, joiden tiedettiin tai epäiltiin kannattavan seksuaalisuhteita täysi-ikäisten ja alaikäisten välillä. Yhdysvaltain Korkeimmalle oikeudelle tehtiin perusteellinen yhteenveto pedofiliaa koskevista tutkimuksista sen selvittäessä, onko uskonnollisen oikeiston vaatima juridinen syrjintä homoseksuaaleja kohtaan perusteltua. Nämä lääketieteelliset ja sosiologiset tutkimukset osoittivat pelot aiheettomiksi ja antoivat tukea sille, että homot ja heterot saavuttivat tasavertaisen aseman Coloradon osavaltiossa 1996 (ks. esim. Stålström 1997).

Konfrontaatiolla SETA:n periaateohjelmassa tarkoitettiin sitä, että homojen, lesbojen, biseksuaalien ja trans-ihmisten tulee tulla ylpeästi näkyviin ja julkisesti vaatia kaikille kansalaisille kuuluvia perusoikeuksiaan (ks. Tielman 1982).

Integraation periaate puolestaan johti siihen, että SETA solmi yhteistyösuhteita mm Suomen mielenterveysseuran, SEXPO ry:n ja merkittävien sosiologian, sosiaalipolitiikan ja kansanterveystieteen tutkijoiden kanssa. Helsingin yliopiston Sosiologian laitoksen kanssa SETA aloitti tiiviin käytännön yhteistyön jo toimintansa ensimmäisinä vuosina. SETA hankki jäsenikseen myös jäsentensä vanhempia, joista osa oli laajalti tunnettuja ja arvostettuja henkilöitä. Myös kaikista puolueista saatiin tukijoukkoja.

Tarja Halonen oli mukana ensimmäisessä SETA:n järjestämässä paneelikeskustelussa vuonna 1974 ja toimi järjestön puheenjohtajana 1980–81
Toimintaan tuli mukaan tunnettuja ihmisoikeusjuristeja, joista yksi oli Tarja Halonen, joka on eri toimissaan ajanut seksuaalista tasavertaisuutta. Tarja Halonen oli mukana ensimmäisessä SETA:n järjestämässä paneelikeskustelussa vuonna 1974 ja toimi järjestön puheenjohtajana 1980–81. Ulkoministerinä toimiessaan hän on arvostellut maita, jotka yhä vangitsevat ihmisiä seksuaalisen suuntautumisen perusteella.

SETA:n keskeinen vaatimus on ollut täydellinen juridinen ja sosiaalinen tasavertaisuus lesboille, homoille, biseksuaaleille, transvestiiteille ja transsukupuolisille ihmisille. Taustalla oli ymmärrys siitä, että monet näiden ihmisten mielenterveydelliset ja seksuaaliseen hyvinvointiin liittyvät ongelmat johtuvat suurelta osaltaan sosiaalisesta syrjinnästä ja siihen liittyvästä salailusta.

Paljastumiseen liittyvä odotettu pelko ja häpeä johtivat suurimman osan elämään kaksoiselämää, mikä osaltaan myötävaikutti niin sanottuihin stigman merkkeihin, jotka ovat tyypillisiä muille syrjityille vähemmistöille. SETA toi tämän syrjinnän näkyviin periaateohjelmassaan, joka osaltaan pohjautuu YK:n ihmisoikeuksien julistukseen, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia ja heillä on yhtäläiset perusoikeudet.

Taistelu sananvapauden ja syrjintäkiellon puolesta

Kun homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin vuonna 1971, piispat ja kirkon psykiatrinen asiantuntija varoittivat virallisessa kannanotossaan, ( Ajankohtainen asia, 1966) että homoseksuaalisuus on sairaus ja synti ja se voi nopeasti levitä viettelyn kautta, ellei sitä vastaan laadita erillistä sensuuripykälää. Niinpä seksuaalirikoslakiin lisättiin kristillisen oikeiston vaatimuksesta homoseksuaalisille suhteille korkeammat suojaikärajat ja sensuuripykälä, joka kielsi "julkisen kehottamisen samaa sukupuolta olevien väliseen haureuteen" (RL 20.9.2.).

Tähän pykälään vedoten tehtiinkin valituksia Yleisradion lähettämistä ohjelmista heti 70-luvun alusta lähtien. Vaikka lopulta ketään ei oikeusistuimissa tuomittukaan "julkisesta kehottamisesta homoseksuaalisuuteen", onnistui uskonnollinen oikeisto näin saamaan aikaan homoseksuaalisuuteen liittyvän itsesensuurin radiossa ja televisiossa 1970- ja 1980-luvuilla ja monia laadukkaitakin ohjelmia hyllytettiin.


[olliandtaxell.gif]
Olli Stålström vaatii sananvapautta
ministeri Taxellilta vuonna 1979

SETA vei Suomen lainsäädännössä olevan sensuuripykälän YK:n Ihmisoikeuskomitean käsittelyyn vuonna 1978. Kolmen vuoden päästä saatu päätös toi esiin YK:n sääntöjen heikkouden. Kävi ilmi, että ellei ketään ole oikeudessa tuomittu rangaistukseen sensuuripykälän perusteella, YK:n Ihmisoikeuskomitea ei voi tehdä mitään. YK:lla on valtuudet suojella yksilöitä ihmisoikeuksien rikkomuksilta, mutta se ei voi vaatia poistettavaksi kehotuskiellon kaltaista lainsäädäntöä sinällään. de Zayasin (1991) laatimassa YK:n sisäisessä raportissa tuodaan esille tämä Suomen tapauksen ilmituoma räikeä puute YK:n menettelytapasäädöksissä.

SETA:n aktiivit koettivat saada itsensä 1980-luvun alussa pidätetyiksi kantamalla mielenosoituksissa kylttejä, joissa kehotetaan samaa sukupuolta olevien väliseen seksiin, jotta YK:n Ihmisoikeuskomitea olisi pystynyt käsittelemään Suomen tilannetta. Poliisi otti aina kyltit talteen, mutta ketään vastaan ei nostettu virallista syytettä. Kehotuskielto herätti huomiota muissa pohjoismaissa ja siihen reagoitiin mm. ministeritasolla.

Madridissa järjestetyssä Maailman psykiatriyhdistyksen kokouksessa vuonna 1996 SETA:n edustaja otti tämän Suomen lainsäädännössä olevan pykälän ja sen perustelut esille. Tämä johti mm. siihen, että Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen ulkomaanasioiden päällikkö lähetti Suomen ulkoministeriölle ja Suomen psykiatriyhdistykselle asiaa koskevan kirjelmän.

SETA:n aktiivit koettivat saada itsensä 1980-luvun alussa pidätetyiksi kantamalla mielenosoituksissa kylttejä, joissa kehotetaan samaa sukupuolta olevien väliseen seksiin
Kehotuskielto alkoi muuttua vähitellen ns. kuolleeksi pykäläksi, mutta meni yli neljännesvuosisata, ennen kuin pykälä poistettiin lainsäädännöstä. Hyvin harvat poliitikoista uskalsivat julkisesti puoltaa lesbojen ja homojen oikeuksia. Niinpä epäkohtien korjaaminen erilliskäsittelynä ei onnistunut vaan asiassa jäätiin odottamaan seksuaalirikoslain kokonaisuudistusta, jonka sisällä uudistukset oli helpompi viedä läpi ilman suurempaa huomiota. Vuoden 1999 alussa voimaan tulleessa seksuaalirikoslaissa homoseksuaaliset teot rinnastuvat kaikin puolin heteroseksuaalisiin tekoihin ja sensuuripykälä poistui.

Vuoden 1976 periaateohjelmassaan SETA vaati myös syrjintäsuojan ulottamista koskettamaan seksuaalista suuntautumista samalla tavoin kuin sukupuolta, ikää, kieltä ja uskontoa. Syrjintäkieltoa todella tarvittiin, sillä Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen vuonna 1982 tekemässä laajassa homo- ja biseksuaalien elämäntapaa kartoittavassa tutkimuksessa (N=1051) (Grönfors ym. 1984), tuli esille, että homot ja lesbot olivat kokeneet runsaasti erilaista syrjintää. Vaikka silloin oli vielä hyvin tavallista salata oma seksuaalinen suuntautumisensa, yli viidennes miehistä ja yli joka kymmenes naisista oli joutunut nimittelyn kohteeksi oletetun suuntautumisen perusteella.

Esille tuli jossain määrin myös työhönottotilanteisiin, työsuhteisiin sekä viranomaisten ja oikeusistuinten käyttäytymiseen sisältyvää syrjintää. Monilla oli ollut vaikeuksia päästä ravintolaan sen perusteella, että ovimies oli epäillyt heitä homoseksuaaleiksi. Tämä osaltaan altisti homomiehiä väkivallalle, jota nuorisojoukot harjoittivat homojen suosimissa tapaamispaikoissa.

SETA pyrki vaikuttamaan yhdessä ihmisoikeusjuristien, ammattijärjestöjen, yksittäisten kansanedustajien ja oikeusministereiden kanssa siihen, että suora ja epäsuora työsyrjintä seksuaalisen suuntautumisen perusteella saataisiin loppumaan. Tämä johtikin siihen, että kun syrjinnän vastaista lainsäädäntöä uudistettiin vuonna 1995, kiellettyjen syrjinnän perusteiden listaan lisättiin seksuaalinen suuntautuminen.

Syrjinnän vastainen lainsäädäntö kieltää (i) ihmisryhmään kohdistuvan herjauksen ja solvauksen sekä kiihottamisen sitä vastaan (RL 11:8), (ii) syrjinnän yleisöä palvelevan liikkeen tai ammatin harjoittamisessa, virantoimituksessa tai muussa julkisessa toiminnassa tai julkisten tilaisuuksien ja kokousten järjestämisessä (RL 11:9) sekä (iii) työnhakijaan tai työntekijään kohdistuvan syrjinnän (RL 47:3).

Syrjinnän kielto perustuslakiin

Yksi SETA:n keskeisistä vaatimuksista toteutui, kun homojen ja lesbojen syrjintä kiellettiin perustuslaissa. Suomen perustuslakia muutettiin vuonna 1995 siten, että hallituksen esityksessä uudeksi hallitusmuodoksi mainitaan mm. "seksuaalinen suuntautuminen" esimerkkinä "muista henkilöön liittyvistä syistä" kiellettynä syrjintäperusteena.

Yksi SETA:n keskeisistä vaatimuksista toteutui, kun homojen ja lesbojen syrjintä kiellettiin perustuslaissa.
Edellä mainitut muutokset lainsäädännössä sekä suurempi myönteinen näkyvyys tiedotusvälineissä ovat osaltaan poistaneet ongelmiin johtaneita sosiaalisia tekijöitä. Niinpä esimerkiksi ennen melko yleinen ravintoloissa tapahtunut syrjintä homoasiakkaita kohtaan (vaikeudet päästä sisään ja samaa sukupuolta olevien paritanssin kiellot) on nyt lainsäädännössä kielletty. Niinpä vahtimestari, joka vuonna 1998 väkivaltaisesti poisti ravintolasta kaksi miestä, kun nämä olivat suudelleet toisiaan, määrättiin oikeudessa maksamaan sakkoa syrjinnän vuoksi.

SETA:n periaateohjelmassa vuodelta 1976 vaadittiin, että samaa sukupuolta olevien parisuhteille tulee antaa sama asema lainsäädännössä kuin eri sukupuolta olevien parisuhteille. Homo- ja biseksuaaleilla on samanlainen tarve yhteiselämän säätelyyn ja oikeusturvaan kuin heteroseksuaaleillakin. Suhteiden virallistaminen tunnustaisi suhteiden kokonaisvaltaisuuden ja merkityksellisyyden asianomaisten ja heidän läheistensä elämässä. Se myös ehkäisisi sen epäkohdan, että kumppanin kuoltua jäljelle jäänyt kumppani mahdollisesti menettäisi perinnön verisukulaisille tai joutuisi maksamaan siitä vieraan ihmisen veroluokan mukaisen korkeamman perintöveron.

Lasten juridinen asema turvattava

SETA on puoltanut sitä, että parisuhteen virallistamisen yhteydessä turvattaisiin homo- ja lesboparien lasten asema sisäisen adoption muodossa. 1990-luvulla SETA:n toiminnassa onkin entistä enemmän tuotu esille perhemuotoihin ja vanhemmuuteen liittyviä kysymyksiä. Lesbo-, homo-, bi- ja transperheiden asiaa ajamaan syntyi myös oma järjestönsä "Sateenkaariperheet ry", joka on pyrkinyt tuottamaan asiallista tietoa ja keskustelua perheiden monimuotoisuudesta sekä lasten tarpeista ja oikeuksista. Se on toiminut myös näiden perheiden tukiverkostona.

SETA on puoltanut sitä, että parisuhteen virallistamisen yhteydessä turvattaisiin homo- ja lesboparien lasten asema sisäisen adoption muodossa.
Oikeusministeriön asettaman "perhetoimikunnan" mietinnössä, joka valmistui vuonna 1992, todettiin, että samaa sukupuolta olevien parien tulisi voida liittyä avioliittolain järjestelmään. Kirkon perheasiain keskuksen edustaja jätti tähän eriävän mielipiteen. Eduskuntaan asia tuli kansanedustaja Outi Ojalan ensimmäisenä allekirjoittaman lakialoitteen pohjalta vuonna 1993. Lakiesitys oli pääpiirteissään samanlainen kuin Norjan ja Tanskan lait. Se sisälsi kuitenkin myös oikeuden adoptioon. Lakialoite herätti eduskunnassa ja tiedotusvälineissä vilkkaan keskustelun.

Lakivaliokunta ei tuonut sitä eduskunnalle jatkokäsittelyyn, koska sen läpimenoa epäiltiin yleisesti, varsinkin jos siihen olisi liitetty adoptio-oikeus. Vuonna 1996 58 kansanedustajaa allekirjoitti uuden lakialoitteen parisuhteen virallistamisesta – tällä kertaa ilman adoptio-oikeutta. Lakivaliokunta käsitteli aloitetta ja päätyi esittämään, ettei lakialoitetta hyväksytä vaan hallituksen tulisi antaa asiasta lakiesitys. Samana vuonna Taloustutkimus kartoitti väestön suhtautumista samansukupuolisiin parisuhteisiin, edellyttäen, ettei niihin sisälly adoptio-oikeutta. Vastaajista 67 % hyväksyi joko avioliiton tai parisuhteen virallistamisen (Laki ja samaa sukupuolta olevien parisuhteet 1999).

Oikeusministeriö asetti vuonna 1997 komitean, jossa oli myös SETA:n edustaja, laatimaan lakiehdotusta homo- ja lesbosuhteiden virallistamisesta. Komitea jätti mietintönsä vuoden 1999 puolella. Esityksessä ei ollut mukana SETA:n edustajan vaatimaa oikeutta homo- ja lesboparien sisäiseen adoptioon, jollainen on lisätty Tanskan lainsäädäntöön. Eduskunnan käsittelyyn asia tuli syksyllä 1999.

Suomessa hedelmöityshoidot olivat pitkään lainsäädännön ulkopuolella ja ne olivat mahdollisia myös yksittäisille naisille ja lesbopareille. Vuonna 1998 jätti mietintönsä hedelmöityshoitoja koskettavaa lakia valmistellut työryhmä. Työryhmän ehdotuksessa hedelmöityshoitojen ulkopuolelle rajattiin yksinäiset naiset ja lesboparit. Tämä herätti vilkasta keskustelua ja lain valmistelulle tarvittiin lisäaikaa.

Samaa sukupuolta olevien välisen parisuhteen rekisteröintimahdollisuus (ilman sisäisen adoption mahdollisuutta) hyväksyttiin vihdoin eduskunnan äänestyksessä syyskuussa 2001 kristillisten konservatiivien ankaran vastustuksen jälkeen (ks. mielenosoitus eduskunnan portailla). Lainsäädäntöä edeltävässä keskustelussa eduskunnan kristilliset pyrkivät antamaan virheellistä tietoa tutkimustuloksista (ks. muistio kansanedustajille.)

Tiedotusvälineet

SETA:n vuoden 1976 periaateohjelmassa todettiin että tiedotusvälineet ovat vastuussa seksuaalisiin vähemmistöihin kohdistuvasta syrjinnästä. Toimintansa alusta lähtien SETA tarjosikin tietoa ja uutisia tiedotusvälineille, seurasi niitä tarkasti ja korjasi niissä esiintyneitä virheellisiä tietoja ja käsityksiä.

Homoseksuaalisuudesta oltiin tiedotusvälineissä aivan hiljaa 1950- ja 1960-luvuilla. Hiljaisuuden rikkoivat vain jotkut skandaalit tai rikokset, joiden kohteena oli homoseksuaali. 1960-luvun puolivälissä suurimmassa iltapäivälehdessä oli etusivun ja koko sisäaukeaman juttu "Homopesä löydetty Helsingistä". Siinä kuvattiin tarkoin erään tavallisen keski-ikäisen miehen yksityiselämää ja hänen vieraitaan. Jutun perusteella mies kyettiin tunnistamaan, mikä vaikeutti huomattavasti hänen elämäänsä. Häneltä mm. evättiin ajokortin uusiminen. Tämä skandaalikirjoitus herätti voimakkaan vastareaktion sivistyneistön piirissä ja monet lehtimiehet, tiedemiehet, taiteilijat ja kulttuurihenkilöt, heidän mukanaan mm. tuleva arkkipiispa, julkaisivat homoseksuaaleihin kohdistuvaa skandaalijournalismia paheksuvan ilmoituksen johtavassa päivälehdessä.

SETA vaati, että tiedotusvälineet lopettavat perättömien, loukkaavien ja harhaanjohtavien juttujen tekemisen homoista ja lesboista ja että Julkisen sanan neuvosto arvostelee niitä tiedotusvälineitä, jotka julkaisevat aiheesta eettisesti arveluttavia juttuja. Periaateohjelmassa muistutettiin, että Yleisradion ohjesäännöstössä todetaan, että Yleisradion vastuulla on edistää suvaitsevaisuutta vähemmistöjä kohtaan, joten sen tulisi edistää myös suvaitsevaisuutta seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan. SETAn edustajat kävivät myös usein Yleisradion lakimiehen ja pääjohtajan luona, kun ohjelmistosta oli sensuroitu homoseksuaalisuudesta asiallisesti kertovia ohjelmia.

SETA:n toiminnan alkuvuosina se joutui toistuvasti konservatiivisen ja kristillisen lehdistön hyökkäysten kohteeksi.
SETA:n toiminnan alkuvuosina se joutui toistuvasti konservatiivisen ja kristillisen lehdistön hyökkäysten kohteeksi. Julkisen sanan neuvosto käsitteli kolme Setan tekemää lehdistön kirjoitteluun liittyvää valitusta. Yhdessä konservatiivinen päivälehti, alueensa ykköslehti, syytti SETA:a lasten viettelemisestä pahaan. Eräs kristillinen lehti taas vertasi homoja rikollisiin ja terroristeihin ja toinen syytti homoja lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Julkisen sanan neuvosto totesi näiden juttujen rikkovan hyvää lehtimiestapaa ja kunkin näistä lehdistä tuli julkaista heihin kohdistuva neuvoston tuomitseva päätös.

Vähitellen SETA onnistui solmimaan toimivia yhteistyösuhteita toimittajiin ja auttamaan heitä tiedon hankinnassa niin homo- ja biseksuaalien kuin transvestiittien ja transsukupuolistenkin arkipäivästä kuin tieteellisten tutkimusten tuloksista. SETA:n aktiivijäsenet tuottivat artikkeleita lehtiin, aikakausjulkaisuihin ja tietokirjoihin sekä esiintyivät radio- ja TV-haastatteluissa. SETA auttoi 1980-luvun alussa Helsingin yliopiston Sosiologian laitoksen tutkimusryhmää, joka teki suuren elämäntapatutkimuksen homo- ja biseksuaalien keskuudessa. Tämän tutkimuksen perusteella kirjoitettiin suurelle yleisölle suunnattu tietokirja homoseksuaalisuudesta (Sievers ym. 1984).

Periaateohjelmassaan SETA vaati, että yleisten ja tieteellisten kirjastojen tulee hankkia uutta ja asianmukaista kirjallisuutta. Monet kirjastot toimivatkin näin, ja mm. Helsingin yliopiston Valtiotieteellisen tiedekunnan kirjastoon hankittiin noin 200 nidettä homo/biseksuaalisuudesta. Nykyisin kirjastoista ja kirjakaupoista saakin monipuolista tietoa homo/biseksuaalisuudesta.

Kouluopetus

Setan periaateohjelmassa todetaan, että koulujen seksuaalikasvatus on Suomessa perinteisesti ollut hyvin yksipuolista ja jopa virheellistä. 1970-luvulla kaikki ne oppikirjat, joissa mainittiin edes jotain samaan sukupuoleen kohdistuvasta kiinnostuksesta, kuvasivat homoseksuaalisuuden psykologiseksi poikkeavuudeksi. SETA vaati, että ihmissuhde- ja seksuaalikasvatus tulee integroida kaikkiin oppiaineisiin ja niitä tulee tarkastella sosiaalisesta näkökulmasta. Seksuaalikasvatus ei saa olla vain vallitsevien normien juurruttamista vaan kouluopetuksen tulee antaa tietoa erilaisista normijärjestelmistä ja mahdollisuudesta muuttaa niitä. Homoseksuaalisuutta ei tule esitellä poikkeavana käyttäytymisenä vaan heteroseksuaalisuuden kanssa samanarvoisena seksuaalisuuden ja rakkauden muotona. Kouluhallitus hyväksyikin 1970-luvulla periaatteen, jonka mukaan seksuaaliset vähemmistöt integroidaan muuhun ihmissuhde- ja seksuaalikasvatukseen. Koulukirjojen saattaminen ajan tasalle on ollut kuitenkin hyvin hidasta. Vielä 1990-luvun alussa suurin osa yläasteen ja lukion oppikirjoista joko täysin ohitti homoseksuaalisuuden tai kuvasi sen jonkinlaisena psykologisena tai lääketieteellisenä ongelmana (Heikkinen 1991).

SETA on ollut toistuvasti yhteydessä oppikirjojen tekijöihin ja yhä useammassa kirjassa homoseksuaalisuuden käsittely onkin ollut asiallista ja monipuolista. SETA on myös lähettänyt kouluttajiaan oppitunneille antamaan tietoa ja kertomaan kokemuksistaan siitä, mitä on elää homona/lesbona/biseksuaalina Suomessa. Sosiaali- ja terveysalojen oppilaitosten käyttöön julkaistiin vuonna 1997 oppikirja, jossa esitellään tuoreinta suomalaista tutkimusta homo- ja biseksuaalisuudesta sekä transvestisuudesta ja transsukupuolisuudesta (Lehtonen, Nissinen, Socada 1997).

Tieteellinen tutkimus

SETA:n vuoden 1976 periaateohjelmassa todetaan, että homoseksuaalisuuteen kohdistuva tutkimus on perinteisesti suuntautunut etsimään syytä homoseksuaalisuudelle ja kehittämään keinoja homoseksuaalisuuden ehkäisylle tai siitä parantamiselle. Samalla todettiin, että silloinen tutkimus oli epäluotettavaa ja metodisesti virheellistä tehdessään kaikkia homoja ja lesboja koskettavia yleistyksiä pienistä potilasotoksista. Lisäksi tutkimus ei ollut ottanut huomioon sosiaalisten asenteiden, lakien ja muiden normien vaikutuksia homoseksuaalien mielenterveydelle.

SETA vaati, että valtion ja muiden tieteellistä tutkimusta rahoittavien organisaatioiden tuli panostaa tutkimuksiin, jotka tarkastelevat rodullisiin, uskonnollisiin ja seksuaalisiin vähemmistöihin kohdistuvien ennakkoluulojen ja syrjinnän syitä. Tutkimuksen tuli kartoittaa syrjinnän aiheuttamia ongelmia ja etsiä keinoja niiden voittamiseksi.

Vuonna 1984 julkaistiin laaja elämäntapatutkimus (Sievers ym. 1984), jossa 1051 homo/biseksuaalista suomalaista miestä ja naista vastasi Kinsey-instituutin laajasta tutkimuksesta (Bell & Weinberg 1978) otettuihin kysymyksiin. Enemmistö vastanneista oli tunnistanut seksuaalisen suuntautumisensa ennen 15 vuoden ikää ja runsas kolmasosa totesi, että he olivat tienneet siitä niin kauan kuin mihin muisti yltää. Enemmistö miehistä salasi suuntautumisensa työyhteisössä ja perhepiirissä, vanhemmat mukaan lukien. Naiset olivat jossain määrin avoimempia. Enemmistö lesboista eli parisuhteessa ja noin puolet miehestä vastasi elävänsä pysyvässä parisuhteessa. 12% miehistä ja 16% naisista vastasi, että heillä oli hyvin vähän tai ei lainkaan seksuaalisia kontakteja.

1980 –luvun lopulla ja 1990 –luvun alussa Suomessa toimi aktiivinen eri opiskelijoiden ja tutkijoiden muodostama lesbo- ja homotutkimusverkosto. 1990-luvulla onkin tehty runsaasti opinnäytetöitä homo- ja biseksuaalisuuteen liittyen. Tutkimustietoa on pyritty saattamaan aktiiviseen käyttöön, niinpä sosiaali- ja terveysalan homo- ja lesbotutkimusta on esitelty oppikirjassa Hetero-olettamuksesta moninaisuuteen (Lehtonen, Nissinen, Socada 1997) sekä teoksessa Homo Fennicus (Lehtonen (toim.) 1999)

Psykiatria ja mielenterveyspalvelut

Kun SETA:n periaateohjelma valmistui vuonna 1976, Suomessa käytössä olevassa sairausluokituksessa homoseksuaalisuus luokiteltiin vielä ”seksuaalikäyttäytymisen häiriöksi”. Vallalla oleva psykiatrinen näkemys pohjautui Yhdysvalloista tulleeseen psykoanalyysiin, pääasiassa Radon (1940) eheytysteoriaan perustuviin Bieberin ym. (1962) teksteihin, jotka perustuivat psykiatrisesta potilasaineistosta tehtyihin tutkimuksiin. Merkittävin psykiatrian oppikirja (Achté ym. 1976) luokitteli homoseksuaalisuuden poikkeavuudeksi ja häiriöksi, jota se jatkoi lähes muuttamattomana 1990-luvun lopulle saakka.

Tämän oppikirjan mukaan homoseksuaalit olivat kyvyttömiä ylläpitämään ihmissuhteita, heidän suuntautumisensa johtui patologisesta vanhemmuudesta ja he olivat alttiina erilaisille psykiatrisille sairauksille. Varhaisemmissa kirjoituksissaan Achté oli suositellut mm. sähköshokkihoitoa homoseksuaalisuuteen ja rottakokeisiin viitaten hän oli päätellyt että homoseksuaalisuus on korvikekäyttäytymistä.

SETA vaati, että homoseksuaalisuus poistetaan lääkintöhallituksen sairausluokituksesta. Lisäksi vaadittiin, että psykiatrian ja lääketieteen oppikirjossa samoin kuin sosiaali- ja terveysalan koulutuksessa homoseksuaalisuutta koskettavat osiot korjataan täydellisesti ja tukeudutaan monipuoliseen tietoon ja tutkimusaineistoon. Periaateohjelmassa huomautettiin, että vaikka homoseksuaalisuus ei olekaan häiriö tai sairaus, niin syrjintä ja sosiaalinen paine voivat johtaa mielenterveysongelmiin ja itsemurha-ajatuksiin, ellei ajoissa saada asiantuntevaa apua.

SETA:n ja vanhakantaisten psykiatrien yhteenotto johti neljännesvuosisadan kestävään umpikujaan
SETA:n ja vanhakantaisten psykiatrien yhteenotto johti neljännesvuosisadan kestävään umpikujaan. Sairausleimaa vahvasti puolustanut professori Achté totesi julkisuudessa, että kirjat, joita hän arvostaa eniten, ovat Raamattu ja Kaplan-Sadockin Textbook of Psychiatry. Tuon oppikirjan homoseksuaalisuusluku perustuu Sandor Radon ”adaptionistisiin” näkemyksiin. Radon mukaan Freud oli väärässä olettaessaan, että ihmisellä oli synnynnäisesti biseksuaalisen kehityksen mahdollisuus. Rado ja hänen seuraajansa pyrkivät mitätöimään Freudin näkemyksen, että homoseksuaalit voivat olla psyykkisesti täysin terveitä.

Toistuvat yhteydenotot lääkintöhallitukseen osaltaan johtivat siihen, että homoseksuaalisuus poistettiin suurimmalta osaltaan kansallisesta sairausluokituksesta 1981. Senkin jälkeen vanhakantaiset psykoanalyytikot edelleen liittivät kirjoituksissaan ja opetustyössään yliopistoissa homoseksuaalisuuteen sairausleiman. Myös eräät uskonnolliset yhteisöt ovat joihinkin psykiatreihin ja psykologeihin vedoten aktiivisesti ylläpitäneet käsitystä homoseksuaalisuudesta ”rikkonaisuutena josta voi eheytyä”.

Uuden sukupolven psykiatrit ovat julkaisseet uuden suomalaisen psykiatrian oppikirjan (Lönnqvist ym. 1999). Siinä noudatetaan yhdysvaltalaista DSM-IV luokittelua, josta homoseksuaalisuus on täysin poistettu mutta jossa mm. transvestisuus luokitellaan edelleen häiriöksi. Oppikirjassa korjataan yleisimpiä psykoanalyyttisiä ennakkoluuloja ja todetaan, että homoseksuaalisuus ei ole kliininen kokonaisuus. Homoseksuaalisuuden psykiatrisesta sairausleimasta tehtiin vuosikymmen lopulla sosiologian väitöskirjatutkimus, joka sai runsaasti julkista huomiota (Stålström 1997).

Kansainvälinen, Kaplan & Sadockin toimittama, psykiatrian käsikirja, jonka varhaisempiin painoksiin homoseksuaalisuuden leimaaminen sairaudeksi ja häiriöksi perustui, muuttui radikaalisti uuden psykoanalyytikkopolven tullessa sen kirjoittajiksi (ks. vuoden 2005 Kaplan & Sadock).

Kirkot ja ekumeeniset liikkeet

SETA:n periaateohjelman mukaan Suomen evankelisluterilaisella kirkolla on suuri vastuu homoseksuaalien syrjinnästä, onhan se leimannut homoseksuaalisuuden synniksi, sairaudeksi ja tarttuvaksi paheeksi. SETA vaatikin että kirkko pidättäytyy seksuaalisen suuntautumisen perusteella tapahtuvasta syrjinnästä ja ottaa toiminnassaan huomioon uusimman tieteellisen tutkimustiedon.

Kirkon sisällä on käyty vilkasta keskustelua aiheesta ja kirkko onkin käytännössä lopettanut homoseksuaalisuuden leimaamisen tarttuvaksi mielenterveyden häiriöksi. Piispojen tuorein yhteinen kannanotto asiaan on vuodelta 1984 ja siinä homoseksuaalia tekoja pidetään yhä syntinä. Sen jälkeen kaksi arkkipiispaa ja useat arvostetut teologit (mm. Martti Lindqvist) ovat olleet eturintamassa puolustamassa mm. homoseksuaalien ja aidsiin sairastuneiden ihmisoikeuksia. Toisaalta edelleenkin kirkko kieltäytyy nimittämästä papiksi henkilöä, joka elää avoimesti homona tai lesbona.

SETA:lla on oma kristillinen piiri Malkus, joka toimii kiinteässä yhteistyössä ekumeenisen Yhteysliikkeen kanssa. Yhteysliike on 12.3.1999 perustettu, kirkkojen rajat ylittävä solidaarisuus- ja tukiryhmä joka puolustaa ja edistää ihmisarvoista ja kristillistä tapaa suhtautua seksuaalisiin vähemmistöryhmiin, vastustaa seksuaalisten vähemmistöryhmien syrjintää yhteiskunnassa ja kirkoissa ja edistää asiallista ja eri osapuolia kunnioittavaa keskustelua ja vuorovaikutusta. Yhteysliikkeeseen kuuluu jo useita satoja johtavia teologeja, tutkijoita sekä muita jäseniä, myös itse seksuaalivähemmistöihin kuuluvia.

Kansainvälinen yhteistyö

SETA:n vuoden 1976 periaateohjelmassa todetaan, että homoseksuaaleja syrjitään poliittiselta järjestelmältään hyvinkin erilaisissa maissa. SETA on pitänyt työtään osana maailmanlaajuista taistelua ihmisten tasavertaisuuden ihmisoikeuksien puolesta. Ohjelmassa vaaditaankin, että Suomen hallitus toimii yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa niin YK:ssa kuin muissa kansainvälisissä yhteyksissä turvatakseen seksuaalisille vähemmistöille tasavertaisuuden. Kaksi SETA:n edustajaa onkin ollut mukana 1990-luvun lopulla ulkoministeriön ihmisoikeustyöryhmässä, joka antaa ehdotuksia Suomen harjoittamaksi ihmisoikeuspolitiikaksi

SETA on osallistunut kansainväliseen vaikutustoimintaan mm. Pohjoismaisen homojen ja lesbojen neuvoston (NRH) sekä Kansainvälisen lesbo- ja homojärjestön (ILGA) kautta. SETA oli mukana perustamassa WHO:n myötävaikutuksella aikaansaatua kansainvälistä aidstukikeskusten neuvostoa (ICASO). SETA on auttanut sisarjärjestöjään Baltiassa ja Venäjällä aikana, jolloin seksuaalista tasavertaisuutta ajavat järjestöt olivat niissä vielä kiellettyjä. Omaan työhönsä tasavertaisuuden ja mielenterveyden edistämiseksi SETA on saanut apua mm. Yhdysvaltojen psykiatriyhdistykseltä, Yhdysvaltojen psykologiyhdistykseltä sekä Yhdysvaltojen psykoanalyytikkoyhdistykseltä.

SETA on 2000-luvulla osallistunut useihin EU:n tutkimusprojekteihin, jotka selvittävät seksuaalivähemmistöjen asemaa työelämässä (esim. Lehtonen & Mustola (2004).

SETA:n sosiaalipalvelut

SETA ry:n sosiaalipalvelut ovat ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä. Seksuaalisuus ja sukupuoli ovat niin tärkeitä ulottuvuuksia ihmisen persoonallisuudessa, että itsensä hyväksyminen tai sen puute näillä alueilla heijastuu muuhun hyvinvointiin, minäkuvaan ja mielenterveyteen. Minäkuvan rakentamisessa yhteyden saaminen omana pidettyyn viiteryhmään, jossa voi avoimesti ilmaista tuntemuksiaan ja ajatuksiaan ja saada niille myönteistä vastakaikua, on itsetunnon kannalta tärkeää.

SETAn sosiaalipalvelut ovat muuta virallista sosiaalipalvelutoimintaa täydentävää. Virallisissa auttamisjärjestelmissä ei vielä osata aina suhtautua luontevasti vähemmistöihin kuuluviin ja työntekijät eivät riittävästi tunne vähemmistöidentiteettien rakentumisprosesseja, "ulostuloon" liittyviä kysymyksiä ja itsesyrjintää. SETA:n sosiaalipalvelut koostuvat sosiaalityöstä, puhelinpäivystyksestä ja pienryhmätoiminnasta. 1990-luvun lopulla SETA:lla on 19 jäsenjärjestöä, joista 12 on alueellisia järjestöjä ja loput teema- tai ammattikuntakohtaisia järjestöjä, kuten perheyhdistys Sateenkaariperheet ry ja Sosiaali- ja terveysalojen lesbo- ja homotyöntekijät - STEAM ry. SETAn sosiaalipalvelut perustuvat pitkälle vapaaehtoistoimintaan. Keskusjärjestön palveluksessa on yksi sosiaalityöntekijä ja yksi koulutussihteeri, jotka toimivat Transtukipisteessä. Lisäksi kolmella jäsenjärjestöllä on palkattuna osa-aikaiset sosiaali- ja koulutussihteerit.

Jäsenjärjestöissä toimii ympäri maata 50 pienryhmää, jotka on suunnattu mm. nuorille, kristillisille homoille, lesboilla ja bi-ihmisille, biseksuaaleille, avo/avioliitossa oleville/olleille miehille, homo- ja bi-nuorten vanhemmille, varttuneille naisille jne. Lisäksi on yhdessäolo- ja leiritoimintaa lapsiperheille ja tukiryhmä päihdeongelmaisille. Osa ryhmistä on vapaamuotoisia keskustelu- tai toimintaryhmiä, osaa ohjaa sosiaalialan ammattilainen. Näiden ryhmien merkitys on erityisen suuri silloin kun omaa identiteettiä selvitellään ja kun siitä kerrotaan omalle sosiaaliselle verkostolle. Myös esim. kristillisen ryhmän merkitys on suuri, kun kirkko ei tarjoa vuoropuhelua eikä tukea ja viiteryhmää itsensä hyväksymiselle.

SETA:n ja sen jäsenjärjestöjen puhelinpäivystys toimi vuonna 1998 kahdeksalla paikkakunnalla. Puhelinpäivystyksestä huolehtivat vapaaehtoistyöntekijät, jotka saavat sitä varten säännöllistä koulutusta ja työnohjausta, joiden avulla pyritään turvaamaan päivystyksen laadullinen ja eettinen taso. Puheluista suuri osa liittyy seksuaali- ja sukupuoli-identiteetin selvittelyyn, ihmissuhteisiin sekä arkielämän kysymyksiin. Homo- ja biseksuaalisuuden ohella huomattava osa puheluista koski transvestisuuteen ja transsukupuolisuuteen liittyviä kysymyksiä. Sosiaalityöntekijät ohjaavat järjestöjen vapaaehtoistyötä ja koulutustoimintaa. Sosiaalityö on paitsi yksilökohtaista työtä myös yhteisöllistä, vaikuttamista homo- ja biseksuaalien ja trans-ihmisten yhteisöjen ongelmiin. Tavoitteena on, että kukin yhteyttä ottava löytää itselleen sopivan vertaisryhmän ja toimintamuodon ja että toimintamuodot vastaavat ajan haasteisiin. Osa yhteydenottajista on sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia, jotka tarvitsevat neuvoja ja työnohjausta.

SETA on 2000-luvulla osallistunut useisiin yhdenvertaisuutta edistäviin yhteistyöprojekteihin muiden kansalaisjärjestöjen (maahanmuuttajajärjestöjä, Ihmisoikeusliitto, Vammaisfoorumi jne.) ja viranomaisten kanssa. Vuodesta 2004 alkaen SETA on saanut Opetusministeriöltä toiminta-avustusta nuorisotyöhön ja sitä on kohdennettu erityisesti Pohjois-Suomeen.

Koulutustoiminta

SETA:lla ja sen jäsenjärjestöillä on runsaasti ulospäin suunnattua koulutustoimintaa. Erilaisia koulutustilaisuuksia on vuosittain 200–300. Yleisin koulutusmuoto on koululuokille pidetyt vuorovaikutukselliset, paljon keskustelua sisältävät oppitunnit. Niissä on lähdetty koulutettavien todellisuudesta ja tiedon tarpeesta. Keskustelun myötä on kerrottu näkökulmista seksuaalisuuteen ja sukupuoleen sekä vähemmistöihin kuuluvien arjesta ja osakulttuureista. Tavoitteena on, että koululaiset saavat välineitä oman seksuaalisuutensa ja sukupuolensa pohtimiseen ja erilaisiin vähemmistöihin kuuluvien ihmisten kanssa elämiseen.

SETA lähettää edustajiaan alustajiksi ja keskustelun virittäjäksi myös oppilaitosten ja yliopistojen teemapäiville, luentosarjoille ja seminaareihin
SETA lähettää edustajiaan alustajiksi ja keskustelun virittäjäksi myös oppilaitosten ja yliopistojen teemapäiville, luentosarjoille ja seminaareihin. Suurin osa kouluttajista on vapaaehtoistyöntekijöitä, jotka saavat kouluttajakoulutusta. Yhteistyössä Sosiaali- ja terveysalojen lesbo- ja homotyöntekijät - STEAM ry:n, SEXPO säätiön ja ammatillisten oppilaitosten kanssa SETA on osallistunut sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten ja opiskelijoiden koulutukseen seksuaalisuuteen, sukupuoleen ja vähemmistökysymyksiin liittyvissä teemoissa.

Aids-tukikeskus

Ennen ensimmäisten Aids-diagnoosien tekemistä Suomessa SETA teki jo syksystä 1982 lähtien määrätietoista työtä Aids-ilmiön kanssa. Seta tiedotti homomiesten keskuudessa Yhdysvalloissa todetuista lisääntyneistä kuolemaan johtaneista sairastumisista. Huolta koettiin paitsi taudin leviämisestä myös sen lieveilmiöistä: homoihin kohdistuvan syrjinnän todennäköisestä lisääntymisestä sekä rekisteröimis- ja eristämispyrkimyksistä.

Ensimmäisten Aids-diagnoosien jälkeen SETA:an perustettiin kesällä 1983 terveysryhmä, jonka tehtäviin kuului ennaltaehkäisevän tiedon tuottaminen ja levittäminen, henkilökohtaisen neuvonnan ja ohjauksen organisoiminen mahdollisesta tartunnasta huolestuneille, SETA:n sosiaalipalvelussa toimivien kouluttaminen ja yhteistyö lääkäreiden ja viranomaisten kanssa. Käytännössä tämä merkitsi puhelinpäivystystä ja lääkärin vastaanottoja SETA:n toimistossa, tiedotteiden laatimista ja jakamista, koulutustilaisuuksia, tietoiskuja diskoihin, haastattelujen antamista lehdistölle, yhteydenpitoa Aidsia tutkivaan lääkäriryhmään ja viranomaisten herättelyä yhteistyöhön.

Lääkintöhallituksessa aidsia ei aluksi koettu vakavaksi epidemiologiseksi ongelmaksi. Julkinen terveydenhuoltojärjestelmä oli haluton järjestämään palveluita, joihin voisi tulla nimettömänä mistä päin Suomea tahansa. SETA:ssa anonyymit tutkimukset koettiin taudin leviämisen rajoittamisen kannalta ensiarvoisen tärkeiksi, liittyihän tartunnan julkituloon suuria sosiaalisia riskejä. SETA kävi toistuvasti sekä sosiaali- ja terveysministerin että lääkintöhallituksen pääjohtajan luona vaatimassa asianmukaisten tutkimusmahdollisuuksien järjestämistä.

Helmikuussa 1985 lääkintöhallitus asetti laajapohjaisen aids-työryhmän, jonka kokoonpanossa oli otettu huomioon SETA:n esittämät vaatimukset
Lääkintäviranomaisten asennoituminen tartuntojen vakavuuteen muuttui vuonna 1984, kun huomattiin, että HI-virus saattoi levitä ns. "valtaväestöön". Helmikuussa 1985 lääkintöhallitus asetti laajapohjaisen aids-työryhmän, jonka kokoonpanossa oli otettu huomioon SETA:n esittämät vaatimukset ja joka oli linjassa WHO:n aids-politiikan kanssa.

Työryhmä päätyi maltilliseen vapaaehtoisuutta ja valistusta korostavaan linjaan. Tavoitteeksi asetettiin tutkimuksiin ja hoitoon hakeutumisen helpottaminen ja asiallinen tiedottaminen. Samalla torjuttiin ehdotukset laajoista testauksista ja vaatimus yleisvaaralliseksi taudiksi luokittelemisesta, joka olisi vaarantanut tutkimuksiin hakeutumisen. Syyskuussa 1985 lääkintöhallitus aloitti terveydenhuollon henkilöstön koulutuksen, jossa oli mukana myös SETA:n terveysryhmän edustaja. SETA valmisteli lääkintöhallituksen kanssa lääkäreille suunnatun tiedotteen homo- ja biseksuaalisuudesta (Nissinen 1985).

SETA pyrki olemaan toiminnassaan seksuaalimyönteinen ja hillitsemään paniikkimielialan synnyttämistä. Siksi tiedottamisen piti olla kohderyhmien mukaan suunniteltua ja sellaista, että siinä tunnustetaan ihmisen seksuaalisen käyttäytymisen suuri kirjo. Lääkintöhallitus valitsi aluksi omassa tiedottamisessaan pelottelun mm. kampanjalla AIDS - TAPPAVA TULIAINEN.

Koululaisille suunnatussa informaatiossa homoseksuaalisuus jäi aluksi täysin vaille huomiota ja opettajille jaetussa oppaassa kehotettiin varottamaan nuoria irtosuhteista ja homoseksuaalisista suhteista. Tässä vaiheessa SETA:n ulkoasultaan vaatimaton Turvallinen seksi -tiedote, oli ainoa esite, jossa seksuaalisuuden eri muodoista puhuttiin myönteisesti ja jossa hyvin käytännönläheisin termein kerrottiin, miten suojautua tartunnalta. Terveyskeskukset tilasivatkin runsaasti tätä esitettä jaettavaksi asiakkaittensa käyttöön.

Kansanterveyslaitos päätti vuonna 1986 lähteä yhteistyöhön SETA:n kanssa anonyymien vasta-ainetestien organisoimisessa. Näin syntyi perusta erilliselle Aids-tukikeskukselle, jonka SETA käynnisti syksyllä 1986. Sen taustaryhmään kutsuttiin Kansanterveyslaitoksen ohella myös mm. Suomen mielenterveysseuran edustus. Tukikeskustoiminta levisi yhteensä kuudelle paikkakunnalle. Vuoden 1997 loppuun saakka se toimi SETA:n alaisena organisaationa ja vuoden 1998 alusta lähtien se muuttui itsenäiseksi HIV-säätiöksi.

Tukikeskusten toiminta on suunnattu sekä tartuntaa pelkääville että kaikille tartunnan saaneille ja heidän läheisilleen, riippumatta seksuaalisesta suuntautumisesta tai tartuntatavasta. Toiminta sisältää puhelinpäivystystä, anonyymin vasta-ainetestauksen, tukihenkilö- ja ryhmätoimintaa, sopeutumisvalmennuskursseja tartunnan saaneille, lääkärin, psykologin ja sosiaalityöntekijän vastaanoton sekä ennaltaehkäisevää toimintaa. Toiminnan perusperiaatteita ovat olleet myönteinen suhtautuminen seksuaalisuuteen, syrjinnän vastustaminen sekä sosiaalisen turvallisuuden ja ihmisoikeuksien puolustaminen.

Suomessa uusien hiv-tartuntojen määrä on pysynyt melko vakiona ja eurooppalaisittain erittäin alhaisella tasolla, 50–90 uutta havaittua tartuntaa vuosittain. Homoseksissä saatujen tartuntojen määrä ja osuus havaituista uusista tartunnoista on vähentynyt: 1980-luvun lopulla niitä oli 60 % havaituista tartunnoista, 90-luvun lopulla enää noin 20 %.

Vuoden 1999 alkupuolella huumeruiskujen välityksellä saatujen tartuntojen määrä lähti jyrkkään nousuun. Myös homoseksissä saatujen tartuntojen suhteellinen lukumäärä on 2000-luvulla noussut samaan suuruusluokkaan kuin heteroseksissä saadut tartunnat. Ulkomaalaisten osuus kaikista tartunnan saaneista on 2000-luvulla kohonnut nopeasti ja muodostaa vuonna 2005 jo yli puolet kaikista tartunnan saaneista.

Transtukipiste

Transsukupuoliset, joilla fyysiset sukupuoliominaisuudet eivät vastaa omaksi koettua sukupuoli-identiteettiä, ja transvestiitit, miehet jotka ajoittain ilmentävät itsessään olevaa feminiinistä puolta mahdollisimman monipuolisesti esim. pukeutumalla, ovat olleet alusta lähtien mukana SETA:n toiminnassa. SETA:n sisällä transihmiset ovat kuitenkin olleet vähemmistöasemassa. Transsukupuoliset perustivatkin 1984 TRASEK ry:n ja transvestiittien Dreamwear Club rekisteröitiin 1996. Molemmat ovat toimineet yhteistyössä SETA ry:n kanssa. Transsukupuolinen ihminen tarvitsee sekä pitkäjänteistä lääketieteellistä hoitoa että vahvoja sosiaalisia tukirakenteita päästäkseen elämään omimpana kokemansa sukupuolen mukaista elämää. Ilman niitä sosiaalisen syrjäytymisen ja itsemurhan riskit ovat huomattavia. Suomessa transsukupuolisten ihmisten hoidot ovat olleet vaikeasti saatavilla olevia ja sattumanvaraisia. 1980 -luvulla osa transsukupuolisista henkilöistä hakeutui leikkaushoitoihin ulkomaille, osa sai hormonihoitoa Suomessa ilman muuta tukea ja hyvin monilta puuttui kokonaan näköalat omasta tulevaisuudesta. Moni menetti luottamuksen siedettävän elämän mahdollisuuksista kohdallaan ja SETA:an kantautui tietoja transsukupuolisten ihmisten itsemurhayrityksistä ja itsemurhista.

Tutkimuksiin pääseminen on ollut työlästä ja monet ovat pitäneet niitä kohtuuttoman vaikeina ja epäluotettavina
Transsukupuoliset tarvitsevat edelleenkin ennen leikkaushoitoa kastraatioluvan, minkä hakeminen on pitkä prosessi ja luvan saaminen on ollut epävarmaa. Kastraatioluvan ja leikkaushoitojen ehtona ovat tutkimukset tiettyjen keskussairaaloiden psykiatrian klinikalla. Tutkimuksiin pääseminen on ollut työlästä ja monet ovat pitäneet niitä kohtuuttoman vaikeina ja epäluotettavina. Maassa on ollut yksittäisiä trans-kysymyksiä tuntevia sosiaalityöntekijöitä, psykologeja, psykiatreja ja lääkäreitä, mutta transsukupuolisen henkilön ja asiantuntevan ammattiauttajan kohtaaminen on sattumanvaraista.

SETA ja Trasek pyrkivät 1980-luvulta lähtien toistuvasti vaikuttamaan sosiaali- ja terveysalan viranomaisiin, jotta maahan saataisiin johdonmukainen ja asiantunteva hoitojärjestelmä transsukupuolisille. Lopulta Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen STAKES asetti transtyöryhmän, joka julkisti vuonna 1994 muistion trans-ihmisten hoito- ja tukipalvelujen kehittämiseksi. Heti tämän jälkeen SETA perusti Transtukipisteen Raha-automaattiyhdistyksen myöntämän 3-vuotisen projektiavustuksen turvin. Kun Sosiaaliministeriö lopulta vakuuttui toiminnan tarpeellisuudesta, on Raha-automaattiyhdistys myöntänyt vuosittaisen toiminta-avustuksen tukipisteelle. Transtukipiste on rakentanut Suomeen tukipalveluja transseksuaaleille ja transvestiiteille sekä heidän läheisilleen ja neuvonta- ja konsultaatiopalveluita ammattiauttajille ja viranomaisille. Se on koonnut tietoa eri asiakasryhmien tarpeisiin ja tuottanut uutta tietoa mm. transihmisten tuen tarpeista ja erilaisten tukimuotojen toimivuudesta. Toiminnassa mukana olleet ovat uudistaneet ja tarkentaneet transtematiikkaan ja sukupuolen jäsentämiseen liittyvää käsitteistöä.

Tukipiste on paikallistanut ja analysoinut ongelma-alueita ja järjestänyt seminaareja, jotka ovat toimineet foorumeina transihmisten, viranomaisten ja ammattiauttajien vuoropuhelulle. Se on rakentanut keskusteluyhteyden poliittisiin päättäjiin ja pyrkinyt edistämään toimivien käytäntöjen aikaansaamista hoitoihin. Vuoden 1998 lopulla Sosiaali- ja terveysministeriö kokosi transsukupuolisten asemaa kehittävän työryhmän, jonka 12 jäsenestä yksi edustaa transsukupuolisten ihmisten järjestöä TRASEK:ia.

Transtukipisteessä on toiminut yksi sosiaalityöntekijä, jonka toimenkuvaan on kuulunut mm. yksilökohtainen neuvonta ja psykososiaalinen tuki asiakkaille, vapaaehtoistyönä tapahtuvan tiedotus-, koulutus- ja tukitoiminnan koordinointi sekä koulutus ja konsultaatio sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille. Tukipiste on järjestänyt vertaistukea puhelinpäivystyksen, tukihenkilötoiminnan ja pienryhmien muodossa. Toistaiseksi kaikki palvelut ovat olleet ilmaisia joitakin kursseja lukuun ottamatta. Helsingin ulkopuolella Transtukipiste on tehnyt yhteistyötä SETA ry:n paikallisten jäsenjärjestöjen kanssa.

Oma-apuryhmissä ihmiset ovat voineet turvallisesti tutustua toisiin ja saada tukea sukupuoli-identiteetin etsimisessä ja vahvistamisessa. Ryhmissä on voinut jakaa tunteita, kokemuksia ja tietoa. Pienryhmiä ovat olleet mm. naisesta mieheksi -transsukupuolisten ryhmä, transvestiittiryhmä, ryhmä hoidossa oleville transsukupuolisille, leikkaushoidon saaneiden ryhmä, ryhmä transsukupuolisten läheisille, ryhmä parisuhteessa eläville transsukupuolisille ja heidän kumppaneilleen. Tukipiste on valmistellut sopeutumisvalmennuskursseja leikkauksen läpikäyneille.

Tukipiste on palvellut ensisijaisesti transsukupuolisia ihmisiä ja heidän läheisiään, mutta palveluja ovat voineet käyttää myös transvestiitit ja muut sukupuoli-identiteettiään pohtivat ihmiset. Rajankäynti transvestisuuden ja transsukupuolisuuden välillä on toisinaan mahdotonta. Jotkut transvestiittielämää elävistä ovat identiteetiltään lähempänä transsukupuolisuutta kuin transvestisuutta, mutta tulevat toimeen ilman transsukupuolisuushoitoja.

Tukipisteessä on todettu, että identiteetille saatu tuki saattaa auttaa löytämään tavan kompensoida kehon ja omaksi koetun identiteetin jatkuvassa ristiriidassa elämistä ilman lääketieteellistä apua ja että kaikki eivät pidä tilannettaan kahden sukupuolen välimaastossa erityisen ristiriitaisena.

Transvestiiteilla ammatillisen avun ja tukihenkilön tarve on lyhytaikaisempaa kuin transseksuaaleilla. He tarvitsevat tukea myönteisen identiteetin rakentamiseen ja itsesyrjinnän läpityöskentelyyn. He tarvitsevat usein rohkaisua ja transvestisuuden varauksetonta hyväksyntää, mikä auttaa itsensä hyväksymisessä ja avoimuudessa eteenpäin. Tämän jälkeen monet pohtivat sitä, voiko asian ottaa puheeksi parisuhteessa ja millä tavoin. Useat tarvitsevat prosessinsa aikana tukea myös vanhempana olemiseen, varsinkin jos puoliso ei hyväksy miehensä transvestisuutta.

Transvestiittien järjestö Dreamwear Club ry käynnisti vuonna 1999 terveyden edistämiseen myönnetyn avustuksen turvin hankkeen, jossa hankitaan tietoa transvestiittien elämäntilanteista ja laaditaan informaatiopaketti mm. sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten käyttöön. Hankkeen tukiryhmään kuuluvat mm. Transtukipiste, Suomen mielenterveysseura ja SEXPO säätiö.

Transtukipisteessä aloitettiin aktiivinen perhetyö, jossa sukupuoliristiriitaa kokevien läheisille tarjotaan psykososiaalista tukea apua.

Tapaamismahdollisuuksien kehittäminen

Järjestöt ovat alusta lähtien organisoineet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluville turvalliseksi koettuja tapaamismahdollisuuksia. Näistä laajimman yleisön ovat saaneet erilaiset tanssi-illat ja diskot, joita on järjestetty 70-luvun alusta lähtien. Aluksi niitä järjestettiin suurimmissa kaupungeissa kerran pari kuukaudessa. Edelleenkin näitä tansseja järjestetään keskisuurissa kaupungeissa, ja niiden merkitys ihmisten vapautumiselle, identiteetille ja ihmissuhteiden luomiselle on huomattava. Tanssien ja diskojen järjestämisellä lesbo- ja homojärjestöt ovat samalla rahoittaneet sosiaalipalveluaan, lehden julkaisua ja järjestötoimintaansa.

Vuonna 1984 SETA-säätiö avasi Helsingissä (ravintola Gambrinissa) ensimmäisen "homodiskon”, josta nyttemmin on kehittynyt hyvin suosittu disko (DTM) koko nuorison keskuudessa. Nyttemmin Helsingissä on jo useita ja Turussa ja Tampereellakin joitakin puhtaasti liiketoimintaan perustuvia homo- ja biseksuaaleille ja transihmisille suunnattuja baareja ja diskoja. SETA:n jäsenjärjestöt organisoivat kerran vuodessa Pride – viikon, joita järjestetään lähes kaikissa länsimaissa. Silloin juhlitaan vapautumista syrjinnästä, osoitetaan yhteisyyttä ja ylpeyttä omasta seksuaalisuudesta ja elämäntavasta. SETA on julkaissut omaa lehteä, aluksi SETA-lehden ja nyttemmin Z-lehden nimellä. Kohderyhmänä ovat olleet sekä mielipidevaikuttajat että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat. Lehti on toisaalta pyrkinyt vaikuttamaan yleiseen mielipideilmastoon, toisaalta se on pyrkinyt auttamaan homoja, lesboja, bi- ja transihmisiä itsetunnon, identiteetin ja elämäntavan rakentamisessa. Tämä onkin luonut ajoittaista jännitystä lehden linjauksissa. Kun yleisradion monopoli radiolähetyksiin murtui 1980-luvulla ja paikallisradiot aloittivat toiminnan, sai myös SETA mahdollisuuden omaan säännölliseen lähetysaikaan pääkaupunkiseudulla, ja onkin toimittanut omia puolen tunnin ohjelmia viikoittain nyt yli 10 vuotta.

Sosiaali- ja terveysalojen homo- ja lesbotyöntekijät järjestäytyvät

Sosiaali- ja terveysaloilla toimivat lesbot ja homot olivat pitkään työssään vaiti omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan. Syynä oli pelko leimautumisesta. Tilanteen korjaamiseksi joukko lesboja ja homoja muodosti verkoston 1990-luvun alkupuolella. Toimintaideana oli tarjota keskinäistä tukea, koulutusta ja työnohjausta. Tälle pohjalle muodostui vuonna 1996 Sosiaali- ja terveysalojen lesbo- ja homotyöntekijät - STEAM ry.

... suurin osa vuoden 1976 periaateohjelmassa esiin tuoduista vaatimuksista oli toteutunut.
Se on järjestänyt seminaareja mm. identiteetistä, avoimuudesta, lesbo- ja homosuhteiden erityiskysymyksistä ja erilaisista vanhemmuuksista. STEAM on muodostanut myös terapeuttiverkoston, jonka puoleen mm. SETA on voinut ohjata asiakkaita. STEAM on tehnyt yhteistyötä mm. Euroopan homo- lesbo- ja bipsykologien järjestön ALGBP-E:n, sekä yhdysvaltain psykologi-, psykiatri-, ja psykoanalyytikkoyhdistysten kanssa.

Homo-, lesbo- ja transjärjestöt ovat tehneet Suomessa tuloksellista työtä ihmisten tasavertaisuuden puolesta. Kun SETA vietti 30-vuotisjuhliaan toukokuussa 2004, voitiin todeta, että suurin osa vuoden 1976 periaateohjelmassa esiin tuoduista vaatimuksista oli toteutunut.

Nyt uuden vuosituhannen alettua onkin syytä harkita uutta periaateohjelmaa, jonka tavoitteena on päästä edelläkävijäksi paitsi sukupuolten välisessä tasa-arvossa myös tasavertaisten oikeuksien ja seksuaalisen hyvinvoinnin edellytysten turvaamisessa kaikille seksuaalisesta suuntautumisesta tai sukupuolisesta identiteetistä riippumatta.

Vuonna 1980 SETA:ssa vieraillut yhdysvaltalainen antropologi Tom Fitzgerald kiteytti SETA:n kaltaisten järjestöjen toiminnan merkityksen seuraavasti:

”Sinun täytyy olla se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa.”

”Kun oma-apujärjestö ottaa itselleen poliittisia tavoitteita ja tehtäviä, siitä tulee kyseessä olevan vähemmistön oikeusasiamies… Homojen ja lesbojen oma-apuryhmillä on ollut myönteinen ja konkreettinen vaikutus niin homojen ja lesbojen elämään kuin uskoakseni myös niihin yhteiskuntiin joissa ne toimivat. Niissä ei ole kysymys vain henkilökohtaisesta kasvusta ja muutoksesta (mikä tarjoaa lisää sosiaalisia vaihtoehtoja, yhteisön ja identiteetin) vaan myös muutoksen välineestä. Viime kädessä tällaisessa ruohonjuuritoiminnassa on kyse osallistuvasta demokratiasta – siinä ihmiset toimivat itsensä puolesta. (Fitzgerald, 1980)

Stonewallin kapinan jälkeinen sukupolvi on kehittynyt katuaktivisteista ja mielenosoittajista oman alansa asiantuntijoiksi ja monet jatkavat toimintaansa seksuaalisen tasavertaisuuden ja hyvinvoinnin puolesta. He ovat omassa elämässään toteuttaneet Mahatma Gandhin kuuluisan tunnuslauseen: ”Sinun täytyy olla se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa.”

Artikkelin kirjoittajat kiittävät Helsingin seudun SETA:n (ent.) sosiaalisihteeri Kaija Kurkelaa, SETA:n (ent.) pääsihteeri Rainer Hiltusta, SETA:n Transtukipisteen erityissosiaalityöntekijä Maarit Huuskaa, yhdysvaltalaisen aids-organisaation Medicine and Miracles puheenjohtaja Gus Nasmithiä, kansanterveyslaitoksessa toimivaa professori Pauli Leinikkiä, lääk.yo Tauno Matikaista ja ins. Tom Heikkistä saamastaan avusta ja kommenteista .

Viitteet

Achté (1976): Seksuaalitoiminnan häiriöt ja seksuaaliset poikkeamat. Teoksessa Achté, K, Alanen, Y.O. & Tienari, P. Psykiatria. 3. painos. Porvoo: WSOY, 736–765.

Beauvoir, Simone de (1980/1949) Toinen sukupuoli. Suom. Annikki Suni. Helsinki: Kirjayhtymä.

Bergler, Edmund (1958) Counterfeit sex. New York NY: Grune and Stratton.

Bieber, Irving, Dain, Harvey J., Dince, Paul R., Drellich, Marvin G., Grand, Henry G., Gundlach, Ralph H., Kremer, Malvina W., Rifkin, Alfred H., Wilbur, Cornelia B., Bieber, Toby B. (1962) Homosexuality. A psycho-analytic study. New York NY: Basic Books.

Cederberg, Trygve (1994) Homoseksuaalisuus ja etiikka. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus, sarja B, Nro 74.

D’Emilio, J. (1983) Sexual politics, sexual communities: the making of a homosexual minority in the United States. Chicago IL: University of Chicago Press.

Ford, Clellan S. and Beach, Frank A. (1951) Patterns of sexual behavior. Westport CN: Greenwood Press.

Grönfors, Martti, Haavio-Mannila, Elina, Mustola, Kati ja Stålström, Olli (1984) Esitietoja homo- ja biseksuaalisten ihmisten elämäntavasta ja syrjinnästä. Teoksessa Sievers, K. & Stålström, O. (Toim.) Rakkauden monet kasvot. Homoseksuaalisesta rakkaudesta, ihmisoikeuksista ja vapautumisesta. 2. painos. Espoo: Weilin + Göös, 132–160.

Heikkinen, Teppo (1991) Homoseksuaalisuus oppikirjoissa. Nuorisotutkimus 9, 2.

Heikkinen, Teppo ja Stålström, Olli (1991) Homoseksuaalisuutta normittava opetus tukee syrjintää. Psykologia 6, 478–485.

Hooker, Evelyn (1957) The adjustment of the male overt homosexual. Journal of Projective Techniques 21, 18–31.

Hämäläinen, Veli-Pekka (1968) (Toim. ja esipuhe) Ihminen ja yhteiskunta (Homo et societas), vol 1-2.1968. Faksimile-painos liitteineen vuodelta 1991.

Juvonen, Tuula (2002) Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia [sosiaalipolitiikan alan väitöskirja]. Jyväskylä: Vastapaino.

Kinsey, Alfred C., Pomeroy, Wardell B, Martin, Clyde E. (1948) Sexual behavior in the human male. Philadelphia PA: W.B. Saunders.

Kinsey, Alfred C., Pomeroy, Wardell B., Martin, Clyde E., Gebhard, Paul H. (1953) Sexual behavior in the human female. Philadelphia PA: W.B. Saunders.

Kinsey, Alfred C., Pomeroy, Wardell B., Martin, Clyde E., Gebhard, Paul H. (1954) Naisen sukupuolinen käyttäytyminen. Suomentanut Eila Harju. Helsinki:Valokirjat.

Lehtonen, Jukka, Nissinen, Jussi ja Socada, Maria (1997) Hetero-olettamuksesta moninaisuuteen. Lesbot, homot, bi- ja transihmiset sosiaali- ja terveyspalveluiden asiakkaina. Helsinki: Edita.

Lehtonen, Jukka (Toim.)(1999) Homo Fennicus. Miesten homo- ja biseksuaalisuus muutoksessa). Sosiaali- ja terveysministeriön naistutkimusraportteja 1/1999)

Lehtonen, Jukka & Mustola, Kati (Toim.)(2004) "Eihän heterotkaan kerro..." Seksuaalisuuden ja sukupuolen rajankäyntiä työelämässä. ESR Tutkimukset ja selvitykset 2/04. Helsinki: Työministeriö.

Nissinen, Jussi (1985) Homo- ja biseksuaalisuudesta. Helsinki: Lääkintöhallitus.

Nissinen, Jussi (1995) Homo- ja biseksuaalisuuden huomioonottaminen päihdehuollossa. Sosiaalipsykologian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. Sosiaalipsykologian laitos.

Rado, Sandor (1940) A critical examination of the concept of bisexuality. Psychosomatic Medicine, 2, 459–467.

Socarides, Charles W. (1978a) Homosexuality. Psychoanalytic therapy. Northvale NJ: Jason Aronson.

Stålström, Olli (1997) Homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu [väitöskirja]. Tampere: Gaudeamus.

Tielman, Rob (1982) Homoseksualiteit in Nederland. Studie van een emancipatiebeweging. Amsterdam: Boom Meppel.

Zayas, Alfred de ym. (1990) Application of the International Covenant on Civil and Political Rights under the optional protocol by the Human Rights Committee. Geneva: United Nations.