Suomalaisten lesbo- ja homoliikkeiden historiaa Kati Mustola

Eurooppalaisten homo- ja lesboliikkeiden historiassa korostetaan usein New Yorkin Greenwich Villagen kaupunginosassa sijaitsevan Stonewall Inn -nimisen kapakan edustalla elokuussa 1969 tapahtuneita mellakoita merkkinä uudesta vaiheesta homo- ja lesboliikkeiden historiassa. Noilla mellakoilla lieneekin suuri merkitys USA:n homo- ja lesboliikkeille, vaikka samoina vuosina myös USA: n länsirannikolla tapahtui kaikenlaista, vähintään yhtä merkittävää. Meidän eurooppalaisten olisi kuitenkin tärkeämpää katsoa omaa historiaamme.

Suomalaisen homo- ja lesboliikkeen kehityksessä Stonewallin mellakoilla on ollut hyvin vähän merkitystä. Suomessa alkoi tapahtua jo monta vuotta aiemmin, ja meidän kannaltamme paljon tärkeämpiä asioita. Suomalaisen lesbo- ja homoliikkeen tärkeät alkuvuodet ovat 1964, jolloin homomiehet valtasivat Vanhan Kellarin, sekä 1967, jolloin perustettiin ensimmäinen suomalainen homoseksuaalien yhdistys. Homomiehet, ja pian myös lesbot alkoivat vaatia omaa tilaa ja omaa ääntä yhteiskunnassa.

1960-luvun murrokset ja niiden luoma uusi tilanne

1960-luvulla käytiin kaikkialla länsimaissa keskustelua seksuaalisuudesta ja sen 'vapauttamisesta' ahdasmielisistä asenteista ja lainsäädännöstä. Yksi keskustelun aiheista oli homoseksuaalisuuden dekriminalisointi. Suomessa ja useassa muussa maassa laki kielsi seksin samaa sukupuolta olevien aikuisten kesken. Muita keskustelun teemoja olivat aborttilainsäädännön liberalisointi, seksuaali- ja ehkäisyvalistuksen saaminen kouluopetukseen sekä seksi avioliittoinstituution ulkopuolella, ennen kaikkea ns. esiaviollinen seksi. Ehkäisypillerin tulo markkinoille merkitsi vallankumousta heteroseksuaalisten naisten elämässä: se mahdollisti seksin ilman raskaudenpelkoa.

Ruotsissa suuri seksikeskustelu alkoi vuonna 1962, Suomessa keväällä 1965. Vuonna 1964 Ruotsissa ilmestyi kaksi homoseksuaalisuutta käsittelevää kirjaa, Lars Ullerstamin Erotiska minoriteter sekä Henning Pallesenin De avvikande, joilla oli paljon lukijoita myös Suomessa. Ullerstamin kirjan suomennos Sukupuoliset vähemmistöt ilmestyi vuonna 1968. 1960-luvun jälkipuoliskolla suomeksi ilmestyi useita kirjoja, joissa käsiteltiin homoseksuaalisuutta, myös aikakauslehdet alkoivat kirjoittaa homoseksuaalisuudesta. Enää ei lääkäri- ja tietosanakirjojen homoseksuaalisuutta sairautena käsittelevä näkemys ollut ainoa näkökulma ja tietolähde. Lehtikirjoitukset levittivät tietoa homoseksuaalisuudesta ja homoalakulttuureista, sekä muissa maissa toimivista homoliikkeistä, ja loivat siten pohjaa identiteettitietoisen vähemmistön synnylle.

Suomalaiseen 1960-luvun murrokseen liittyy myös alkoholikulttuurin muutos. Valtion alkoholiliike Alko oli tarkkaan vartioinut ja säännöstellyt alkoholin myyntiä ja ravintolatoimintaa. Ravintolassa alkoholia ei saanut myydä ilman ruokailua, eivätkä naiset päässeet ravintoloihin ilman miesseuraa. Jälkimmäisen määräyksen avulla pyrittiin ehkäisemään prostituutiota. Samalla se kuitenkin esti lesbobaarikulttuurin muodostumisen Suomeen. Pohjois-Amerikan ja Keski-Euroopan lesbojen baarikulttuurit olivat muodostuneet työväenluokkaisten ja keskiluokkaisten työssäkäyvien naisten varaan - eli naisten joilla oli omaa rahaa ravintolassa kulutettavaksi.

Naisten syrjiminen ravintoloiden ovilla ärsytti tasa-arvotietoisia heteronaisia, ja oli välittömänä sysäyksenä miesten ja naisten välistä tasa-arvoa ajavan Yhdistys 9:n perustamiselle vuonna 1966. Naisten ravintolaan pääsystä käytiin julkista keskustelua lehdistössä, ja vuonna 1967 Alko lupasi ravintoloille, ettei anniskelupaikan luokitus tipu, vaikka alkoholitarkastaja näkisikin yksinäisiä naisia pöydissä. Tämä avasi ravintoloiden ovet ilman miesseuralaista oleville naisille.

Myös naisten pukeutumiskoodi muuttui. Aiemmin ei oltu pidetty soveliaana että nainen esiintyy pitkissä housuissa muualla kuin hiihtoladulla, mutta 1960-luvun muoti toi pitkät housut myös naisten asuksi. Miehiltä vaadittiin ravintolan ovella useimmiten edelleen kravatti, mutta naiset pääsivät sisään pitkissä housuissa. Tosin miesten kravattipakko oli kierrettävissä sillä, että ravintolan portsarilla - jollainen oli joka ravintolassa - oli yleensä lainakravatteja, ja sisäänpääsymuodollisuus oli täytetty.

Ensimmäinen ja kolmas Vanhan valtaus

Homomiehet - ainakin varakkaimmat heistä - olivat jo 1800-luvun lopulta tavanneet toisiaan joissakin helsinkiläisravintoloissa, vaikkei Suomeen ollut syntynytkään varsinaista homoravintolaa. Sellaisen synty olikin vaikeaa ennen vuotta 1971, jolloin homoseksuaaliset teot kieltävä rikoslain pykälä saatiin viimein kumotuksi. Homomiehet alkoivat 1960-luvun mittaan kyllästyä vaivihkaiseen flirttiin heteroravintoloissa, ja kun ravintola Hansassa Uudella ylioppilastalolla istuskelleet homomiehet kuulivat, että Vanhan ylioppilastalon kellariin avataan uusi ravintola, he päättivät vallata sen. Kun ravintola Vanhan Kellari avattiin marraskuussa 1964, homomiehet ottivat sen heti omaksi paikakseen. Opiskelijoiden vallatessa oman talonsa maanpäälliset kerrokset marraskuussa 1968, se oli jo toinen, vaikkakin paljon äänekkäämpi ja tunnetumpi Vanhan valtaus. Vanhan kolmas valtaus on tapahtunut vielä hiljaisemmin ja huomaamattomammin kuin ensimmäinen. 1960- ja 70-lukujen taitteessa, alkoholikulttuurin ja sukupuolijärjestyksen muuttuessa ja uudenlaisen seksuaali-identiteettitietoisuuden noustessa homoseksuaaliset naiset löysivät tiensä Vanhan Kellariin, jonka Karhukabinetista muodostui Suomen ensimmäinen lesbokapakka.

1970-luvun alkupuolella suomalaisten baarilesbojen meno on ollut varsin vauhdikasta, kuten pienestä maaseutukaupungista Helsinkiin muuttanut nuori nainen Vanhan Kellarin lesboporukkaa satiirisesti kuvasi:

Uusi tulokas tarvitsee aimo annoksen kylmää järkeä ja harkintakykyä tehdessään tuttavuutta suurkaupunkiemme lesboyhteisöjen kanssa. Ensimmäiseksi törmää nimittäin ns. "härkälesboihin", joiden elämänmuoto muistuttaa entisajan Härmän häijyjen touhuja. [...] Ensimmäinen kosketukseni "piireihin" tapahtui Helsingissä Vanhan kellarin "viinituvassa". Katselin järkyttyneenä ympärilläni pyöriviä aatteemme eturintamasotilaita. Tosiaan sotilaita, sillä yhdellä oli puukko vyöllään, toinen poltti piippua, kolmas ja neljäs kittasivat neloskaljaa kymmenen minuutin pullovauhdilla ja loppu sakki hymisti ympärillä ikään kuin yhtenä kuorona. Ensimmäisen tunnin ajan istuin mykkänä paikoillani. En uskonut silmiäni, en uskonut korviani, niin epätodelliselta kaikki tuntui. Mitä myöhemmäksi ilta muuttui sitä kovemmaksi kävi meteli ja kielenkäyttö. Ensi kertaa näin, kuinka tytöt kiroilevat kuin nauhalta riidellessään kaljapäissään toisistaan. Minulle vakuutettiin että tällaista se vain on ja parasta tulla joukkoon mukaan, niin kyllä siitä estot katoavat. Niinpä, tosiaan. Vaihtoehdot näyttivät ensimmäisen lesboillan tuloksena valuvan maan rakoon. En koskaan epävarmuuden ja epätoivonkaan vuosina ollut niin yksinäinen ja lohduton kuin tämän ravintolaillan jälkeen. Poistuin hiljaa joukosta enkä vieläkään voi unohtaa perässäni eteiseen tulleen humalaisen tytön kirkaisua: "hei, se karkaa"! Kaisa-Leenan lesbomietteitä. 96-lehti 4-5/1976.

Nimimerkki Kaisa-Leena löysi myöhemmin Keskusteluseura Psyken kerhoillasta seesteisempää ja vähemmän alkoholisoitunutta naisseuraa. Ryyppäävät baarihomot ja tappelevat baarilesbot ovat kaikissa maissa vähemmistö lesboista ja homoista, mutta sen verran äänekäs ja näkyvä, että se on saanut (ja saa, kuten taas tässäkin kirjoituksessa) enemmän tilaa kuin lesbojen ja homojen kristilliset piirit, lentopallokerhot ja muu "tavallinen" toiminta. Näistä ei ole jäänyt jälkipolville yhtä värikkäitä kuvauksia kuin ravintolaelämästä.

Ensimmäisten suomalaisten homo- ja lesbojärjestöjen synty

Tanskassa, Ruotsissa ja Norjassa homoseksuaalien eli tuon ajan terminologialla homofiilien omat järjestöt perustettiin 1940- ja 50-lukujen vaihteessa. Aikuisten väliset homoseksuaaliset teot kieltävät rikoslain pykälät kumottiin Tanskassa vuonna 1932 ja Ruotsissa 1944. Norjan rikoslain homopykälä oli voimassa vuoteen 1972 asti, mutta Norjan laki oli jo astuessaan voimaan vuonna 1903 muotoiltu niin, että syyte homoseksuaalisista teoista voitiin nostaa ainoastaan jos "yleinen etu niin vaatii". Käytännössä Norjassa homoseksuaalisuuden dekriminalisoiminen siis tapahtui jo vuonna 1903.

Muiden Pohjoismaiden esimerkin innoittamana Suomeenkin yritettiin puuhata homofiilien omaa yhdistystä. Kahvila Primulan kabinetissa Helsingissä pidettiin 1940- ja 50-luvun taitteessa kokous, johon osallistui useita kymmeniä miehiä. Yhdistyksen perustamiseen ei kuitenkaan uskallettu ryhtyä, sillä poliisi etsi ja pidätti homoseksuaalisuudesta epäiltyjä varsin aktiivisesti tuohon aikaan. Hanke kaatui siihen, etteivät jäseneksi halukkaat uskaltaneet antaa nimiään ja osoitteitaan, koska pelko jäsenrekisterin joutumisesta vääriin käsiin oli suuri.

1960-luvun loppupuolella tilanne oli toinen. Yhteiskunnassa käytiin laajaa keskustelua homoseksuaalisuudesta ja siitä, että ihmisoikeuksia loukkaavaa rikoslakia olisi viimeinkin muutettava. 1960-luvun jälkipuoliskoa leimasi opiskelijoiden radikalisoituminen ja monien ns. yhden asian liikkeiden perustaminen. Näitä olivat mm. edellä mainittu Yhdistys 9, rauhanasiaa ajava Sadankomitea, kehitysmaiden kysymyksistä kiinnostunut Tricont, erilaisten kaltoin kohdeltujen ryhmien, kuten alkoholistien, vankien, mielisairaiden ja koulukotinuorten puolesta puhuva Marraskuun liike ja seksuaalipoliittinen yhdistys Sexpo.

Tässä yleisen yhteiskunnallisen liikehdinnän virrassa radiotoimittaja Jorma Elovaara tuttavineen perusti marraskuussa 1967 Suomen ensimmäisen homojärjestön, Toisen säteen ryhmä -nimisen yhdistyksen. Nimensä Toisen säteen ryhmä sai intialaisesta filosofiasta, mikä heijastaa perustajiensa hippihenkisyyttä. Toisen säteen ryhmä oli aatteellinen yhdistys, jonka ideologia oli homoseksualismi, monien muiden ajassa liikkuvien -ismien tapaan. Pyrkimyksenä oli homoseksualismin propagoiminen, sekä kaiken sorron ja syrjinnän vastustaminen. Homoseksuaalisuus ei ole sosiaalinen ongelma, syrjintä on.

Yhdistysrekisteri epäili radikaalin homoseksualistiyhdistyksen virallistamisen laillisuutta, ja lähetti asiasta lausuntopyynnön Helsingin raastuvanoikeudelle. Taktisista syistä yhdistyksen rekisteröimishanke peruutettiin, ja toiminta siirtyi Marraskuun liikkeen suojiin, jonne oli - etupäässä heteroiden toimesta - perustettu Työryhmä 13 ajamaan "seksuaalisesti poikkeavien" asiaa.

Toisen säteen ryhmä tuotti Suomen ensimmäisen homolehden nimeltään Ihminen ja Yhteiskunta - Homo et Societas, jota ilmestyi kaksi numeroa vuonna 1968. Lehteä mainostettiin pienillä rivi-ilmoituksilla Helsingin sanomien henkilökohtaista palstalla, ja sillä oli selvä sosiaalinen tilaus: lehteä myytiin yhteensä useita tuhansia kappaleita.

Toisen säteen ryhmässä ja Työrymä 13:sta oli mukana naisia, mutta haastattelemieni miesten muistikuvien mukaan he olivat etupäässä mukana olleiden heteromiesten naisystäviä. Ihminen ja yhteiskunta -lehti löysi kuitenkin tiensä myös lesbojen käsiin, vaikka lehden kaikki tekijät olivat miehiä ja kaikki jutut käsittelivät miehiä.

Osa Toisen säteen ryhmäläisistä ei kokenut oloaan kotoisaksi Marraskuun liikkeen hyväätarkoittavien heterojen holhouksessa, vaan heidän päämääränään oli koko ajan oman yhdistyksen perustaminen. Mukaan tuli jatkuvasti uutta väkeä, ja syksyllä 1968 ryhdyttiin uudelleen perustamaan omaa yhdistystä Jorma Elovaaran johdolla. Yhdistyksen rekisteröimistä varten yhdistyksen perustamisasiakirjassa pitää olla vähintään kolmen henkilön allekirjoitus ja henkilötiedot. Nämä olivat kaksi homomiestä, Jorma Elovaara ja Rafael Kontula sekä kolmantena Lars Svartström, heteroseksuaali transvestiitti. Suomalaiset seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen järjestöt ovat alusta alkaen olleet monenlaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhdistyksiä. Yhdistyksen nimeksi tuli Keskusteluseura Psyke, ja sen säännöt muotoiltiin juristin apua käyttäen niin väljästi, että yhdistysrekisteri ne hyväksyi ja rekisteröi yhdistyksen.

Psyke pystyi monistetun Ihminen ja yhteiskunta -lehden tuotolla julkaisemaan kirjapainossa painettua lehteä jonka nimeksi tuli 96, sen julkaiseminen alkoi alkuvuonna 1969. Psyken toiminnassa oli alusta alkaen naisia mukana, ja myös 96 -lehdessä oli ensimmäisestä numerosta lähtien naisten kirjoituksia, vaikkakin vähän verrattuna miesten kirjoitusten määrään. Lehden toimitukseen tulvi naisten kirjeitä eri puolilta Suomea. 96-lehti julkaisi omaa henkilökohtaista -palstaansa, ja "nainen naiselle" kontakti-ilmoitukset lisääntyivät numero numerolta.

Psyken naisryhmällä oli 1970-luvun alussa myös kansainvälisiä kontakteja, mm. D.O.B. (Daughters of Bilitis) järjestöön USA:ssa sekä Ruotsin, Norjan ja Tanskan homojärjestöjen naisryhmiin. Yhteydet toimivat kirjeenvaihtoyhteyksinä, ja ulkomaiset sisarjärjestöt lähettivät Suomeen kirjoja ja lehtiä.

Alussa oli monta kellaria

Vuonna 1964 homomiehet valtasivat itselleen oman ravintolan, vastaperustetun Vanhan Kellarin. 1960- ja 1970-lukujen taitteessa Vanhan Kellarista, erityisesti sen Karhukabinetista muodostui ensimmäinen suomalainen lesbobaari. Vuonna 1969 Psyke ry:llä oli kerhohuoneenaan pieni kellaritila Kapteeninkatu 3: ssa. Vuoden 1970 maaliskussa Psyke muutti hieman suurempaan - mutta silti varsin pieneen - kellariin Kalevankatu 45:een, jossa ryhdyttiin järjestämään kerran viikossa vain naisille tarkoitettuja iltoja. Näistä naistenilloista saivat alkunsa Suomen ensimmäiset lesbotanssit.

Suurempia, naisten ja miesten yhteisiä tansseja oli järjestetty yksityistilaisuuksina eri ravintoloissa jo vuoden 1969 alusta lähtien. 1970-luvun alkupuolella Psyken tanssien nimeksi vakiintui Sirkan tanssit. 1970-luvun puolivälistä ne löysivät vakituisen pitopaikan ravintola Mercurista Ruusulankadulta.

Kalevankadun kellarin naistenilloilla oli suuri merkitys suomalaisen lesboyhteisön synnylle. Alusta asti Psyken toiminnassa mukana ollut, nimimerkillä Kati Arkimo 96: een kirjoittanut nainen kuvasi haastattelussa Kalevankadun kellarin tunnelmaa:

Nää kuuskytluvun niin sanotut hullut vuodet, nehän toi sit tätä asiaa [homoseksuaalisuutta] esille. Ja tämmönen yleinen vapautuminen ja se ... en tiiä, paljonko sit tällä politisoitumisella oli vaikutusta, mut varmaan siinä samassa imussa tuli varmaan muitaki vähemmistökulttuureita esiin. Se oli jännää aikaa. Mulla on muistissa paljo semmosii tuokiokuvia just sieltä [Kalevankadun] kellarista, ja sen mä muistan oikein hyvin, että me oltiin hirveen tosissamme. Ja sitä Psykeekin, sitä haluttiin oikein kunnolla viedä eteenpäin, hirveesti ihmiset teki talkootöitä, ihan eri tavalla ku nyt. Ja oikeestaan kaikki halus olla auttamas, jotka nyt ylipäänsä siellä kulki noin säännöllisemmin. Seki se Kellari, se maalattiin moneen kertaan ja yritettiin tehdä siitä niin viihtyisä kuin saatiin ja pystyttiin. Siellä oli se oma tunnelmansa kyllä. Sit oli tosi kivaa, kun sinne sitten tuli tuolta maakunnista naisia arkoina, ett uskaltaaks tulla. Ja monet uskalsi vasta sit tulla, kun oli ottanu vähä kuppia. Se oli kivaa, ett ihmiset rohkastu tulemaan ja se varmaan merkitsi niille vielä paljon enemmän, kuin jolleki helsinkiläiselle, jolle oli helppoa käydä siellä. Rovaniemeltä asti tuli naisia. Ja sieltä kellaristahan se [liike] sit lähti, että SETA:n aikoina sitten alko tulla eri puolille maata verkostoa.

SETA:n perustaminen

Psykessä tapahtui sekä vallan että poliittisen linjan vaihdos vuonna 1970, ja 60-luvun radikaali Jorma Elovaara karisti yhdistyksen tomut jaloistaan. Psykestä muodostui enemmän sosiaaliseen yhdessäoloon painottunut järjestö. Myöhemmät SETA:n aktivistit ovat moittineet Psykeä tanssisosiaalisuudesta ja epäpoliittisuudesta, mutta juuri psykeläinen tanssisosiaalisuus loi sen urbaanin suomalaisen lesbo- ja homoyhteisön, joka oli pohjana SETA:n synnylle 1970-luvun puolivälissä.

14 Psyken epäpoliittisuuteen tyytymätöntä nuorta miestä perusti toukokuussa 1974 Seksuaalinen tasavertaisuus SETA -nimisen järjestön. Naisia tuli mukaan toimintaan pian perustamisen jälkeen. SETA korosti yhteiskuntaan suuntautuvaa toimintaa, ja sai inspiraationsa pohjoisamerikkalaisesta, hollantilaisesta ja tanskalaisesta uudesta homoliikkeestä. SETA painotti homoseksuaalien asemaa syrjittynä vähemmistöryhmänä ja yhteiskunnan seksuaalikielteisyyttä pidettiin yhtenä homoseksuaaleihin kohdistuvan syrjinnän selityksenä.

SETA tuli julkisuuteen varsin nopeasti, kun yksi sen perustajajäsenistä, Helsingin Vanhan kirkon seurakunnan poikatyön johtaja Seppo Kivistö sai potkut työstään homoseksuaalisuuden vuoksi. Heinäkuussa 1974 SETA järjesti Vanhan kirkon puistossa Suomen ensimmäisen lesbojen ja homojen mielenosoituksen. Kivistö ei saanut työpaikkaansa takaisin, mutta SETA:n noin 40 hengen mielenosoittajajoukko antoi suomalaiselle homoseksuaalisuudelle kasvot, homot ja lesbot astuivat joukkona julkisuuteen omilla nimillään ja kasvoillaan. Yksittäisiä rohkeita yksilöitä oli julkisuuteen tullut jo aiemminkin, mutta kuvat plakaatteja kantavasta joukosta nuoria, reippaita ihmisiä olivat tiedotusvälineille mieleen.

Vuodesta 1975 lähtien yhdistys on julkaissut SETA-lehteä, joka muutti nimensä Z -lehdeksi 1995.

Koko 1970- ja 80-luvun ajan Psyke toimi SETA:n rinnalla. Psykeläiset olivat iältään setalaisia vanhempia. Ikää ja homopolitiikkaakin tärkeämpi erottava tekijä SETA:n ja Psyken välillä oli musiikkikulttuuri. Sirkan tansseissa tanssittiin humppaa, tangoa, valssia, jenkkaa ja polkkaa eli perinteisiä suomalaisia lavatansseja. Sali oli valaistu niin, että tanssi- ja keskustelukumppaninsa saattoi nähdä, musiikin voluumi oli sellainen, että myös kuuli mitä hänellä oli sanottavana. SETA:n hämärissä diskotilaisuuksissa soivat rock ja disko, voluuminupit kaakossa.

Naiset kävivät ahkerasti Psyken järjestämissä Sirkan tansseissa ikään ja setalaisuuteen katsomatta. Sirkan tansseja tanssittiin ravintola Mercurissa vuoteen 1988 asti, jolloin Psyken toiminta hiipui. 96 -lehden ilmestyminen lakkasi vuonna 1986. Vaikka alkuaikojen SETA suhtautui kriittisesti Psyken tanssisosiaalisuuteen, diskotanssien järjestäminen on ollut koko SETA:n toiminnan ajan tärkeä osa SETA:n toimintaa ja myös tärkeä rahoituslähde.

Alkuvuosina SETA:n puheenjohtajina toimivat Veli-Pekka Hämäläinen 1974, Martin Schreck 1974-75, Eevi (Mimma) Tuominen 1976 ja Marita Kuokkanen 1976-78, jotka olivat homoja ja lesboja. 1970- ja 80-lukujen taitteessa oli kausi, jolloin järjestön puheenjohtajiksi pyrittiin saamaan yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaisia heteroita, puheenjohtajina toimivat varatuomari Leo Hertzberg, 1978-79, yleisradion tiedotustutkija Bo Ahlfors 1979-80 ja kansanedustaja ja ihmisoikeuskysymyksiin perehtynyt SAK:n juristi Tarja Halonen 1980-81. Halosen jälkeen puheenjohtajan nuija heilui koko 1980-luvun taas homojen käsissä (Raimo Nordfors ja Jorma Hentilä), 1990-luvun ajan valtikkaa pitivät hallussaan lesbot (Tiina Kivinen, Hannele Lehtikuusi, Kirsti Pohjanpää ja Tiia Lampela, nyk. Aarnipuu, joka jatkaa edelleen).

Naisten ja miesten vaikeat suhteet

Naisten ja miesten yhteistoiminta lesbo- ja homojärjestöissä ei ole aina ollut mutkatonta. 1970-luvulla toiminta jakaantui useimmissa länsimaissa siten, että lesbofeministisesti suuntautuneet naiset lähtivät toimimaan feministisissä naisliikkeissä, ja pieni osa lesboista jäi toimimaan yhdessä miesten kanssa perinteisiin homo- ja lesbojärjestöihin. 1970-luvun ajan SETA:ssakin liitokset natisivat, kun naisten ja miesten erilaiset intressit ja linjaukset törmäsivät. Järjestö pysyi kuitenkin yhtenäisenä, kunnes vuonna 1982 lesboryhmä Akanat, joka oli jo 1970 luvulla toiminut SETA:n sisällä, perustettiin uudelleen, ja se alkoi julkaista omaa lehteä, Torajyvää. Täydellistä pesäeroa SETA:n miehiin ei kuitenkaan heti tehty, vaan Akanat pysyttäytyi aluksi itsenäisenä lesboryhmänä SETA:n liepeillä. Tärkeimmät kiinnekohdat olivat SETA:n kopiokone, jolla Torajyvä monistettiin, ja SETA:n toimiston tarjoama tila kokoontumisille. Myöhemmin Akanat irrottautui kokonaan SETA:sta. Torajyvä painettiin kirjapainossa ja Akanat kokoontuivat kahviloissa, mm. Suuressa Illusionissa Toisella linjalla ja Kahvila Moninaisessa Kasarminkadulla.

1980-luvun puolivälissä toimintansa aloitti anarkistinen naisten kulttuuriryhmä Extaasi, jossa monet lesbot toimivat innokkaasti. Extaasi ylläpiti kirjakahvilaa Uudella ylioppilastalolla, järjesti naistenbileitä, monenlaisia performansseja ja muita tapahtumia sekä julkaisi muutaman numeron verran omaa lehteä Himosta rottiin.

SETA:ssa on usein väitetty, että naiset eivät Suomessa koskaan lähteneet pois SETA:sta. Kaikki naiset eivät lähteneetkään, mutta suurin osa lesboista toimi 1980-luvun keskipaikkeilla Akanoissa ja Extaasissa, eli aivan muualla kuin SETA:ssa. Joskus kriteerinä on pidetty sitä, että Akanat, kuten Extaasikaan, eivät koskaan rekisteröityneet yhdistyksiksi. Tämä olisi kuitenkin ollut vastoin kaikkia 1970- ja 1980-luvuilla syntyneiden ns.uusien yhteiskunnallisten liikkeiden eli vaihtoehtoliikkeiden periaatteita. Ne olivat nimenomaan vaihtoehtoliikkeitä, eivätkä halunneet rekisteröityä puolueiksi tai muiksi virallisiksi, perinteisiksi yhdistyksiksi. Näkyvin näistä uusista liikkeistä oli vihreä liike, joka kävi kovan sisäisen väännön ennenkuin se rekisteröityi puolueeksi.

1980- ja 90-lukujen taitteessa SETA:n toimintaan oli tullut uusi miessukupolvi. Samaan aikaan Akanoiden ja Extaasin toiminta hiipuivat. Naiset ja miehet kykenivät toimimaan taas yhdessä SETA:n puitteissa, ja Akanat palasivat takaisin SETA:an.

Lisää luettavaa

1980-luvun lesbotoiminnasta ovat kirjoittaneet Raini Vallinharju esseessään "Akanoita ja Torajyviä" sekä Pia Oksanen esseessään "Extaattisia kokemuksia". Ne ilmestyvät syksyllä.

2002 lesbohistoriateoksessa: Mustola, Kati & Suhonen, Marja (toim.) Sydänystäviä, rikollisia, meikäläisiä: kirjoituksia naistenvälisestä rakkaudesta. Helsinki: Yliopistopaino.

SETA:n 1970- ja 1980-lukujen politiikan syvällisemmästä analyysista kiinnostuneiden kannattaa tutustua Terhi Saarisen sosiologian pro gradu -työhön Suomalaisen homo- ja lesboliikkeen poliittiset strategiat osoitteessa http://www.sappho.net/ts/index.html.

© Kati Mustola 2002