Kolme historiagradua Setasta ja sen esihistoriasta Olli Stålström

Tampere Pridessä julkistettiin 23.7.2011 kolmen 2000-luvulla tehdyn yliopistollisen opinnäytteen kokonaisuus. Ne käsittelevät suomalaisten seksuaalisten vapautusliikeiden esihistoriaa ja perustuvat alkuperäisten historiallisten dokumenttien analyysiin ja/tai itse mukana olleiden toimijoiden haastatteluihin. Opinnäytteille on yhteistä se, että FinnQueer on auttanut tutkijoita lähdeaineistojen ja haastateltavien yhteystietojen kokoamisessa.

Tutkijoista kaksi on itse osallistunut FinnQueerin toimintaan. Ilse Manner oli FinnQueerin toimittajana 2000-luvun alkuvuosina ja Anssi Pirttijärvi haastatteli kahta alkuvaiheen aktivistia siitä, millaisia kiistoja Setan toiminnan alkuaikoina vallitsi ja miten niissä lopulla päästiin yhteisymmärrykseen. Varsinainen opinnäytetöiden ohjaus on kuitenkin saatu asianomaisilta yliopistoilta.

Opinnäytetyöt ovat seuraavat:

Anssi Pirttijärvi: Asiallisen tiedon antaja — Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry. 1974–1981

Anssi Pirttijärvi keväällä 2011 (kuva: Vesa Lanki)

Turun yliopisto. Politiikan tutkimuksen laitos. Tammikuu 2011.

Tutkielma käsittelee Seksuaalinen tasavertaisuus (Seta) ry:n perustamista ja sen toimintaa vuoteen 1981 asti. Seta on vakiintunut Suomen tärkeimmäksi seksuaali- ja suku­puoli­vähem­mistöjen järjestöksi. Erityisesti tutkielma koskee sitä, miksi yhdistys perustettiin, vaikka sen perustamisen aikaan oli jo olemassa seksuaali- ja suku­puoli­vähemmistöjen asiaa ajava järjestö Psyke ry: Seta perustettiin, koska olemassa ollut seksuaali- ja suku­puoli­vähemmistön asiaa edistänyt yhdistys oli yhdistyksen nuoren polven mielestä lakannut tavoitte­lemasta pidemmälle menevää yhden­vertaisuutta.

Miehet olivat naisia näkyvämmässä asemassa Setan alkuvuosina ja yhdis­tyksen perustamis­kokouksessa paikalla oli vain miehiä. Naisten osuus toimijoista kasvoi tutkitulla ajan­kohdalla. Yhdistyksen aktiivien enemmistö oli vasemmisto­laisia. Tämä johtui osin siitä, että vasemmisto­puolueet olivat perinteisiä oikeisto­puolueita hanakampia kannat­tamaan Setan ajamia asioita. Yhdistys keskittyi lähes kokonaan homo­seksuaalien aseman ajamiseen, esim. suku­puoli­vähemmistöt eivät juuri Setan toiminnassa näkyneet.

Seksuaali- ja suku­puoli­vähemmistöjen historia osoittaa, että edistystä ei tule nähdä itsestään­selvyytenä vaan sen puolesta on jatku­vasti tehtävä työtä. Setan strategia avoimuudesta on osoit­tautunut oikeaksi — asiallinen tieto vähentää syrjintää. Tämä on näkynyt myös Setan vastus­tajien taktii­kassa yrittää vaientaa keskustelua ja tiedon antamista.

Tämä tutkielma on ladattavissa FinnQueerin PDF-kirjastosta.

Ilse Manner: Ennen näkymättömät — Naisaktivistien toimintakokemuksia Setan alkuajoilta

Ilse Manner FinnQueerin toimittajana 2001

Joensuun yliopisto. Yhteiskuntapolitiikan laitos. Heinäkuu 2002.

Suomessa pisimpään toiminut seksuaalisten vähemmistöjen etujärjestö, Seksuaalinen tasa­vertaisuus SETA ry, perus­tettiin touko­kuussa 1974. Se on kansain­välisesti tarkas­teltuna harvi­naisuus seksuaalisten vähemmistöjen etu­järjestöjen joukossa, sillä miehet ja naiset, homot ja lesbot, ovat pysyneet samassa järjestössä sen alusta lähtien.

Setan peri­aate­ohjelmaan (Seta-lehti 2/76), josta järjestön tuolloinen johto pääsi yksi­mielisyyteen Urjalan semi­naarissa vuonna 1976, kirjattiin myös suku­puolisen tasa-arvoisuuden peri­aate. Järjestöllä on ollut toiminta­kautenaan tasa­määrä naisia ja miehiä puheen­johtajina (6 naista ja 6 miestä), joten sen voisi tässä mielessä ajatella toteut­taneen esi­merkilli­sesti suku­puolisen tasa-arvoisuuden peri­aatetta.

Kansainväliset homo- ja lesbo­tutkimuksen tekijät ovat teoksissaan tuoneet julki lesbojen vaikean aseman suhteessa sekä seksuaali­vapautus­liikkeeseen että nais­liikkeeseen 1960–1970 -luvuilla. Suurimmassa osassa länsi­maita onkin käynyt niin, että lesbot suuntau­tuivat enemmän nais­liikkeeseen, ja sanoutuivat totaalisesti irti yhteis­toiminnasta miesten kanssa. Seksuaalinen tasa­vertaisuus SETA ry:n alku­aikojen nais­aktivistien kokemukset toimin­nastaan liikkeessä ovat toistai­seksi olleet varsin koske­maton alue. Tässä tutkielmassa he kirjoittavat suoma­laisen seksuaali­vapautus­liikkeen historiaan osan omasta luvustaan.

Tämä tutkielma on ladattavissa FinnQueerin PDF-kirjastosta.

Anu Hakala: Rikollisen raskas leima — Homoseksuaalisuuden dekriminalisointi ja siitä käyty keskustelu 1960–1970 -lukujen vaihteessa

Anu Hakala kesällä 2010

Tampereen yliopisto. Historiatieteen ja filosofian laitos. Huhtikuu 2011.

Anu Hakalan tutkimus käsittelee Marraskuun liikettä ja Psyken (Setaa edeltäneen seksuaalisen vapautus­liikkeen) toimintaa.

Tutkimuksen myötä ilmeni kysymyksen homo­seksuaa­lisuuden dekrimi­nalisoinnista olleen vaikea ja moni­mutkainen. Kuusi­kymmen­luku­laiset kannattivat täydellistä dekrimi­nalisointia vedoten tasa-arvoon ja normaaliin seksuaa­liseen vaihteluun. Kuusi­kymmen­luku­laisille kyse oli ihmis­oikeuksista, tasa-arvosta. He myös pääsivät vaikuttamaan asian­tuntijoina seksuaali­rikos­komiteaan ja edus­kunnan laki­valio­kunnassa laki­muutokseen. Kuitenkin homo­seksuaa­lisuus oli vain pieni osa yhden asian liikkeiden toiminnassa, vaade muiden joukossa tavoi­teltaessa hyvää elämää. Seksuaali­rikos­komiteassa ja edus­kunnassa suurimman enemmistön muodostivat ne, jotka kannattivat dekrimi­nalisointia tietyin rajoituksin. Näitä olivat korkeammat suoja­ikärajat ja kehotus­kielto. Pieni vähemmistö halusi säilyttää homo­seksuaa­lisuuden krimi­nalisoituna.

Perusteluissa dekrimi­nalisoinnille ja sitä vastaan näkyvät homo­seksuaa­lisuuden kolme leimaa: synti, rikos ja sairaus. Etenkin edus­kuntak­eskustelussa yleis­kriminali­sointia kannat­taneet leimasivat homo­seksuaa­lisuuden synniksi, rikokseksi luontoa vastaan ja sairaudeksi. Sairaus-perustelua käyttivät myös dekrimi­nalisoinnin kannattajat: olisi väärin rangaista tilasta, jolle homo­seksuaalinen ei itse voinut mitään. Monet perustelut toistivat vanhoja käsityksiä homoudesta, joilla homo­seksuaalien marginali­sointia oli perusteltu aiemmin. Samoin kannan­otoissa näkyi hyvin myös törmäys vanhan ja uuden käsityksen välillä siitä, ketä lain tulisi suojella. Täydellistä dekrimi­nalisointia kannattaneet katsoivat lain suojelevan ensi­sijaisesti yksilöä, vastustajat taas katsoivat lain suojelevan ensin yhteisöä ja vasta sitten yksilöä.

Puolue­poliittisesti vasemmisto­puolueet kannattivat dekrimi­nalisointia, muissa puolueissa hajonta oli suurempaa. Eduskunta lisäsi kehotus­kiellon, joka hajotti myös yhtenäisen vasemmiston rivejä. Valmis laki oli kompromissi kehotus­kieltoineen ja korkeampine suoja­ikä­rajoineen. Se kuitenkin vastasi eurooppa­laista keski­arvoa ja oli linjassa muiden Pohjois­maiden seksuaali­rikoslakien kanssa, kuten oli tavoitekin ollut. Vastaan­otto lakiin oli silti risti­riitainen: osa homo­seksuaa­leista koki lain jääneen puoli­tiehen, osa taas kiitti edus­kuntaa luvaten olla enää häirit­semättä edus­kunnan toimintaa. Laki­muutoksen jälkeen kahden aikuisen ihmisen homo­seksuaa­lisuus ei ollut enää rikos. Kehotus­kielto kuitenkin hankaloitti tiedon välitystä, mutta dekrimi­nalisointi oli ensimmäinen askel kohti tasa-arvoisempaa yhteis­kuntaa. Samalla sitä voidaan pitää osoituksena asenne­ilma­piirin muutoksesta, joka tapahtui Suomessa 1960–1970-lukujen vaihteessa. Ilman yhden asian liikkeiden kansa­lais­aktiivisuutta olisi asenne­muutos viivästynyt ja laki­muutoksen läpi­vienti voinut vaikeutua.

Tämä tutkielma on ladattavissa FinnQueerin PDF-kirjastosta.