Sosiobiologinen vastareaktio vapautusliikkeelle Olli Stålström

Oheinen yleiskatsaus biologisiin teorioihin ja niiden käyttöön tasavertaisuuden vastustamiseen on julkaistu väitöskirjassani Homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu (Gaudeamus 1997). Olen saattanut artikkelin ajan tasalle Gaudeamuksen luvalla verkkolehti FinnQueeria varten.

Vetoaminen luontoon ja biologiaan voimakkaita väitteitä

Jeffrey Weeksin (1989) mukaan vetoaminen 'luontoon' tai 'biologiaan' ovat voimakkaimpia mahdollisia argumentteja. Ne näyttävät asettavan sanojansa pysyvien 'tosiasioiden' ja 'totuuden' taakse. Väitteet näyttävät ilmaisevan ihmisten perusolemuksen ja heidän tiensä eteenpäin. Ne näyttävät kertovan 'totuuden'. 'Luonnon totuuksiin' voidaan turvautua aina sosiaalisen epävarmuuden aikoina. Turvautuminen luontoon antaa myös suojaa tieteellistä epävarmuutta vastaan. Weeks pitää biologisiin selityksiin turvautumista retorisina keinoina; kun sosiologisia ja psykologisia selityksiä ei näytä löytyvän, oletetaan, että taustalla täytyy olla biologinen selitys. 'Biologia' täyttää tyhjiön, jonka sosiaalinen teoretisointi on jättänyt. Biologisilla argumenteilla on selitetty niin sosiaalista sukupuolta kuin seksuaalista suuntautumista. Sosiaalisen todellisuuden selittäminen biologialla toimii kuitenkin intellektuaalisena esteenä ja lopettaa alkuunsa asioiden syvemmän pohtimisen. (Ks. esim. Weeks 1985; Pulkkinen 1996).

'Biologia' täyttää tyhjiön, jonka sosiaalinen teoretisointi on jättänyt.

Tultaessa laman ja sosiaalisen epävarmuuden 1990-luvulle on yleisemminkin nähtävissä asenteiden konservatiiviseksi muuttumisen vaikutus myös 'tieteellisiin' teorioihin ja ajattelutapoihin. On nähtävissä 'luontoon' vetoavan sosiobiologisen vastareaktion nousu, jolloin psyykkisten ilmiöiden, naisten ominaisuuksien ja homoseksuaalisuuden selittämistä pyritään palauttamaan jälleen anatomiaan ja biologiaan, aivojen rakenteeseen ja geeneihin. Yhden virstanpylvään ja yhteenvedon muodostaa Scientific American -lehden teemanumero Mind and Brain (September 1992, vol. 267, no. 3). Tässä ajattelutavassa pyritään tukeutumaan yksinkertaisiin, konkreettisiin, käsinkosketeltaviin anatomisiin ilmiöihin, kuten aivojen rakenteeseen, neuroniratojen ominaisuuksiin, geeneihin ja hormoneihin vaikeammin tajuttavien sosiologisten, sosiaalipsykologisten ja lingvististen selitysten sijasta.

Scientific American -lehden teemanumerossa tarkastellaan mm. kielen oppimisen selittämistä neuraalisilla rakenteilla, skitsofrenian selittämistä prefrontaalisen korteksin hermoratojen toimintahäiriöillä, homoseksuaalisuuden selittämistä hypotalamuksen tiettyjen tumakkeiden poikkeavan koon avulla, sekä miesten parempaa suorituskykyä eräillä olennaisilla alueilla, kuten avaruudellinen havainnointi, tikanheitto ja matematiikka rottakokeilla tuetuilla hormonitutkimuksilla. Teemanumerossa esitellään olettamuksia, joiden mukaan miehille tyypillinen aggressiokäyttäytyminen selittyisikin dihydrotestosteronilla sen vaikuttaessa amygdalaan, eikä esim. sukupuolijärjestelmällä tai sukupuolirooleilla. Miesten ja naisten välinen essentiaalinen (perimmäinen) ero selittyisi teemanumeron mukaan miesten ja naisten aivojen rakenteen erilaisuudella, erityisesti aivopuoliskoja yhdistävän aivokurkiaisen (corpus callosum) muodolla.

Hormoniteorioista

Kun psykoanalyyttinen käsitys tieteen tulosten johdosta on osoittautunut horjuvaksi, myös monet homoseksuaalisuuden syyteorioiden hakijat ovat kritiikittömästi menemässä takaisin biologisiin ja hormonaalisiin selitysmalleihin. Yksi pitkäaikaisimpia, useita vuosikymmeniä rakenteellisia teorioita esitellyt tutkija on entinen itäsaksalainen Günther Dörner, jonka olettamuksen mukaan miesten homoseksuaalisuus johtuu siitä, että sikiöaikana androgeenien määrä on laskenut epätavallisen alhaiseksi, mikä on mahdollistanut hypotalamuksen kehittymisen naiselle tyypilliseen suuntaan. Vaikka Dörnerin tuloksia ei ole voitu toistaa vertailututkimuksissa (Ks. LeVay 1993, 124-125), Dörner ei ole luopunut väitteistään. Dörnerin rottakokeilla tuetuilla olettamuksilla on vielä vaikutusta sekä suomalaisessa että yhdysvaltalaisessa psykiatriassa. Dörner on pyrkinyt todistamaan, että äitien stressi odotusaikana saa aikaan hormoniepätasapainon. Hän esittää myös olettamuksen, jonka mukaan stressin johdosta toisen maailmansodan aikana ja juuri sen jälkeen syntyneissä ikäluokissa olisi enemmän homoseksuaaleja kuin muissa (Ks. esim. Dörner 1987).

Jos toinen maailmansota oli homoseksuaalisuutta aiheuttava häiriö, on yllättävää että homoseksuaalisuutta esiintyy nuorissa ihmisissä vielä yli puoli vuosisataa sodan päättymisen jälkeen!

Vähän ennen DDR:n hajoamista pidettiin Jenassa homoseksuaalisuutta koskeva symposium, jossa mm. kritisoitiin Dörnerin metodeja. Dörnerin otos oli sukupuolitautien klinikoilta saadut henkilöt, joiden ikäjakaumasta Dörner päätteli, että eniten homoseksuaaleja olisi sodan aikana syntyneessä ikäryhmässä tutkimus-vuonna 1975. Kriitikkojen mukaan tästä tilastosta ei voi lukea mitään homoseksuaalien määrästä eri ikäryhmissä. Kritiikin mukaan selitys on siinä, että mainittu ikäryhmä on seksuaalisesti aktiivisin. Aika on yksi Dörnerin kriitikoista. Jos toinen maailmansota oli homoseksuaalisuutta aiheuttava häiriö, on yllättävää että homoseksuaalisuutta esiintyy nuorissa ihmisissä vielä yli puoli vuosisataa sodan päättymisen jälkeen! Symposiumissa esitettiin myös eettistä kritiikkiä aivoleikkauksia kohtaan, joita oli tehty Dörnerin olettamusten perusteella. Kriitikkojen mukaan Dörnerin tutkimukset ovat esimerkki tieteellisestä tutkimuksesta, joita väärinkäytettiin syrjinnän tarkoituksiin, mm. aivoleikkausten perusteluna homoseksuaalisuuden poistamiseksi. (Stumpe und Böttger 1989).

LeVayn aivotumaketeoriat

LeVayn mukaan on hyvin vaikeaa saada tietoa homoseksuaalisuuden määrästä tietyissä ikäryhmissä. Sen sijaan LeVay yhtyy Dörnerin käsityksiin siitä, että seksuaalinen suuntautuminen liittyy jotenkin androgeenien ja aivojen interaktioon kehitysaikana. LeVay esittää olettamuksen, että on olemassa jokin synnynnäinen, geneettisesti määräytynyt ero aivojen hormonireseptoreissa. (LeVay 1993, 127).

LeVay (1991) itse julkaisi ensi kerran vuonna 1991 paljon julkisuutta herättäneen väitteen homo- ja heteroseksuaalisten ihmisten aivojen rakenteen eroista. Hän oli havainnut, että yksi hypotalamuksen seksuaalisuutta säätelevistä tumakkeista INAH3 (interstitial nucleus of the anterior hypothalamus) oli homomiehillä keskimäärin pienempi kuin heteromiehillä, noin puolet tai yksi kolmasosa. Homomiesten INAH3 oli keskimäärin yhtä suuri kuin naisilla.

LeVay toteaa, että hänet julkisuudessa leimattiin monta kertaa "sen todistajaksi, että homoseksuaalisuus olisi geneettistä". LeVayn mukaan tällaista johtopäätöstä ei voida tehdä. Koska kyseessä oli aikuisten hypotalamus, ei voida erottaa onko kyse synnynnäisestä mekanismista vai mahdollisesti seksuaalikäyttäytymisen tuloksesta. (LeVay, 1993, 122).

Kritiikkiä biologisoivia teorioita kohtaan

LeVayn tutkimus on saanut runsaasti kritiikkiä, joka on kohdistunut teknisiin ja metodologisiin ongelmiin. Esimerkiksi suomalainen aivotutkija Markku T. Hyyppä (1995) arvostelee LeVayn tutkimusta, joka on tehty aidsiin kuolleiden homomiesten aivoista, metodisesta vääristymisestä. Hyypän (emt., 82) mukaan LeVayn tutkimuksia ei ole pystytty toistamaan ja sen tuloksista ei ole pitävää näyttöä. Hyyppä toteaa:

LeVayn tutkimus on saanut runsaasti kritiikkiä, joka on kohdistunut teknisiin ja metodologisiin ongelmiin

"Ikäväkseni joudun toteamaan, ettei LeVayn tutkimus ole tieteellisesti vakuuttava, sillä hänen aineistonsa on pahasti valikoitunutta. Se ei edusta homoutta vaan AIDS:ia. Myöhemmin on havaittu, että tauti (AIDS) heikentää androgeenieritystä, joka puolestaan muuttaa aivosolujen kokoa ja lukua. Mikroskooppitutkimuksia varten aivoleikkeet täytyy värjätä. LeVayn käyttämä värjäysmenetelmä on toisissa käsissä antanut hyvin epäluotettavia ja harhauttavia tuloksia." (Hyyppä 1995, 82).

Hyypän (1995, 82) mukaan eläintutkimukset eivät tue LeVayn esittämää olettamusta hypotalamuksen INAH3-tumakkeen koosta eikä itse koe- eläinmallikaan ole pätevä. Vaikka koe-eläinmallin vastintumake eli sukupuolitumake tuhottaisiin, urosrotan seksuaalinen käyttäytyminen ei muutu. Esimerkiksi rhesus-apinoilla seksuaalista käyttäytymistä ohjaa INAH3:n yläpuolella oleva hermosolujoukko. Hyyppä sanoo monesti todenneensa, että eläinlajien kesken on suuria eroja mitä aivojen ja käyttäytymisen yhdistelemiseen tulee. Rotta ja hiiri eroavat toisistaan. Hyyppä kysyy miksi pitäisi luulla, että ihminen on rotan kaltainen? (Hyyppä 1995, 82).

LeVayn tutkimustuloksista käydyssä keskustelussa ilmenee tietty demagoginen ja epätieteellinen piirre, joka liittyy kiistelyyn homoseksuaalisuuden biologisista syyolettamuksista ja syyolettamuksiin yleisemminkin. Toisaalta niitä kohtaan ilmenee kritiikitöntä 'uskoa' kun niillä pyritään 'todistamaan' homoseksuaalisuus normaaliksi, kuten esim. Jorma Palo (1996). Toisaalta lukuisat, lähinnä uskonnollisesti ja/tai psykoanalyyttisesti suuntautuneet kirjoittajat ovat suoralta kädeltä torjuneet LeVayn tutkimustulokset sillä perusteella, että LeVay olisi itse homo. Tällaisten ad hominem -hyökkäysten taustalla on irrationaalinen usko siihen, että tutkijan seksuaalinen suuntautuminen jotenkin vaikuttaisi biologisiin mittausmenetelmiin tai päättelysääntöihin. Tieteelliseltä arvoltaan ne metodologisesti ja eettisesti ovat yhtä päteviä kuin psykoanalyysin tai suhteellisuusteorian kiistäminen yksinomaan sillä perusteella, että niiden esittäjät ovat olleet juutalaisia. Samoin perustein tulisi torjua heteroseksuaalisten tutkijoiden heteroseksuaalisuuden luonteesta esittämät väitteet.

Henkilökohtaisuuksiin meno väittelyssä

Toinen epätieteellinen piirre, joka sisältyy inttämiseen homoseksuaalisuuden oletetuista syyteorioista on se, että homoseksuaalisuuteen kielteisesti suhtautuvat ovat usein aikaisemmin esittäneet perusteettoman ad hominem (henkilön ominaisuuksiin kohdistuvan) -argumentin, jonka mukaan homoseksuaalit usein itse pitäisivät suuntautumistaan synnynnäisenä (esim. Achté ym 1981, 310) mutta biologististen selitysten voittaessa alaa ovat yhä suuremmassa määrin siirtyneet käyttämään hormoniselityksiä. Niinpä AAT:n uusimmassa painoksessa Achté ym. jo ehdottaa, 'koe-eläintutkimuksiin' vedoten, että "...testosteronin erityksellä tietyn sikiökehitysvaiheen aikana olevan tärkeää myöhemmälle seksuaaliselle toiminnalle". (AAT 1991, 384).

Tämä on mielenkiintoinen siirtymä psykoanalyytikolle, joka on aikaisemmin kiistänyt hormonaaliset olettamukset ja - rottakokeisiin vedoten - määritellyt homoseksuaalisuuden psyykkiseksi häiriöksi ja 'korvikkeeksi'. (Achté 1974, 112). Jo Hirschfeldin ja Friedländerin kansalaisoikeusliikkeiden välisistä erimielisyyksistä lähtien on ollut selvää, ettei homoseksuaaleilla itsellään, eikä homoseksuaalien liikkeillä, ole minkäänlaista ryhmämielipidettä homoseksuaalisuuden 'syystä' sikäli kuin he ovat siitä edes kiinnostuneitakaan. Syiden hakijoiden teoreettiset selitystavat näyttävät muuttuvan, eivät taustalla olevat vihamieliset asenteet.

Syiden hakijoiden teoreettiset selitystavat näyttävät muuttuvan, eivät taustalla olevat vihamieliset asenteet.

Hyyppä (1995, 83) arvostelee mm. tapaa tehdä johtopäätöksiä homoseksuaalisuudesta rottakokeiden perusteella. Hyypän mukaan on tehty yrityksiä osoittaa homoseksuaalien sukupuolielimet rakenteeltaan ja/tai toiminnaltaan alikehittyneiksi. Se sopisi eläinmalleihin, sillä eläimillä kokeet osoittavat varhaisen hormonierityksen ja sukupuolisen erilaistumisen tapahtuvan melkein yhtä aikaa. Ainakin rotan keinotekoinen maskuliinistaminen tai feminiinistäminen jättävät alkuperäisen sukupuolen piirteitä, jotka helposti voidaan sopivalla hormonikäsittelyllä nostaa esiin.

Homoseksuaalisuuden rottamalli ei sovi Hyypän mukaan senkään vuoksi ihmisiin, että homoseksuaalien anatomia ja suvunjatkamisen fysiologia ovat samanlaiset kuin samaa sukupuolta olevilla heteroilla. Homoilla ei ole jäänteitä toisen sukupuolen suvunjatkamisjärjestelmistä eikä niiden fysiologisista toiminnoista. Homojen hormonien tasot ja vaihtelut eivät eroa heteroiden hormonien käyttäytymisestä. Sukupuolielimet ja suvunjatkamisen fysiologia eivät erota heteroita homoista. (emt., 83).

Heinäkuussa 1993 herätti tiedotusvälineiden huomion Science-lehdessä julkaistu tutkimusseloste, joka välittömästi tulkittiin suuressa osassa lehdistöä väärin, että homoseksuaalisuuden aiheuttava 'geeni' olisi löytynyt. Hamerin ym. (1993) johtama tutkimusryhmä oli tutkinut 114:aa homoseksuaalisen miehen perhettä selvittääkseen mahdollisia perinnöllisiä yhteyksiä. Taustakartoituksessa huomattiin, että todennäköisyys sille, että tutkimusyksilön joku sukulainen olisi homoseksuaali, oli merkitsevästi korkeampia kuin odotusarvo koko väestössä juuri äidin kautta välittyneissä sukulaisissa, äidinpuoleisissa sedissä, äidinpuoleisissa serkuissa ja tätien pojissa. Tutkimuksessa seksuaalinen suuntautuminen nähtiin dikotomiana (jyrkkänä jakona joko homo- tai heteroseksuaaleihin) eikä jatkumona, mikä muodostaa ongelman tulkinnassa.

Hyypän (1995, 80) siteeraaman kritiikin mukaan Hamerin tutkimusryhmän tuloksia ei ole pystytty vahvistamaan. Hyyppä toteaa, että geenitutkijat itse varoittavat puutteellisuuksista ja pysyvät geneettisten ja ympäristötekijäin yhteisvaikutuksen kannalla, 'vaikka julkisuus hehkuttaa homogeenin löytymisellä'. Hyypän mukaan uusiin geenitutkimuksiin kannattaa suhtautua myönteisen kriittisesti. Tutkimukset kohdistuvat pelkästään miehiin eikä lesbouden mahdollisesta periytyvyydestä tiedetä mitään. Hyypän mukaan Hamerin geenitutkimuksen tilastollista käsittelyä on ankarasti kritisoitu. Kritiikki ei ole katteetonta, sillä homouden periytyvyyttä tutkineen ryhmän menetelmien kehittäjä itse esitti sitä.

Geenit määrittelevät valkuaisia eivätkä käyttäytymistä.

Hyypän mukaan kaikkein vakavin kritiikin niitti lyödään periaatteiden moukarilla. Se muistuttaa meitä genetiikan rajoituksista ja tosiolemuksesta. Geenit määrittelevät valkuaisia eivätkä käyttäytymistä. Vaikka oletamme, että aivojen toiminta on taustana psykologisille ilmiöille, aivojen ja käyttäytymisen keskinäistä suhdetta ei tunneta. Mahdollisuuksia on Hyypän mukaan niin paljon, että yksinkertainen oletus 'homo-geenistä' vaikuttaa naiivilta. Hyyppä toteaa myös, että yhdysvaltalainen tieteen väärennöksiä valvova komitea tutkii Hamerin tuloksia. (Hyyppä 1995, 80).

Homoseksuaalisuuden geneettisistä selityksistä ollaan erimielisiä. Kinsey-instituutin suuri tutkimus homoseksuaalisuuden taustasta (Bell ym. 1981, 212-237) päätyy alustavaan olettamukseen, että muiden tekijöiden puuttuessa perinnöllisyydellä saattaa olla merkitystä niin seksuaalisen suuntautumisen kuin lapsuusajan sukupuolirooleihin sopeutumattomuuden aiheuttajana. Tutkijat eivät kuitenkaan esitä tarkempia hypoteeseja.

Empiirinen tutkimus ei tue biologisia teorioita

Yksi laajimpia uusia kirjallisuustutkimuksia, jossa on käyty läpi 135 tutkimusta, päätyy lopputulokseen, jonka mukaan ei ole mitään ehdotonta tukea millekään tietylle biologiselle teorialle (Byne ym. 1993). Tutkijoiden mukaan nykyinen biologisten syyteorioiden suosio johtuu enemmänkin pettymyksestä psykososiaalisten teorioiden epätäydellisyyteen kuin tieteellisestä näytöstä. Yhtenä tärkeänä huomiona tutkijat toteavat, että ei voida olla varmoja ovatko anatomiset ilmiöt syitä vai seurauksia homoseksuaalisuuden suhteen. Erityisen kriittisiä kirjoittajat ovat LeVayn tutkimusta kohtaan ja esittävät useita teknisiä syitä miksi sen tulokset ovat kyseenalaisia, erityisesti koska aids on saattanut vaikuttaa raportoituihin tuloksiin (Byne ym. 1993, 234-235).

Kritiikkiä kohdistetaan myös mm. Dörnerin esittämään olettamukseen androgeenien sikiöaikaisesta vaikutuksesta. Mikäli nämä olettamukset olisivat tosia, tulisi homoseksuaalisuutta löytyä enemmän miehiltä oireyhtymissä, jotka liittyvät syntymää edeltäneeseen androgeenien vähäisyyteen tai naisilla syntymää edeltäneeseen androgeenien ylimäärään. Näin ei kuitenkaan voida kirjallisuustutkimuksessa osoittaa olevan. (Byne ym. 1993, 231-232).

Byne (1993, 229) vetoaa kulttuurienväliseen tutkimukseen hylätessään olettamuksen, että homoseksuaalisuudelle olisi yksi yksittäinen syy. Bynen mukaan homoseksuaalisuus on kulttuurisesti transsendenttinen. On olemassa useita kulttuurienvälisiä tutkimuksia, joiden mukaan on useita homoseksuaalisuuden muotoja, joiden synty, subjektiiviset muodot ja käyttäytymisen muodot ovat hyvin erilaisia. Esimerkiksi meidän tuntemamme yksinomaisen homoseksuaalisuuden muoto on äärimmäisen harvinainen kulttuureissa, joissa kaikkien miesten oletetaan osallis- tuvan homoseksuaaliseen käyttäytymiseen. Tutkijoiden mukaan voidaan hylätä olettamukset vioista joko biologisessa rakenteessa tai sosialisaatiossa, koska on yhteiskuntia, jotka edellyttävät kaikilta miehiltä homoseksuaalista käyttäytymistä jossakin elämän vaiheessa. (Ford ja Beach 1951; Byne ym. 1993, 229).

Kaikkien homoseksuaalisuuden mallien on Bynen ym. mukaan pystyttävä selittämään se, että vaikka suuri osa homomiehistä osoitti sukupuolirooleihin sopeutumattomuutta lapsuudessa, niin samaa osoitti pienempi osa heteromiehistäkin, kun taas huomattava osa homomiehistä ei osoittanut sitä. Tutkijoiden mukaan eri syyteorioissa on puuttunut yksilön aktiivisen roolin osuus homoseksuaalisessa kehityksessä ja he nimittävät interaktionistiseksi malliksi sellaista, jossa perinnölliset tekijät vaikuttavat siihen, miten yksilö kehittyy interaktiossa ympäristönsä kanssa. Tämä näkökanta tulee lähelle sitä, mitä sosiaalitieteissä on ryhdytty kutsumaan konstruktionistiseksi näkökulmaksi, ts. että homoseksuaalisuuden ilmenemismuodot, sosiaalinen merkitys ja suhtautuminen siihen ovat sosiaalisesti konstruoituja, eivätkä ennalta deterministisesti annettuja eli essentialistisia.

Syyoletukset johtavat helposti poistoyrityksiin

Byne ym. varoittaa myös siitä keskustelusta, jonka mukaan olisi ryhdyttävä seulomaan kuviteltuja homoseksuaalisuuden aiheuttajia sikiöstä ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin ryhtymiseksi. Heidän mukaansa on välttämätöntä, että kliinikot ja käyttäytymistieteilijät alkavat tiedostaa seksuaalisen suuntautumisen kompleksisuuden ja hillitsevät pyrkimyksiä etsiä yksinkertaisia malleja, niin psykososiaalisia kuin biologisiakin.

On nähtävissä se tieteenala, jolta uuden vuosituhannen homoseksuaalisuuden uusia medikalisaatioyrityksiä mahdollisesti tullaan perustelemaan. Geneettiset ja endokrinologiset tutkimukset ovat juuri nyt julkisen mielenkiinnon kohteina. Homoseksuaalisuuden 'syytä' haetaan innolla hormoni- ja geenitutkimuksista. Vuosikymmenen kestänyt homoseksuaalisuuden syyllistäminen aids-pelolla sisälsi mm. HIV- positiivisuuden pakkotestivaatimuksia. Saman tyyppistä kontrollimekanismia tullaan mahdollisesti vaatimaan sitä voimakkaammin, mitä yleisemmin media vakiinnuttaa kuvaa homoseksuaalisuuden 'geneettisestä periytyvyydestä'. Jos yhteiskunnalliset asenteet kiristyvät, on odotettavissa eugeniikkavaatimuksia.

'Poikkeavuuden' medikalisaatiota tutkineet Conrad ja Schneider (1994, 284-288) käsittelevät muotiin tulleita teorioita homoseksuaalisuuden biologisesta ja rakenteellisesta alkuperästä. Heidän mukaansa tällaiset tutkimukset saattavat vielä palauttaa homoseksuaalisuuden medikalisaation eli hahmottamisen tavalla tai toisella sairautena tai häiriönä. Ongelman ydin on siinä, miten mahdollisia biologisia eroja homojen ja heteroiden välillä tullaan luonnehtimaan, miten homoseksuaalisuus tullaan uudelleen määrittelemään tai arvottamaan.

Duodecimin julkaisema Seksuaalisuus -teos antaa viitteitä mahdollisesta uudelleenpatologisoinnista. Siinä kirjoittaja (Juva 1995) määrittelee homoseksuaalisuuden perinnölliseksi poikkeavuudeksi. Geneettiset selitykset saavat lisäarvovaltaa, koska meneillä on monivuotinen projekti The Human Genome Project, jonka tarkoituksena on kartoittaa ihmisen koko geneettinen perimä ja ilmeisesti löytää uusia suhteita geneettisen rakenteen ja 'poikkeavan' käyttäytymisen välillä. Näyttää väistämättömältä, että uusien geneettisten 'markkereiden' tai taipumusten löytäminen johtaa uusiin lääketieteellisiin diagnooseihin ja interventioihin ihmisten käyttäytymisessä. (Conrad ja Schneider 1994, 288).

Geneettisten teorioiden esittäjät pyrkivät usein tosin puolustamaan homoseksuaalisuutta olettamuksillaan. Yksi näkyvimpiä sosiobiologisten teorioiden kannattajia on Richard Pillard (1996) joka tekee yhteenvetoa geneettisistä teorioista ja olettaa, että homoseksuaalisuuden geeni voisi liittyä 'altruismin' geeniin, koska homoseksuaalit hänen havaintojensa mukaan osoittavat altruismia muiden lapsia kohtaan, vaikka eivät voi saada omia. Pillardin näkemyksen mukaan voidaan nähdä tulevaisuus, jossa geenit, aivojen rakenne, psykologinen kehitys ja ihmiselämän sosiaalinen organisaatio yhdistyvät suureksi monitasoiseksi synteesiksi ihmisen seksuaalisuudesta. Tällöin Pillardin mukaan seksuaalinen suuntautuminen voitaisiin 'todistaa' olennaiseksi osaksi 'luontoa', eikä poikkeamaksi siitä tai sen perversioksi. (Pillard 1996).

Homoseksuaalisuuden geneettistä periytymistä tutkiva Dean Hamerin työryhmä on kuitenkin jo itse tunnistanut uuden teknologian vaarat ja varoittaa tutkimuksen väärinkäytöstä niiden taholta, jotka eivät suhtaudu myönteisesti:

"Uskomme, että olisi syvällisesti epäeettistä käyttää [geenitutkimuksen] informaatiota ihmisen nykyisen tai tulevan seksuaalisen suuntautumisen, joko hetero- tai homoseksuaalisuuden kartoittamiseen ja muuttamiseen, tai minkä tahansa muun inhimillisen käyttäytymisen normaalin ilmenemismuodon muuttamiseen. Päinvastoin, tutkijoiden, kasvattajien, politiikantekijöiden ja suuren yleisön tulisi toimia yhdessä varmistaakseen, että tutkimusta käytetään yhteiskunnan kaikkien jäsenten hyödyksi." (Hamer ym. 1993, 326).

Historiallinen katsaus ja yhteenveto biologisiin teorioihin

Miller ja Magee (1996), jotka ovat tehneet yhden viimeisimmistä katsauksista LeVayn ja muiden neuroanatomisten ja endokrinologisten tutkimusten historiaan ja nykytilaan, toteavat yhteenvetonaan:

"Homoseksuaalisuuden käsitteellistäminen pseudohermafrodiittisena [sisäsyntyisenä] tilana on nyt yli 100 vuotta vanha ja käsittää 1000 tutkimusta. --- Tähän päivään mennessä kertynyt tutkimusaineisto on epäjohdonmukaista. Suurin osa tutkimuksista on metodologisesti epätyydyttävää ja vaihtoehtoisia tulkintoja tuloksista ei voida sulkea pois". (Miller and Magee 1996, 30).

Uusin yhteenveto biologisista syytutkimuksista on esitetty heinäkuussa 1996 ilmestyneessä hakuteoksessa Textbook of Homosexuality and Mental Health. Siinä Byne (1996) tekee yhteenvedon hormoniteorioista, geeniteorioista sekä aivojen rakenteen vaikutuksesta seksuaalisen suuntautumisen syntyyn. Bynen mukaan ei ole vakuuttavaa näyttöä minkään hormonaalisen tai geneettisen tekijän vaikutuksesta homoseksuaalisuuden syntyyn. Erityisen epäilyttävinä Byne pitää LeVayn ym. (1991) oletuksia aivojen rakenteesta seksuaalisen suuntautumisen syynä, koska teoriat perustuvat teknisesti epäilyttäviin näytteisiin aidsiin kuolleiden henkilöiden aivoista ja koska tutkimuksia ei ole pystytty replikoimaan. (Byne 1996, 138).

Samassa hakuteoksessa APA:n entinen presidentti Lawrence Hartman (1996) tekee yleiskatsauksen biologisten teorioiden taustoihin. Hartmanin mukaan pyrkimykset selittää kompleksisia ilmiöitä redusoimalla ne anatomiaan, geeneihin, hormoneihin tai fysiologiaan eivät saa tieteellistä tukea. Ihmiset tosin haluavat yksinkertaistaa asioita ja biologinen reduktionismi on tällä hetkellä muodissa psykiatrisessa ja biopsykososiaalisessa tutkimuksessa. Hartmanin mukaan tällainen reduktionismi kuitenkin yksinkertaistaa, kapeuttaa ja jättää huomioon ottamatta suuren määrän hallussamme jo olevaa psykologista, sosiaalista ja historiallista tietoutta. Reduktionismi pyrkii liioittelemaan sellaisen merkitystä, jota on helpointa mitata ja kvantifioida, mutta ei pysty tutkimaan tai selittämään homoseksuaalisuutta historiassa tai ylikulttuurisesti ja eri eläinlajeissa. (Hartman 1996, xxix).

Juvan (1995) ja muiden usein esittämä väite, jonka mukaan suvaitsevaisuutta lisäisi se, jos homoseksuaalisuuden voitaisiin osoittaa olevan 'biologinen poikkeavuus' on paitsi tarkoitushakuisuudessaan epäilyttävä myös paikkansapitämätön. Watney (1995) on tutkinut lehdistöreaktioita eri puolilla maailmaa uutisiin, joiden mukaan homoseksuaalinen biologinen perusta olisi löydetty. Suuri osa lehdistöstä esitti välittömästi ajatuksia testin kehittämisestä homoseksuaalisen sikiön löytämiseksi ja abortoimiseksi. Watneyn mukaan lehdistökeskustelun kiteyttää englantilaisen Daily Mailin otsikko: "Aborttitoiveita kun homo-geeni löytynyt".

Watneyn mukaan lehdistökeskustelun kiteyttää englantilaisen Daily Mailin otsikko: "Aborttitoiveita kun homo-geeni löytynyt".

Uskonnollisen eheytysliikkeen terapeutti van den Aardweg (1984, 187) kiteyttää psykoanalyyttisen reaktion biologisiin oletuksiin: vaikka homoseksuaalisuudella olisikin biologinen perusta, se ei tekisi sitä yhtään 'luonnollisemmaksi'. Eheytysliikkeen ideologin van den Aardwegin psykoanalyyttisen käsityksen mukaan "[Homoseksuaalisuus] pysyisi yhä toiminnallisena häiriönä, koska 'luonnolliset' prosessit ovat tarkoituksenmukaisia ja homoseksuaalisuus ei johda seksuaalisuuden ilmiselvään tarkoitukseen: suvunjatkamiseen". (van den Aardweg 1984, 187).

Juvan (1995) ja vastaavien kirjoittajien esiin nostama näkemys homoseksuaalisuudesta biologisena 'poikkeavuutena' olisi paluuta 1800- luvulla muodissa olleisiin Lombroson ja Krafft-Ebingin ideoihin seksuaalisten 'perversioiden' ja rikollisuuden biologisesta pohjasta degeneraation tai biologisen 'poikkeavuuden' muotoina. Leimaamalla 'poikkeavuus' biologiseksi ominaisuudeksi tai häiriöksi saavutetaan tietenkin se medikalisaatioon sisältyvä etu, että kohde vapautuu 'vastuun' ja 'syyllisyyden' tunteista, koska tämä on biologisista syistä 'poikkeava', vaikka ei käytäkään suvunjatkamiselimiään 'ilmiselvään seksuaalisuuden tarkoitukseen'.

Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, missä määrin biologisesti vammaiseksi leimaaminen vaikuttaa seksuaalivähemmistöjen asemaa parantavasti. LeVay itse tulkitsee löydöksensä homoseksuaalien biologisesta 'poikkeavuudesta' siten, että "...homomiehillä ei yksinkertaisesti ole aivosoluja naiseen kiintymistä varten" (LeVay 1993, 121). Miller ja Magee (1996, 13) toteavat LeVayn ilmoittaneen, että hän on havainnut homomiehillä olevan osittain 'naisen aivot'.

Geeniolettamukset heikolla tieteellisellä pohjalla

LeVayn (1991 ja 1993) ja Hamerin ym. (1994) biologisista selityksistä alkaa rakentua jälleen yli vuosisadan vanha 'psyykkisen hermafrodiitin' stereotypia: homoseksuaalit ovat rakenteellisia, biologisia 'poikkeavuuksia'. Tästä voi tietyissä yhteiskunnallisissa olosuhteissa kehittyä uuden medikalisaation alku Lombroson ja Krafft-Ebingin teorioiden tapaan.

Hamerin ajattelun taustaa kuvaa, miten hän kertoo tutustuttuaan homoseksuaalisuuteen puolen vuoden pikakurssilla lähteneensä hakemaan tieteellistä selitystä homoseksuaalisuuteen hänen omien uskomustensa mukaan homoseksuaalisuuteen olennaisesti liittyviin ilmiöihin: hiv- tartuntaan, alkoholismiin ja depressioihin. Tästä uskomuksesta sai alkunsa Hamerin työryhmän homomiesten genomia (geeniperimää) kartoittava tutkimus. (Hamer ym. 1994, 37-38.). Hamer vetoaa kehityspsykologian myös mielestään kehityspsykologiasta löytämäänsä 'selväpiirteisimpään havaintoon', jonka mukaan homomiehet eivät pitäneet lapsina baseballista. Hamerin työryhmä tekee tästä geneettiset johtopäätökset ja nimittää tämän ilmiön tieteellistä selvittämistä teoksessaan kappaleessa, jonka otsikko on 'sissy gene' (mammanpoikageeni). (Hamer ym. 1994, 166).

Hamer tuomitsee 'epätieteellisenä' homoseksuaalisuuden käsittämisen 'sosiaalisena konstruktiona' tai roolina. Hamer pitää 'ironisena' että juuri homoseksuaalien omat tutkimusinstituutiot puhuvat 'sosiaalisesta konstruktiosta', koska konstruktioteorian mukaan Hamerin mielestä homoseksuaaleja ei itse asiassa olisi edes olemassa! (Hamer ym. 1994, 176-177).

Medikalisaation yhteiskunnallisia ongelmia

Myllykangas ym. (1995) on tarkastellut medikalisaation aiheuttamia yhteiskunnallisia ongelmia. Myllykankaan mukaan sosiaalisen 'poikkeavuuden' lääketieteellistäminen eli medikalisaatio vastaa mm. syyllisyydestä vapautumisen ja ongelmien ulkoistamisen tarpeisiin. Nykytilanteessa, vaikka ei ole mitään tieteellistä näyttöä homoseksuaalisuuden geneettis-biologisesta alkuperästä, on kuitenkin havaittavissa mm. Pulkkisen mukaan jopa homo- ja lesboliikkeen piirissä tarvetta ankkuroida seksuaalinen identiteetti luontoon, vastapainoksi niille ideologioille, jotka medikalisoivat homoseksuaalisuutta vetoamalla 'biologian normeihin' tai 'luonnon tarkoituksiin'. (Pulkkinen 1996, 168). Eräiltä osin ollaan palaamassa Hirschfeldin ja WHK:n yrityksiin puolustaa homoseksuaalisuutta sillä, että se on biologisesti määräytynyt 'kolmas sukupuoli'. Tällaisella uusmedikalisaation muodolla 'poikkeavuus' ulkoistetaan ja loitonnetaan. (Ks. Myllykangas ym. 1995, 39).

Myllykangas varoittaa lääketieteilijöiden noususta geenimanipulaation avulla 'jumalalliseen' asemaan. Lääketieteeseen liittyy myös sosiaalinen ja geneettinen vallankäyttö. Vääränlaisten, sairaiden ihmisten eliminoiminen tulee mahdolliseksi. Myllykankaan mukaan geeniteknologian jarruttamiseksi ei kuitenkaan voitane tehdä mitään. (emt., 41).

Psykiatrian historiassa on jo ennakkotapauksia toimintamuodoista, joihin biologiset ja muut essentialistiset teoriat voivat johtaa, jos homoseksuaalisuutta ryhdytään poistamaan mekanistisin keinoin. Yhdysvalloissa homoseksuaalisuutta 'hoidettiin' vielä 1970-luvulla antamalla sähköiskuja sukuelimiin, liittämällä homoseksuaalisiin ajatuksiin tukehtumisen ja halvaantumisen tunne ruiskuttamalla suoneen halvauksen tunnetta aiheuttavaa kemikaalia, sukkinylkoliinia . Nämä homoseksuaalisuuden hoitokokeet on lopetettu Yhdysvalloissa kun oikeusistuin katsoi tällaisen hoidon olevan perustuslain kieltämää 'julmaa ja epätavallista rangaistusta'. (Conrad/Schneider 1992, 235).

Medikalisoiva väkivalta

Historiassa on useita esimerkkejä pyrkimyksistä 'hoitaa' homoseksuaalisuutta väkivaltaisin keinoin. Neuvostopsykiatrit kehittivät vastaavan hoitomenetelmän huipputehokkaaksi. Psykiatrit käskivät homopotilaitaan tuomaan elämäntoverinsa valokuvan hoitotilanteeseen, jolloin potilaalle ruiskutettiin suoneen 1% apomorfiiniliuosta potilaan katsellessa rakastettunsa kuvaa, johon täten saatiin liitettyä pahoinvoinnin ja oksetuksen tunne. (Ks. Stålström 1979, 13). Esimerkki siitä, mihin biologiset syyteoriat ovat vielä kansallissosialismin jälkeenkin johtaneet, on länsimaihinkin paljon vaikuttanut itäsaksalainen Günther Dörner.

Hänen mukaansa homoseksuaalisuudella on hormonaalinen syy, joka vaikuttaa aivojen rakenteeseen ja joka voidaan aivoihin kohdistuvalla leikkauksella poistaa. Dörnerin teorioihin nojaten 1970-luvulla tehtiin Saksassa homoseksuaalien aivoihin kohdistuvia leikkauksia. Dörner työskenteli yhdessä aivokirurgien kanssa, jotka vuosina 1962-1979 tuhosivat sellaisia osia homomiesten aivoista, joiden he olettivat olevan 'feminiinisiä seksuaalikeskuksia'. Aivokeskusten tuhoaminen ei kuitenkaan johtanut seksuaalisen suuntautumisen muuttumiseen. (Miller and Magee 1996, 5).

Medikalisoivan väkivallan ennaltaehkäisy on tällä hetkellä onnistunut länsimaissa, vaikka paineita väkivaltaisiin toimenpiteisiin ilmenee yhä

Vielä sosialismin ollessa vallassa DDR:ssä sikäläinen vapautusliike kuitenkin uskaltautui kritisoimaan Dörneriä metodologisista ongelmista (Stumpe und Böttger 1989, 211) sekä eettisistä ongelmista rinnastaen tämän natsiteloittajaan Hermann Göringiin (Soukup 1990, 133). Saatuaan tietää, että häntä vastaan esitetään kritiikkiä, Dörner ei enää saapunut homoseksuaalisuutta käsittelevään konferenssiin Jenassa vuonna 1989. (Stumpe und Böttger 1989, 212).

Medikalisoivan väkivallan ennaltaehkäisy on tällä hetkellä onnistunut länsimaissa, vaikka paineita väkivaltaisiin toimenpiteisiin ilmenee yhä edelleen, esim. suomalaisen teologisen ehetysliikkeen eetikon ajatuksissa 'tuskallisten' sähköiskujen antamiseksi homoseksuaaleille (Cederberg 1994). Biologisiin teorioihin on usein liittynyt pyrkimys homoseksuaalisuuden 'ongelman lopulliseen ratkaisuun' erilaisin keinoin. Ellei myös kiinnitetä huomiota asenteiden ja arvojen muuttamiseen, geeniteknologialla saatetaan yrittää 'biologisen poikkeavuuden' 'ennaltaehkäisyä' tappamalla seksuaalisesti 'poikkeavat' jo ennen heidän syntymäänsä.

Viitteet

Aardweg, Gerard, J.M. van den (1984a) Parents of homosexuals - Not guilty? Interpretations of childhood psychological data. American Journal of Psychotherapy, vol XXXVII, No. 2, 180-189.

Aardweg, Gerard, J.M. van den (1984b) Geaardheid of scheefgroei? Een psychologische kijk op homofilie. Serie: Stromen van levend water. Deel II. Brugge: Uitgeverij Tabor.

Aardweg, Gerard, J.M. van den (1985) Das Drama des gewönhlichen Homo- sexuellen. Analyse und Therapie. Neuhausen/Stuttgart.

Aardweg, Gerard, J.M. van den (1996a) Homoseksualismi: synnynnäinen vai parantuva? Perusta 2/96, 74-80.

Aardweg, Gerard, J.M. van den (1996b) "Voiko terapia muuttaa homoseksuaalisuutta?" Sanan talolla 14.10. 1996 Aslan-seminaarissa pidetty luento. Nauhoituksen litterointi.

Aardweg, Gerard, J.M. van den (2002) Erilainen? Homoseksuaalisuuden itseterapia. Tukholma: Terttu Pihlajamaa Förlag.

AAT (1981): Seksuaalitoiminnan häiriöt. Teoksessa Achté, K., Alanen Y. & Tienari, P. Psykiatria 2. 4. painos. Juva: WSOY, 291-323.

Byne, William, Parsons, Bruce (1993) Human sexual orientation. The biologic theories reappraised. Archives of General Psychiatry, 50, March, 228-239.

Byne, William (1996) Biology and homosexuality. Implications of neuroendocrinological and neuroanatomical studies. Teoksessa Cabaj, Robert P., Stein, Terry S. (Eds.) Textbook of homosexuality and mental health, 129-146.

Conrad, Peter, Schneider, Joseph W. (1992) Deviance and medicalization. London: The C.V. Mosby Company.

Dörner, Günther (1987) Hormonabhängige Gehirnentwicklung und Homosexualität. Teoksessa Werner, Reiner. Homosexualität. Herausforderung an Wissen und Toleranz. Berlin DDR: Volk u. Gesundheit.

Ford, Clellan S. and Beach, Frank A. (1951) Patterns of sexual behavior. Westport CN: Greenwood Press.

Hartman, H. (1964) Essays on ego psychology. New York: International University Press.

Hartman, Lawrence (1996) Foreword. Teoksessa Cabaj, Robert P., Stein, Terry S. (Eds.) Textbook of homosexuality and mental health. Washington DC: American Psychiatric Press.

Hyyppä, Markku T. (1995). Sukupuolten kirjo. Seksi, aivot, roolit. Yliopistopaino: Helsinki.

Juva, Kati (1995) Homoseksuaalisuus. Teoksessa Hovatta ym. (Toim.) Seksuaalisuus. Helsinki: Duodecim, 100-106.

LeVay, Simon (1991) A difference in hypothalamic structure between heterosexual and homosexual men. Science 253, 1034-1037.

LeVay, Simon (1993) The sexual brain. Cambridge MA: The MIT Press.

Miller, Diana C. and Magee, Maggie (1996a) Biology and homosexuality: A critical look at the research. Paper presented at the Grand Rounds – NPI UCLA, January 23, 1996.

Myllykangas, Markku, Elo, Jyrki, Tuomainen, Raimo (1995) Medikalisaatio – aikamme sairaus. Hyvinvointikatsaus 4, 38-42.

Pillard, Richard (1996) Homosexuality from a familial and genetic perspective. Teoksessa Cabaj, Robert P. and Stein, Terry S. (Eds.) Textbook of homosexuality and mental health, Washington DC: American Psychiatric Press.

Stumpe, H. und Böttger F. (1989) Methodenkritische Bemerkungen zu Dörners Untersuchungen "Pränataler Stress als möglicher ätiologischer Faktor der männlichen Homoseksualität". Teoksessa Psychosoziale Aspekte der Homosexualität. Wissenschaftliche Beiträge der Friedrich Schiller-Universität Jena. Jena DDR: Friedrich-Schiller-Universität.

Watney, Simon (1995) Gene wars. Teoksessa Berger, Maurice ym. (Eds.) Constructing masculinity. New York NY: Routledge, 157-166.

Weeks, Jeffrey (1985) Sexuality and its discontents: meanings, myths and modern sexualities. London: Routledge & Kegan Paul.

Weeks, Jeffrey (1989) Against nature. Teoksessa Altman, Dennis, Vance, Carole, Vicinus, Martha, Weeks, Jeffrey ym. Homosexuality, which homosexuality? London: GMP Publishers.