Sairausleiman kritiikin myrskyinen historia 1970 - 2005 mielenosoituksista ja äänestyksistä sovitteluyrityksiin Olli Stålström

Tämä artikkeli on lyhennetty ja ajantasaistettu väitöskirjastani vuodelta 1997, jossa tarkasteltiin homoseksuaalisuuden sairausleiman muutosta vuonna 1973. Raportoin siinä luokituksen muutokseen johtaneet empiiriset tutkimukset, tieteelliset argumentit molemmin puolin sekä tapahtumaan liittyvät sosiaaliset ilmiöt. Epäselvyyttä on esiintynyt edelleen sitä, miksi sairausluokituksen muutoksesta äänestettiin. Historiallinen tosiasia on kuitenkin, että äänestystä vaativat juuri muutosta vastustaneet psykoanalyytikot. Hävittyään vaatimansa äänestyksen, he perustivat ns. eheytysliikkeen homoseksuaalisuuden sairausleiman palauttamiseksi. Tämän luvun lopussa on päivitys vuodelle 2005, jolloin ilmestyi uusin, korjattu painos psykoanalyytikoiden Raamattua, Kaplan & Sadockin Comprehensive Textbook of Psychiatry.

Mielenosoituksia ja vastarintaa 1960-luvulla

Stonewall-kapinassa kesällä 1969 radikalisoitunut yhdysvaltalainen gay liberation -liike valitsi näyttävän suoran toiminnan linjan. Alusta saakka gay liberation -liike identifioi vallitsevan psykoanalyyttisen näkemyksen homoseksuaalisuuden sortoa ylläpitäväksi instituutioksi.

Vuodesta 1969 lähtien homoseksuaalit osoittivat mieltään New Yorkin kaduilla, ensimmäistä kertaa Yhdysvaltain historiassa ja vaativat psykoanalyyttistä sairausleimaa poistettavaksi. New York Times julkaisi 24.8.1970 etusivun artikkelin homojen mielenosoituksista otsikolla "Homosexuals in revolt". Artikkelissa annettiin pääpaino johtavalle adaptionistiselle psykoanalyytikolle, Lionel Oveseylle, joka esitti psykoanalyyttisen tulkinnan mielenosoituksista:

Frank Kameny (toinen edestä) osoittaa mieltä sairausleimaa vastaan vuonna 1965 Kuva: Kay Lahusen

”Homoseksuaalisuus on psykiatrinen tai emotionaalinen sairaus. Mielestäni on hyvä, jos joku voidaan parantaa siitä, koska homoseksuaalin on niin vaikea saavuttaa onnellisuutta yhteiskunnassamme. On mahdollista, että tämä vapautusliike voi syventää sairautta joissakin ihmisissä, erityisesti niiden nuorten keskuudessa, jotka horjuvat rajamailla.”

Yhdysvalloissa elettiin sosiaalisen kuohunnan aikaa. Opiskelija- ja homoliikettä Yhdysvalloissa oli radikalisoinut juuri tapahtunut Vietnamin sodan laajeneminen naapurimaiden puolelle sekä se, että poliisi oli ampunut kuoliaaksi rauhanomaisesti mieltään osoittavan opiskelijan Kent State Universityssä. Kesällä 1970 myös poliisin homoseksuaaleja kohtaan harjoittama häirintä New Yorkissa saavutti huippunsa. Parin viikon aikana poliisi oli pidättänyt useita satoja mieltään osoittavia homoseksuaaleja.

Poliisi perusti erityisen tukipisteen mielenosoituspaikkojen lähelle erääseen hotelliin, jossa pidätettyjä homoseksuaaleja säilytettiin ja kuulusteltiin. Gay liberation vastasi mielenosoituksilla, jotka poliisi hajotti väkivaltaisesti hajotti. Vuosien 1969–1970 aikana New Yorkin kaduilla käytiin ns. Stonewall-kapinan innoittamana poliisien ja homoseksuaalien välillä useita taisteluita.

Psykiatrien harjoittama sairaaksi leimaamista pidettiin yhtenä syynä poliisin väkivaltaan homoseksuaaleja kohtaan.

Gay Liberation Front (GLF) perusteli omaa kantaansa Amerikan psykiatriyhdistyksen kokousta varten vuonna 1970 kirjoitetulla julkilausumalla. Siinä arvosteltiin Socaridesin ja Bieberin sekä muiden psykoanalyytikkojen yhteiskunnallista kantaa, jonka mukaan homoseksuaalien tulee alistua vallitsevaan tilanteeseen tai pyrkiä muuttumaan heteroseksuaaleiksi. Julkilausuman mukaan tämä koulukunta yrittää pakottaa homoseksuaalin alistumaan syrjintäänsä.

Barbara Gittings osoittaa mieltä sairausleimaa vastaan vuonna 1965 Kuva: Kay Lahusen

GLF:n mukaan homoseksuaalisuuden ”ongelma” ei kuitenkaan ratkea tällä tavoin, yhteiskunnan homokielteiset asenteet, jotka ovat homoseksuaalien ongelmien lähteitä, jäävät kyseenalaistamatta.

Gay Liberation Front totesi, ettei sopeuttava psykiatria ole pätevä yhteiskunnallinen lähestymistapa. Sen mukaan homoseksuaalien on kieltäydyttävä sopeutumasta syrjintäänsä ja olemaan alistumatta rasistisen ja seksistisen yhteiskunnan painostukseen. GLF esitti poliittisen organisoitumisen ja kollektiivisen toiminnan muutosstrategiana. Psykiatrien harjoittama sairaaksi leimaamista pidettiin yhtenä syynä siihen, että mm. poliisi katsoo oikeudekseen kohdistaa väkivaltaa homoja vastaan. (emt., 146).

Tästä alkoi yhteenotto johtavien psykoanalyytikkojen sekä homojen kansalaisoikeusliikkeen välillä. Lähes kaikki silloiset yhdysvaltalaiset psykoanalyytikot pitivät homoutta ”vakavana sairautena”, jota on hoidettava ja ennaltaehkäistävä. He pitivät vapautusliikettä ”vaarallisena ilmiönä”, sekä vastustivat julkisesti kansalaisoikeuksien myöntämistä homoille.

Mielenosoittajien vihaa herätti erityisesti sorron symbolin, psykoanalyytikko Irving Bieberin esiintyminen kokouksessa sekä sähköiskujen esittely ”terapiamuotona”

Gay Liberation Frontin mielenosoittajat valtasivat Amerikan psykiatriyhdistyksen vuosikokouksen 14.5.1970 (Roscoe 1991). Mielenosoittajien vihaa herätti erityisesti sorron symbolin, psykoanalyytikko Irving Bieberin esiintyminen kokouksessa sekä sähköiskujen esittely ”terapiamuotona”, jolla pyritään poistamaan homoseksuaalisuus.

Gay Liberationin edustajat keskeyttivät aversioterapiaa koskevan luennon ja uhkasivat rikkoa näytteillä olleet aversioterapiassa käytetyt sähkölaitteet, ellei niitä korjata pois. Osa psykiatreista ilmaisi pitävänsä mielenosoittajia sairaina. Osa läsnä olevista psykoanalyytikoista vertasi homoseksuaaleja natseihin. (Hermann 1995, 97).

Psykoanalyytikko Bieber totesi häntä vastaan protestoiville homoseksuaaleille:

”En halua sortaa homoseksuaaleja. Haluan vapauttaa heidät siitä, mikä tuottaa heille tuskaa - heidän homoseksuaalisuudestaan.” (Ks. Jay & Young 1972, 144).

Muutama läsnä olevista psykoanalyytikoista, mm. Judd Marmor, kuitenkin kiinnostui mielenosoittajien argumenteista ja Marmorista tulikin historiallisesti merkittävä vaikuttaja homoseksuaalisuuden virallisen psykiatrisoinnin ja sairausluokituksen poistamisessa.

Dialogi psykiatrien kanssa alkaa

Dialogin alku psykiatrikunnan kanssa oli kuitenkin saavutettu ja seuraavan vuoden kokouksessa viisi homoaktivistia osallistui paneelikeskusteluun Lifestyles of Nonpatient Homosexuals. Siinä esitettiin purevaa kritiikkiä homoseksuaalisuuden sairausleimaa ja bieberiläistä psykoanalyysiä kohtaan.

Mielenosoittajat ja homoaktivistit saivat muutamat psykiatrit puolelleen, erityisesti Judd Marmorin, joka jo aikaisemmin oli kritisoinut homoseksuaalisuuden sairausluokitusta sekä Richard Greenin, joka kirjoitti vuonna 1972 pitkän artikkelin International Journal of Psychiatry -lehteen (Green 1972). Artikkelissa kritisoitiin homoseksuaalisuuden sairausleimaa ja siitä tuli yksi ratkaiseva argumentti sairausleiman poistamisen puolesta. Samaan aikaan Judd Marmor vetosi julkisesti kollegojensa oikeudentuntoon:

”Se julmuus, ajattelemattomuus ja inhimillisyyden puute, joka on heijastunut monien konservatiivisten psykiatrien asenteissa on --- häpeäksi ammattikunnallemme” (ks. Herman 1995, 97).

Artikkelissaan Green problematisoi ”biologiseen normaaliuteen” perustuvat sairauskäsitykset. Toiseksi hän kiinnittää huomiota siihen, että psykoanalyyttiset teoriat perustuvat vain psykiatrisista ongelmista kärsivien potilaiden otokseen ja siihen, että ne perustuvat psykoanalyyttisiin, määritelmällisiin sairausleimoihin, joiden valossa kyseisiä potilasotoksia tulkitaan. Näissä teorioissa on Greenin mukaan komponentteja, joita ei voida empiirisesti testata ja jotka jäävät siksi vaille todistusta. (Green 1972, 85).

Green käy läpi Kinseyn sekä Fordin ja Beachin tutkimukset sekä empiiriset normalisointitutkimukset. Greenin mukaan olisi myös tutkittava mahdollisen hoidon motivaatiot ennen kuin aloitetaan ‘emättimeen tunkeutumiseen tähtäävä hoito-ohjelma’. Olisi selvitettävä, missä määrin sosiaaliset paineet ja paljastumisen pelko tai vanhempien ja yhteiskunnan painostus vaikuttavat muuttumishaluun.

Green kyseenalaistaa myös sitä, pitäisikö pyrkiä lisäämään vai vähentämään homoseksuaalin kokemaa syyllisyyttä. Onko pyrkimys vaikuttaa yksilön seksuaalivietin suuntaan moraalisesti oikeutettua? Tulisiko psykiatrin olla käyttäytymisen normaaliuden standardin asettaja? Pitäisikö psykiatrian pyrkiä muuttamaan yleisiä arvoja sen sijaan, että pyrkii sopeuttamaan yksilöitä perinteisiin arvoihin? (emt., 90-92).

Greenin kirjoittama, asioiden kulkuun suuresti vaikuttanut, artikkeli oli äärimmäisen varovainen. Green ilmaisee selvästi, ettei hän ole homo eikä radikaali. Green myöntää, että sairausleiman vastustaminen voitaisiin homopsykiatrin kohdalla tulkita ”oman vammaisuuden puolustamiseksi” ja heteropsykiatrin kohdalla ”naiiviuden tai antiautoritaarisuuden” oireeksi.

Hän vetoaa kuitenkin Freudin kirjeeseen amerikkalaiselle äidille, jossa Freud katsoo, ettei homoseksuaalisuutta voida luokitella sairaudeksi sekä psykoanalyytikko Judd Marmorin (1965) näkemykseen, jonka mukaan ”homo- ja heteroseksuaalinen käyttäytyminen ovat vain eri alueita laajalla seksuaalikäyttäytymisen jatkumolla --- eikä kumpaakaan voida sisäisesti pitää enemmän tai vähemmän ‘luonnollisena’ kuin toista. (emt., 94).

Judd Marmorin ohella yksi niistä harvoista psykoanalyytikoista, jotka edistivät homoseksuaalisuuden sairausleiman poistamista, oli Robert Stoller. Tämän mukaan homous ei muodosta mitään syndroomaa eli yhdenmukaista oireistoa, vaan eri yksilöillä tämän seksuaalisen ‘preferenssin’ taustalla on erilaista psykodynamiikkaa eikä ole olemassa mitään yhteistä etiologiaa eli elämänkokemuksia tai perhetaustaa, joka voitaisiin liittää homoseksuaalisuuteen.

Stoller ei argumentoinut mistään yleisestä antipsykiatrisesta lähtökohdasta, vaan perustaen laajaan kokemukseensa erilaisista gender-häiriöistä. (Stoller 1975). Stollerin mukaan ei ole olemassa sellaista ilmiötä kuin homoseksuaalisuus, on olemassa yhtä paljon erilaisia heteroseksuaalisuuksia kuin homoseksuaalisuuksia.

Hän korosti, miten vähän analyytikot tietävät ei-kliinisestä homoseksuaalisuudesta ja kritisoi psykoanalyyttisen käsitteistön ylikäyttöä, joka johtaa vääristävään kuvaan homoseksuaalisuudesta yhtenäisenä ilmiönä. (Stoller 1985)

Vaikka Robert Stoller oli niitä harvoja psykoanalyytikoita, jotka jo 1960-luvulla Judd Marmorin ja Thomas Szaszin kanssa toimivat homoseksuaalien syrjintää vastaan, hänenkin tuotannossaan ilmenee ymmärtämättömyyttä, jota on myöhemmin voitu käyttää homoseksuaalien tuomitsemiseen.

Toisaalta Stoller toteaa, että homoseksuaaleihin kohdistuva viha ja pelko ovat patologisia. Toisaalta hän ei kuitenkaan ymmärrä, mitä tämä viha ja pelko aiheuttavat kohteissaan, vaan näyttää selittävän homoseksuaalien olevan itse syyllisiä syrjintäänsä, koska he ovat itsevihan vallassa, koska he vihaavat yhteiskuntaa ja muodostavat haasteen heteroseksuaalisille instituutioille. (Stoller 1975).

Osittain yksilöpsykologisoivasti rajoittuneen tulkintansa johdosta Stoller ei pysty Allportin (1954) klassisen tutkimuksen tavoin näkemään, että vähemmistöryhmiin kohdistuva viha aiheuttaa kohteissaan reaktiona myös itseen suuntautuvaa vihaa ja sortavaan yhteiskuntaan kohdistuvaa vihaa.

Marmorin ja Stollerin esittämän kritiikin lisäksi juuri järjestäytymässä oleva uusi vapautusliike alkoi esittää omaa kritiikkiään sairausleimaa kohtaan. Vapautusliikkeiden jäsenten mukaan vallitseva psykoanalyyttinen ideologia oli syrjivää ja moralisoivaa, koska se leimasi ihmisten välisen rakkauden ”perversioksi” tai ”vihan muodoksi”. Aikakauden psykiatrisen käytännön mukaisesti homoseksuaalisuutta pyrittiin poistamaan mm. antamalla sähköiskuja. Lokakuussa 1972 New York Gay Activist Alliance järjesti mielenosoituksen käyttäytymisterapeuttien kokouksessa vaatien sähköiskujen lopettamista.

Mielenosoittajia konferenssipaikan ulkopuolella oli noin sata. Tässä yhteydessä Robert Spitzer, joka oli APA:n luokittelukomitean jäsen, tuli ensimmäistä kertaa kontaktiin luokituksen muuttamista ajavien homoseksuaalien kanssa. Näiden argumentit tekivät Spitzeriin vaikutuksen ja tämä lupasi järjestää kokouksen, jossa homoseksuaalien edustajia virallisesti kuunneltaisiin. (Bayer 1987, 117).

Tässä tapahtumassa ovat myös 1990-luvun lopulla syntyneen ”eheytysliikkeen” levittämän uskomuksen juuret, että APA:n päätös sairausluokituksen muuttamiseksi olisi syntynyt ”hyökkäyshaluisten homoseksuaaliryhmien painostuksesta” (Esim. Puonti 1995).

Toisin kuin Suomessa, Yhdysvaltain vapautusliikkeellä oli käytettävissään mielenterveystyön ammattilaisia, minkä ansiosta ne pystyivät keräämään edustavan joukon puhujia. Seymour Halleck, joka tunnettiin psykiatrisen auktoriteetin väärinkäytön kriitikkona. Halleck esitti, ettei ollut tieteellistä näyttöä sille, että homoseksuaalisuus olisi kehityshäiriö ja hän katsoi, että parhaiten sitä kuvaisi termi ”yleinen käyttäytymisen variantti”.

Wardell Pomeroy, Alfred Kinseyn tutkijatoveri, korosti sitä, miten potilasotoksista tehdyt päätelmät olivat virheellisiä ja kehotti APA:n luokittelukomiteaa myöntämään, että homoseksuaalisuus hyväksyttäisiin normaalina varianttina.

Alan Bell Kinsey-instituutista vetosi sekä omaan että Evelyn Hookerin aineistoon argumentoidessaan homoseksuaalisuuden sijoittuvan psykologisen normaaliuden rajoihin. Psykoterapeutti Charles Silverstein esitti yhteenvedon Evelyn Hookerin, Alfred Kinseyn sekä Fordin ja Beachin tutkimuksista ja hän viittasi mm. Judd Marmoriin osoittaen, että jopa johtavien psykiatrien ja psykoanalyytikkojen mielessä on epäilyksiä homoseksuaalisuuden sairausluokituksen pätevyydestä.

Lopuksi hän esitti Freudin näkemyksiä siitä, että homoseksuaalisuus ei ole sairaus. Sairausleiman historioitsijan, Ronald Bayerin, mukaan APA:n luokittelukomitea oli hyvin vakuuttunut asiallisista esityksistä. (Bayer 1987, 121–122).

Huomatessaan, että luokittelukomitea tulisi pian käsittelemään homoseksuaalisuuden asemaa, psykoanalyytikot Bieber ja Socarides perustivat komitean vastustamaan sairausluokituksen muutosta

Huomatessaan, että luokittelukomitea tulisi pian käsittelemään homoseksuaalisuuden asemaa, psykoanalyytikot Bieber ja Socarides perustivat komitean vastustamaan sairausluokituksen muutosta. He saivat tukea psykoanalyyttisiltä yhdistyksiltä. The Association for Psychoanalytic Medicine julkaisi kannanoton, jonka mukaan yksinomainen homoseksuaalisuus oli ”häiriintyneen psykoseksuaalisen kehityksen muoto”, joka johtui varhaislapsuuden kokemuksista ja että se oli hoidettavissa psykoanalyyttisin keinoin.

Psykoanalyytikot ja heidän järjestönsä olivat Bayerin mukaan huolissaan omasta asemastaan homoseksuaalisuuden määrittelijöinä. (emt., 121-122).

Bieber ja Socarides esittivät julkisuudessa argumentteja sen puolesta, että homoseksuaalisuus on hoidettavissa oleva sairaus, joka on aiheutunut varhaislapsuuden vääristyneistä ihmissuhteista. Bieber varoitti, että ”sairausluokituksen muuttaminen olisi sama kuin APA:n virallinen tunnustus, että homous on normaalia”.

Homoseksuaalisuuden määritteleminen ”normaaliksi” merkitsisi Bieberin mukaan hoitoa haluavien potilaiden ja psykiatrisen humaanisuuden hylkäämistä. Socarides varoitti, että heteroseksuaalisuus on ”...ihmisen biologiaan kuuluva perusominaisuus, jota ei voida muuttaa sosiaalisten tai poliittisten liikkeiden toiminnalla”. (Herman 1995, 101).

Bieber varoitti, että ”sairausluokituksen muuttaminen olisi sama kuin APA:n virallinen tunnustus, että homous on normaalia”.

Uudistusta ryhtyi muotoilemaan Robert Spitzer, joka oli APA:n luokittelukomitean jäsen. Spitzerin johdolla järjestettiin keskustelutilaisuus, jossa olivat mukana johtavat auktoriteetit sekä sairausleiman puolesta että vastaan. Tätä tilaisuutta oli seuraamassa 1000 psykiatria. Spitzer pyrki muotoilemaan päätösehdotuksen, jonka kaikki osapuolet voisivat hyväksyä.

Hän valmisteli ehdotuksen, jossa homous sinänsä poistettiin sairausluokituksesta, mutta tilalle hän ehdotti psykoanalyytikoiden vastustusta ajatellen luokan "seksuaalisen suuntautumisen häiriö" ("sexual orientation disturbance"), joka käsitti yksilöt, jotka ovat pääasiassa homoseksuaalisia ja joita se häiritsee, tai jonka kanssa he ovat konfliktissa ja jotka haluavat muuttaa suuntautumistaan.

Spitzer ehdotti useita uusia nimityksiä homoudelle, etteivät psykiatrit vain olisi antaneet mielikuvaa, että he pitävät homoutta ”normaalina”. Spitzer ehdotti välivaiheena mm. kompromissitermejä homodysfilia ja dyshomofilia.

Uuden diagnostisen kategorian lisäämisellä toivottiin psykoanalyytikoiden luopuvan vastustuksesta. Psykoanalyytikkojen rauhoittamiseksi Spitzer korosti myös julkisuudessa, ettei hänen ehdotuksensa tarkoita, että psykiatria tunnustaisi homoseksuaalisuuden yhtä hyväksyttäväksi kuin heteroseksuaalisuuden - tai yhtä ”normaaliksi”. (Ks. Bayer 1981, 128).

Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen johtokunta hyväksyi kuitenkin myös painokkaan julkilausuman, jossa korostettiin homojen kansalaisoikeuksia ja suojaa syrjintää vastaan. Spitzerin julkilausumassa käydään läpi kummankin osapuolen argumentit, ja todetaan:

”Jotta psyykkistä ja psykiatrista tilaa voitaisiin pitää psyykkisenä häiriönä, sen tulee joko säännöllisesti tuottaa subjektiivista ahdistusta tai liittyä säännöllisesti johonkin sosiaalisen tehokkuuden tai toimintakyvyn yleiseen huononemiseen.”

Spitzerin julkilausumaehdotus jatkui:

”Ainoa tapa, jolla homoseksuaalisuutta voitaisiin pitää psyykkisenä häiriönä olisi siten kyvyttömyys toimia heteroseksuaalisesti, jota pidetään optimaalisena yhteiskunnassamme ja monien taholta ammattikunnassamme.

Kuitenkin, jos kyvyttömyys toimia optimaalisesti jollakin tärkeällä elämänalueella, siten kuin yhteiskunta tai ammattikunta tämän määrittelee, on häiriö, meidän pitäisi lisätä luokitukseen seuraavat tilat: selibaatti (kyvyttömyys toimia seksuaalisesti optimaalisesti), vallankumouksellinen käyttäytyminen (irrationaalinen sosiaalisten normien uhmaaminen), uskonnollinen fanaattisuus (dogmaattinen ja jäykkä uskonnollisten oppien kannattaminen), rasismi (irrationaalinen tiettyjen ryhmien vihaaminen), kasvissyönti (luonnonvastainen lihan syönnin karttaminen), mies-sovinismi (irrationaalinen usko naisen alemmuuteen). (Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen julkilausuma 1973).

Päätös homoseksuaalisuuden sairausluokituksen poistoehdotuksen hyväksymisestä tehtiin 15.12.1973 lähes täyden yksimielisyyden vallitessa. Päätös kuitenkin aiheutti protestimielialaa psykoanalyytikoiden keskuudessa, joiden puhemiehinä toimivat Bieber ja Socarides. Tunnettu psykoanalyytikko ja johtavan psykoanalyyttisen instituutin perustaja Abraham Kardiner kiteytti protestoivien psykoanalyytikkojen kannan Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen lehdessä:

”Ne, jotka vahvistavat yhteiskuntaamme murentavia suuntauksia eivät saa mitään kiitosta tulevilta sukupolvilta. Perheestä tulee viime kädessä homoseksuaalisuuden uhri, tulos jota mikä tahansa yhteiskunta voi sietää vain tiettyyn rajaan saakka.

Jos Yhdysvaltain psykiatriyhdistys ryhtyy pitämään yhtä sosiaalisen ahdistuksen oiretta normaalina ilmiönä, se osoittaa julkisesti tietämättömyytensä sosiaalisesta dynamiikasta, henkilökohtaisen sopeutumattomuuden suhteesta sosiaaliseen epävakauteen ja tulee siten vastuulliseksi jo vallitsevan kaaoksen pahentamisesta”. (Ks. Bayer 1987,141; Isay 1996, 155).

Psykiatriyhdistyksen johto oli hyvin huolissaan siitä, että tieteellisiä kysymyksiä ratkaistaisiin äänestyksellä

Psykoanalyytikkojen vastaisku

Bieberin ryhmä ryhtyi toimenpiteisiin päätöksen kumoamiseksi. Ryhmä käytti Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen säännöissä olevaa mahdollisuutta järjestää jäsenäänestyksiä. Bieberin psykoanalyytikkoryhmä ryhtyi keräämään tarvittavaa määrää nimiä (200) vaatiakseen jäsenäänestystä.

Psykiatriyhdistyksen johto oli hyvin huolissaan siitä, että tieteellisiä kysymyksiä ratkaistaisiin äänestyksellä ja ehdotti sovitteluratkaisuksi työryhmän nimeämistä tutkimaan päätöstä. Kaikesta huolimatta päätettiin sallia jäsenäänestys sairausluokituksen muutoksen peruuttamisesta, koska psykoanalyytikot sitä niin äänekkäästi vaativat.

”... sairausluokitusta ei muutettu äänestyksellä, vaan luokituksen muutos eteni normaalisti kaikkien asianmukaisten APA:n komiteoiden ja tutkimuselinten kautta”

Psykoanalyytikot syyttivät Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen johtokuntaa ‘taipumisesta homoseksuaalien painostuksen alla’. Johtokunta kuitenkin puolustautui toteamalla, että luokituksen muutos ei suinkaan uhrannut tieteellisiä periaatteita, vaan päinvastoin: homoseksuaalisuuden tuominen alun perin luokitukseen oli ollut epätieteellistä. Johtokunnan kanta annettiin jäsenistölle tiedoksi jäsenkirjeellä. (Bayer 1987, 144–145).

Jäsenäänestyksessä johtokunnan kanta poistaa homoseksuaalisuus sairausluokituksesta voitti 58 %:lla, vastustajia oli 37 %. Bieberin ja Socaridesin ajama psykoanalyytikkojen kanta oli hävinnyt äänestyksessä. Homoseksuaalisuus oli päätetty poistaa yhdysvaltalaisesta sairausluokituksesta.

Se, että sairausluokituksesta jouduttiin käymään äänestys, on antanut pohjaa myytille, jonka mukaan homoseksuaalisuus olisi poistettu yksinomaan homoseksuaalien ”painostuksesta” äänestyksellä. Sairausluokituksen historiassa vielä vuoden 1996 kokoomateoksessa Krajeski (1996) katsoo aiheelliseksi muistuttaa, että sairausluokitusta ei muutettu äänestyksellä, vaan luokituksen muutos eteni normaalisti kaikkien asianmukaisten APA:n komiteoiden ja tutkimuselinten kautta saman tieteellisen prosessin mukaan kuin muutkin luokituksen muutokset. Äänestystä olivat vaatineet normaalia muutosprosessia vastustaneet psykoanalyytikot. (Krajeski 1996).

Bieberin ja Socaridesin ajama psykoanalyytikkojen kanta oli hävinnyt äänestyksessä. Homoseksuaalisuus oli päätetty poistaa yhdysvaltalaisesta sairausluokituksesta.

Huputettu psykiatri

Psykoanalyytikko Judd Marmor kertoo omista kokemuksistaan Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen varapresidenttinä muutettaessa homoseksuaalisuuden sairausluokitusta vuonna 1973 omaelämäkerrallisessa haastattelussaan:

”Olin silloin varapresidentti, mutta osallistuin eräisiin historiallisiin kokouksiin [gay liberation -aktivistien] Frank Kamenyn ja Barbara Gittingsin kanssa tuona aikana. Olin erässä ohjelmassa heidän kanssaan jossa homoseksuaalinen psykiatri ‘tuli ulos’ julkisesti ensimmäistä kertaa, mutta vain kasvot peitettyinä ja ääni mikrofonilla muutettuna, koska hän oli varma, että hänet erotettaisiin, jos hänet tunnistettaisiin.

Tämä oli noin 1971 tai 1972. Juuri tuossa kokouksessa ilmoitin muuttaneeni kantaani siitä, mitä olin kirjoittanut aikaisemmissa teoksissani ja että mielestäni psykiatrien ammattikunnan kokonaisuudessaan tulisi tunnistaa tekemänsä virheet. Osoitin kuinka paljon ennakkoluuloja vielä esiintyi psykiatrian piirissä homoseksuaaleja kohtaan heidän työsuhteissaan tai otettaessa heitä psykoanalyyttiseen koulutukseen. Arvostelin psykoanalyyttisiä kollegojani sen vuoksi. Tämä oli historiallisesti tärkeä kokous. ---

Toukokuussa 1973, APA:n johto, saatuaan positiivisen suosituksen komitealta, joka oli tutkinut asiaa kokonaisen vuoden, hyväksyi julkilausuman, jonka mukaan homoseksuaalisuus poistettaisiin DSM-III –luokituksesta. Socarides ja Bieber olivat raivoissaan päätöksestä ja käynnistivät koko APA:n jäsenistöä koskevan äänestyksen odottaen, että jäsenet hylkäisivät johdon tekemän päätöksen. Minä ja muut yhdistyksen hallituksen jäsenet olimme sitä mieltä, ettei äänestys ollut oikea tapa tehdä tieteellisiä päätöksiä.” (Ks. Nardi ym. 1994, 56).

Homo- ja lesbopsykiatrien paneeli vuonna 1972, jossa John Fryer esiintyi huppu päässä.

Sittemmin hupun alla olleeksi psykiatriksi tunnustautui tri John Fryer, jonka elämäntarinaa on selostettu FinnQueerissa.

Sairausluokituksen korvannutta diagnoosia ”ego-dystonic homosexuality” (”itseä häiritsevä homoseksuaalisuus”) psykoanalyytikko Judd Marmor kertoi vastustaneensa seuraavin perustein:

”Jälkeenpäin oli vielä toinen kova taistelu, koska Bob Spitzer, joka oli DSM-III:n komitean jäsen, halusi välttämättä lisätä kategorian sellaisia homoseksuaaleja varten, jotka halusivat muuttaa homoseksuaalisuutensa. Hänellä ja minulla oli kiihkeä debatti. –-- Väitin tämän muutoksen johtavan siihen, että kaikki homoseksuaalit heitettäisiin samaan kategoriaan ja että siitä tulisi yksinkertaisesti vain toinen keino pitää homoseksuaalisuus uudessa luokituksessa DSM-III.

Kuitenkin siitä tuli lopulta ”ego-dystoninen” (‘itseä häiritsevä’) homoseksuaalisuus’ vahvoin varauksin - joita vaadimme siihen - jonka mukaan homoseksuaalisuus sinänsä ei ollut sairaus. Me emme yksinkertaisesti saaneet sitä poistettua kokonaan. --- En usko, että DSM-IV:ssa sitä enää on. Kaikesta huolimatta minut kuitenkin valittiin Yhdysvaltain Psykiatriyhdistyksen (APA) puheenjohtajaksi.

Argumenttini oli, että jos homoseksuaali oli onneton, jos hän on masentunut tai jos hänellä on neuroottisia konflikteja, diagnoosin tulisi - kuten heteropotilailla - koskea tätä tilaa, eikä homoseksuaalisuutta saisi tehdä ongelmalle keskeiseksi. ---

Meidän täytyy lakata käyttämästä homoseksuaalisuuden käsitettä identifioimaan ihmisiä, jotka vain sattuvat olemaan homoseksuaalisia. Kun hoidamme potilasta, se seikka, että hän on homoseksuaalinen, ei saisi muodostua keskeiseksi seikaksi enemmän kuin sekään jos hän sattuisi olemaan heteroseksuaalinen. Seksuaalisuus on tärkeää, mutta siitä ei saisi tulla keinoa määritellä (kurs. alkup.) henkilöä”. (Ks. Nardi ym. 1994, 56-57).

Psykoanalyytikot eivät hyväksyneet häviötä itse vaatimassaan äänestyksessä

Sairausluokituksen muutos aiheutti välittömästi voimakkaita vastareaktioita psykoanalyytikkojen keskuudessa. Vastareaktiot kuvaavat havainnollisesti psykoanalyyttisen metodologian ja tieteenfilosofian ongelmia. Ensimmäisenä julkisesti protestoimaan ehti jo samana vuonna psykoanalyytikko Ostowin johtama ryhmä, joka oli tehnyt seurantatutkimusta kolmesta homoseksuaalista psykoanalyyttisessä hoidossa kuuden vuoden ajan. Ryhmä ilmaisi psykoanalyyttisen näkemyksensä olettamalla ”biologisten lisääntymistarkoitusten määräämät normit”, ja ”kumuloitunut kliininen kokemus”.

Socarides ja Bieber olivat raivoissaan päätöksestä ja käynnistivät koko APA:n jäsenistöä koskevan äänestyksen odottaen, että jäsenet hylkäisivät johdon tekemän päätöksen

Yksi johtavia psykoanalyytikoita, jotka protestoivat sairausleiman poistamista vastaan oli Warren Gadpaille (1968), joka 90-luvulla kutsuttiin kirjoittamaan homoseksuaalisuudesta häiriönä johtavaan psykiatriseen käsikirjaan Comprehensive Textbook of Psychiatry, jota toimittivat psykoanalyytikot Kaplan ja Sadock.

Gadpaille varoitti vakavasti lääkäreitä homoseksuaalien hoitoonohjauksesta, koska ”ei koskaan voida suojautua siltä riskiltä, että psykiatri yrittäisi saada homoseksuaalin jopa hyväksymään itsensä”. Gadpaille (1975) piti kaikkea miesten homoseksuaalisuutta feminiinisestä identifikaatiosta johtuvana eikä katsonut, että maskuliininen nuori mies voisi kokea seksuaalista halua toista miestä kohtaan. Gadpaillen mukaan murrosikäisten homoseksuaalien parantaminen oli päättymätön prosessi. (Lewes 1988, 191).

Gadpaille jäi toistamaan homoseksuaalisuuden psykoanalyyttistä patologisointia ja käsitystä heteroseksuaalisuudesta ihmisen ”lajinormina” maailman johtavassa psykiatrisessa käsikirjassa (Kaplan & Sadock: Comprehensive Textbook of Psychiatry) lähes 2000-luvulle saakka. (Gadpaille 1995).

Gadpaillesta tuli yksi ns. eheytysliikkeen usein siteeraamia psykiatreja (ks. FinnQueer 1.6.2001).

Ostowia seurasi jyrkkä protestointi Abraham Kardinerin ja American Academy of Psychoanalysis -instituutin ympärille kokoontuneiden psykoanalyytikoiden taholta, jotka leimasivat homoseksuaalisuuden ‘sosiaalisen pahan’ ilmenemismuodoksi. Psykoanalyytikko Hendinin mukaan ”homoseksuaalisuus, rikollisuus, huumeet ja alkoholin väärinkäyttö ovat sosiaalisen stressin oireita”. Hendin pelkäsi homoseksuaalisuuden uhkaavan yhteisön arvoja ja toisti eräänlaista yleistettyä viettelyteoriaa:

”Rikolliset tuottavat uusia rikollisia, huumeiden orjat uusia huumeiden orjia ja homoseksuaalit uusia homoseksuaaleja”. (ks. Lewes 1988, 188).

Psykoanalyytikko Abraham Kardiner väitti homoseksuaalisuuden olevan yksi osa yleistä rikollisuuden, murhien ja rasismin nousua.

Psykoanalyytikko Abraham Kardiner oli yksi psykoanalyyttisen protestin johtohahmoja. Hän vetosi potilasotokseensa ja väitti artikkelisarjassaan homoseksuaalisuuden olevan yksi osa yleistä rikollisuuden, murhien ja rasismin nousua. Kardiner tuomitsi samalla Picasson taiteen sekä naisten vapautusliikkeen ja asettui tukemaan keskiluokkaa, ”joka on suurimman paineen alla tänään”. Uhriaan ”saalistavat” homoseksuaalit eivät ole hyviä kansalaisia missään yhteiskunnassa ja Kardiner rinnasti heidät Hitlerin joukkoihin.

Kardiner katsoi yhteiskunnan rappion olevan näkyvimmillään New Yorkissa, jossa ”naiset käyttävät housuja” ja ”miehillä on pitkä tukka”. (Kardiner 1978a ja 1978b).

APA:n luokituksen historiaa tutkinut Bayer (1981) toteaa, että perusolemukseltaan kielteistä näkemystä homoseksuaalisuudesta ei voitu muuttaa niin kauan kuin uskomus ”luonnonmukaisen” heteroseksuaalisuuden normista oli voimassa. Biologisen normin lähtökohdasta käsin homoseksuaalisuutta oli pakko ajatella trauman aiheuttamana ”poikkeavuutena”, mikä psykoanalyyttisen näkemyksen mukaan välttämättä sisälsi myös vammoja muilla egon toiminnan ja käyttäytymisen alueilla.

Laajalle levinnyttä näkemystä, jonka mukaan homoseksuaalit kärsivät puutteellisesta yliminästä, toistettiin herkeämättä. Bieberin ja Socaridesin kaltaiset psykoanalyytikot pitivät kiinni siitä, että homoseksuaalien yliminä on ”primitiivinen ja viallinen”. (Lewes 1988, 217).

Johtavan psykiatrisen aikakausjulkaisun American Journal of Psychiatry pääkirjoituksessa vuonna 1974 asetuttiin puolustamaan heteroseksuaalisuuden biologista normia. Siinä väitettiin psykiatrikunnan antautuneen ”pakon edessä” ja arvosteltiin sen tosiasian ”epätieteellistä” kieltämistä, että ”geneettisesti määrittyneet biologiset mekanismit takaavat heteroseksuaalisuuden”, joka puolestaan takaa lajin jatkumisen. (Lesse 1974).

Tämä oli yksi medikalisaatioväittelyn selkeimpiä psykoanalyyttisiä kannanottoja, jossa ”biologiset normit” määrittävän niin tieteellisyyden, heteroseksuaalisuuden kuin suvunjatkumisenkin. Eheytysliikkeen taustalla olevat psykoanalyytikot jäivät toistamaan näitä argumentteja aina 2000-luvulle saakka.

Psykoanalyytikkojen omaa itsekritiikkiä

Lewesin mukaan vasta Kwawer (1980) kiinnitti psykoanalyyttisen liikkeen sisällä huomiota siihen ”karkeaan, suvaitsemattomaan ja vihaiseen” tyyliin, jolla johtavat psykoanalyyttiset ideologit tuomitsivat homoseksuaalisuuden. Kwawer pystyi puhumaan psykoanalyytikoille heidän omaa kieltään. Vasta Kwawer esitti, että kyseessä saattaa olla hallitsematon vastatransferenssi, joka on johtanut puutteisiin itsetarkkailussa ja sensitiivisyydessä, josta Lewes pitää esimerkkeinä mm. Bergleriä, Bieberiä, Socaridesia ja Kardineria.

Bieberin ja Socaridesin kaltaiset psykoanalyytikot pitivät kiinni siitä, että homoseksuaalien yliminä on ”primitiivinen ja viallinen”

Kwawerin mukaan ratkaiseva ero jonkin ilmiön ymmärtämisessä ja sen tuomitsemisessa on vastatransferenssista johtuva teko. Lewesin mukaan koko psykoanalyyttisten ajatusten historiassa ei ole julkaistu aikaisemmin artikkelia, jossa olisi tarkasteltu analyytikon omista epävarmuuksista ja ahdistuksista nousevaa vastatransferenssia. (Lewes 1988, 229).

Lewesin mukaan homoseksuaalisuuskeskustelun historia olisi erilainen, jos Kwawerin artikkeli olisi julkaistu aikaisemmin. Freudin tuotannossa on runsaasti materiaalia hänen kiinnittäessään huomiota väistämättömään homoseksuaaliseen komponenttiin kaikissa psyykkisissä rakenteissa ja siihen, millaista ahdistusta tämän tunnistaminen saattaa tuottaa.

Lewesin mukaan keskustelu homoseksuaalisuuden sairausluokituksesta on suurelta osalta ollut psykoanalyyttisen vastatransferenssin ja ahdistuksen historiaa. Keskustelu luokituksen muutoksesta oli sisältänyt paljon poleemista ja vihaista ainesta, eikä keskustelua ylipäänsäkään Lewesin mukaan käyty psykoanalyyttisten diskurssisääntöjen mukaisesti. (Lewes 1988, 229).

Päätös sairausluokituksen muuttamisesta tehtiin 15.12.1973, vaikka uusi luokitus DSM-III ilmestyi painettuna vasta vuonna 1980 (DSM-III, 1980) (ks. ”APA rules homosexuality no longer a disorder”, Psychiatric News, January 2, 1974, 1). Homoseksuaalisuuden poistamisella APA:n sairausluokituksesta oli seuraavia käytännön seurauksia ja se johti välittömästi vastareaktioihin.

Luokituksen muutos loi uusia liikkeitä

Ensimmäinen seuraus oli, että Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen sisällä toiminut homo-, lesbo- ja biseksuaalityöryhmä uskalsi nyt kokoontua avoimesti ja sillä alkoi olla huomattava merkitys järjestön sisällä. Tästä työryhmästä kehittyi Association of Gay and Lesbian Psychiatrists (AGLP), jonka jäsenmäärä 90-luvun lopulla on yli viisisataa. Sen jäsenillä alkaa olla merkitystä psykoanalyyttisen koulutuksen ja teorianmuodostuksen kehittymisessä. Heinäkuussa 1996 ilmestynyt 1000-sivuinen Handbook of Homosexuality and Mental Health on suurelta osalta AGLP:n jäsenien kirjoittama.

APA:n päätös vaikutti radikalisoivasti myös vapautusliikkeiden toimintaan eri puolilla maailmaa ja, kuten myöhemmin osoitan, se oli yksi välitön syy SETA:n syntymiseen Suomessa seuraavana vuonna.

Sairausluokituksen muutos oli yksi välitön syy SETA:n syntymiseen Suomessa seuraavana vuonna.

Toinen seuraus oli se, että Yhdysvaltain - ja maailmanlaajuisesti - johtavan psykiatrisen käsikirjan, Kaplanin ja Sadockin toimittaman Comprehensive Textbook of Psychiatry (CTP) seuraavan painoksen homoseksuaalisuuskohdan kirjoittajaksi valittiin Irving Bieberin (1967) sijasta APA:n puheenjohtaja Judd Marmor (1975). Toisin kuin Suomessa, sairausluokituksen muutos näkyi välittömästi johtavassa psykiatrian käsikirjassa, vaikka CTP myöhemmin palasi jälleen toistamaan psykoanalyyttistä patologisointia.

Kolmas reaktio oli sairaaksi leimaamisen jatkumista vaativien uskonnollisten tahojen organisoituminen. Hermanin (1995, 106) mukaan eräät katoliset ja fundamentaalikristityt reagoivat uuteen tilanteeseen perustamalla organisaatioita, joiden tarkoitus oli käännyttää homoseksuaaleja heteroseksuaaleiksi. Ensimmäinen tällainen järjestö, Love in Action perustettiin heti APA:n päätöksen jälkeen vuonna 1973.

Vuonna 1977 Anita Bryant, uskoon tullut laulajatar, aloitti suuren homovastaisen kampanjan (Save Our Children), joka sisälsi vihanlietsontaa homoja kohtaan ja kehotuksia parannukseen Jeesuksen kautta. Kampanjoissa esitettiin paikkansa pitämättömiä väitteitä homoista lastenraiskaajina ja kehotettiin tappamaan heidät. Useita fundamentalistisia ääriliikkeitä perustettiin parantamaan homoseksuaaleja ”rikkinäisyydestä”. Niin ikään nämä liikkeet pyrkivät luokittelemaan homouden uudelleen sairaudeksi eri puolilla maailmaa 90-luvulla.

Tehtiin semanttinen uudelleenmäärittely: ”sairaudesta” tuli ”rikkinäisyyttä” ja ”parantamisesta” tuli ”eheyttämistä”

Syntyi organisoituja liikkeitä uskonnollisten homojen käännyttämiseksi heteroseksuaalisuuteen. Tehtiin semanttinen uudelleenmäärittely: ”sairaudesta” tuli ”rikkinäisyyttä” ja ”parantamisesta” tulin ”eheyttämistä”. Sairausleiman ideologit, pääasiassa Bieber ja Socarides pysyivät samoina. Näitä liikkeitä edustavat kansainvälisesti Exodus International ja Living Waters sekä näihin tukeutuva suomalainen järjestö Aslan.

Neljäntenä reaktiona alkoi nousta psykoanalyytikkojen johtamaa liikehdintää homoseksuaalisuuden sairaaksi luokittelun palauttamiseksi. Hermanin (1995, 106) mukaan konservatiivinen ilmastonmuutos näkyi selvästi Ronald Reaganin valinnassa presidentiksi. Muutoksen vastustajat alkoivat kerätä voimiaan. Johtava psykoanalyytikko Abraham Kardiner totesi heti sairausluokituksen muutoksen jälkeen, että keskivertoamerikkalaisen edustamaa epäluuloisuutta homoseksuaalisuutta kohtaan ei voida äänestää olemattomaksi. Kardiner ennakoi jopa amerikkalaisen kulttuurin tuhoa homojen ja naisten takia:

”Homoseksuaalisuus ja yleinen seksuaali-identiteetin kriisi, jota provosoivat naisten tasavertaisuusvaatimukset, tulisivat yhdessä tuhoamaan amerikkalaisen kulttuurin”. (Ks. Herman 1995, 106).

Homoseksuaalien ja naisten tasavertaisuusvaatimusten aiheuttama yleinen seksuaali-identiteetin kriisi johtaisi tilanteeseen, jossa miehestä tulee ‘dynamiittilastissa oleva laiva vailla peräsintä’, varoitti psykoanalyytikko Abraham Kardiner vuonna 1978. (Ks. Herman 1995, 106).

Kansainvälinen eheytysliike syntyy

Charles Socarides ryhtyi yhdessä Irving Bieberin lesken, psykoanalyytikko Toby Bieberin sekä psykoanalyytikko Joseph Nicolosin kanssa vuonna 1992 mobilisoimaan psykoanalyytikkoja homoseksuaalisuuden patologisoinnin palauttamiseksi ja 2000-luvun alkaessa hänen johtamansa psykoanalyytikko-organisaatio National Association for the Psychoanalytic Research and Therapy of Homosexuality (NARTH), joka edelleen vastustaa homoseksuaalisuuden sairausleiman poistamista, on saavuttanut lähes 500 jäsenen vahvuuden.

Tutustuminen NARTH:in kirjallisuuteen osoittaa kuitenkin, etteivät kaikki sen jäsenet suinkaan ole psykoanalyytikkoja, vaan joukossa on runsaasti teologisia eheyttäjiä, pappeja, saarnaajia, rukouksella parantajia ja perinteisiä perhearvoja edustavia kannattajia.

Abeloven mukaan näky oli merkillinen: kaksi joukkoa moralistisia yhdysvaltalaisia psykoanalyytikoita toisiaan vastassa kummankin osapuolen väittäessä edustavansa Freudin perinnettä

NARTH toimii yhteistyössä homoseksuaaleja heteroseksuaalisuuteen käännyttävien uskonnollisten ex-gay -järjestöjen kanssa (Suomessa Aslan), homoseksuaalisuuden patologisuutta korostavien ja perhearvoja puolustavien instituuttien kanssa (kuten Paul Cameronin Family Research Institute) ja antaa näille ideologian ja toimintamallin. (ks. esim. NARTH Bulletin Vol. III(1), 1995). Yhdysvalloissa ne saavat uskonnollisen äärioikeiston tukea.

Abelove toteaa sairausluokituksen historiassaan, miten APA:n kiistan tärkeimmät osapuolet olivat kaikki psykoanalyytikoita, toisella puolella Bieber ja Socarides, toisella Marmor ja Stoller. Abeloven mukaan näky oli merkillinen: kaksi joukkoa moralistisia yhdysvaltalaisia psykoanalyytikoita toisiaan vastassa, kummankin osapuolen väittäessä edustavansa Freudin perinnettä, mutta tosiasiassa kaikkien edustaessa näkökulmaa (universaalin biseksuaalisuuden kieltävä adaptionistinen koulukunta), jonka Freud oli hylännyt vääränä ja repressiivisenä. (Abelove 1993, 391).

* * *

Kirjoittajan oma lisäys 15.9.2005 väitöskirjan hyväksymisen jälkeen

Taistelu jatkuu – katukahakoinnista sovitteluyrityksiin internetissä

Niiden runsaan kolmenkymmenen vuoden aikana, jolloin on käyty kiistelyä homoseksuaalisuuden sairaaksi tai häiriöksi leimaamisesta, rintamalinjojen vahvuudet ja luonteet ovat kääntyneet ylösalaisin.

Kun vuonna 1970 sairausleimaa vastusti vain kaksi psykoanalyytikkoa (Judd Marmor, Thomas Szasz) ja kourallinen homoaktivisteja, vuonna 2005 sairausleiman palauttamista vaatii enää kaksi psykoanalyyttisesti suuntautunutta psykologia ja kourallinen ääriuskonnollisia mielenosoittajia.

Suuret psykologian, psykiatrian ja psykoanalyysin alojen ammatilliset organisaatiot ovat ottaneet kantaa homoseksuaalisuuden normaaliuden puolesta sekä samaa sukupuolta olevien välisten parisuhteiden puolesta.

Näitä ammatillisia organisaatioita ovat mm. Yhdysvaltain psykiatriyhdistys (APA), Yhdysvaltain psykologiyhdistys (APA) ja Yhdysvaltain psykoanalyytikkoyhdistys (APsaA).

Näitä organisaatioita tukee homo- ja lesbopsykiatrien oma ammatillinen yhdistys Association of Gay and Lesbian Psychiatrists (AGLP)

Sairausleiman poistamista vastustaneet ja sen palauttamista yrittäneet psykoanalyytikot perustivat eheytysliikkeiden katto-organisaation NARTH, joka tuottaa sairausleimaa tukevaa aineistoa erilaisille eheytysliikkeille, jotka pyrkivät poistamaan jäsentensä homoseksuaalisuutta.

Näitä eheytysliikkeitä ovat Yhdysvalloissa mm. uskonnollis-psykoanalyyttinen Exodus sekä Living Waters, joka on ollut yhtenä esikuvana suomalaiselle eheytysliikkeelle, Aslanille.

Tasavertaisuusliikkeet Yhdysvalloissa (NGLTF ja Suomessa SETA) sekä näiden kristilliset yhdistykset Malkus ovat kolmisen vuosikymmentä joutuneet korjaamaan eheytysliikkeiden väitteitä homojen ja lesbojen seksuaalisesta "rikkinäisyydestä" tai "häiriintyneisyydestä".

Ammatilliset organisaatiot ovat toistuvasti antaneet oikeusistuimille perusteltuja asiantuntijalausuntoja, joiden mukaan seksuaalinen suuntautuminen sinänsä ei liity mielenterveyden ongelmiin tai muodosta estettä samaa sukupuolta olevien parien suhteiden virallistamiselle tai estettä adoptiolle, jos adoption edellytykset muutoin ovat voimassa. Yksi perusteellisimpia ja laajimpia lausuntoja on Yhdysvaltain psykologiyhdistyksen vuonna 2004 oikeusistuimelle antama samaa sukupuolta olevien välistä avioliittoa tukeva asiantuntijalausunto, joka tukee samaa sukupuolta olevien välisiä parisuhteita ja adoptiomahdollisuutta silloin kun adoption edellytykset muutoin ovat olemassa.

Eheytysliikkeet ovat perinteisesti torjuneet kiivaasti heihin kohdistuneen kritiikin, jonka mukaan seksuaalisen suuntautumisen muuttamisyritykset saattavat vahingoittaa ja johtaa masennukseen ja psyykkisiin ongelmiin.

Vasta aivan viime vuosina on nähtävissä eettistä pohdintaa kristillisten sielunhoito-organisaatioiden taholta. Esim. englantilainen The Association of Christian Counsellors (ACC) on julkistanut 1.12.2004 kristillisen sielunhoidon eettisen ohjeiston, jonka mukaan ei edes kristillisessä sielunhoidossa saa vahingoittaa asiakasta tämän seksuaalisen suuntautumisen perusteella.

Samalla myös virallinen psykiatrinen käsikirja Kaplan & Sadock on keväällä 2005 ilmestyneessä uusimmassa painoksessaan tullut vastaan rinnastamalla eheytysyritykset kosmeettiseen kirurgiaan, joka on sinänsä ei-patologisten ilmiöiden vapaaehtoista korjaamista. Tämän näkemyksen mukaan seksuaalisen suuntautumisen muuttamisyrityksissä pitää noudattaa samoja eettisiä ohjeita ja syrjinnän kieltoa kuin muissakin vapaaehtoisen hoidon muodoissa. Näiden ohjeiden mukaan asiakasta on etukäteen informoitava hoidon vaaroista ja onnistumismahdollisuuksista.

Ehkä tällaisen lähentymisen linjalta voidaan löytää kompromissi ja aselepo yli 30 vuotta vallinneeseen sotatilaan.

Viitteet

Abelove, Henry (1993) Freud, male homosexuality and the Americans. Teoksessa

Abelove, Henry ym. (Toim.). The lesbian and gay studies reader. New York NY: Routledge, 381- 393.

Allport, G.W. (1954) The nature of prejudice. Boston MA: The Beacon Press.

Bayer, Ronald (1981) Homosexuality and American psychiatry (1st ed.) New York NY: Basic Books.

Bieber, Irving, Dain, Harvey J., Dince, Paul R., Drellich, Marvin G., Grand, Henry G., Gundlach, Ralph H., Kremer, Malvina W., Rifkin, Alfred H., Wilbur, Cornelia B., Bieber, Toby B. (1962) Homosexuality. A psycho-analytic study. New York NY: Basic Books.

Bieber, Irving. (1967) Sexual deviations. Teoksessa: Freedman, A.M. & Kaplan, H.I. (Eds.) Comprehensive textbook of psychiatry. First edition. Baltimore MD: William & Wilkins, 959-976.

Gadpaille, Warren J. (1968) Homosexual experience in adolescence. Medical Aspects of Human Sexuality, 2(10), 29-38.

Gadpaille, Warren J. (1975) Homosexuality in adolescent males. Journal of the American Academy of Psychoanalysis, 3(4), 361-371.

Gadpaille, Warren J. (1989) Homosexuality. Teoksessa Kaplan, Harold, I. & Sadock, Benjamin J. (Eds.). Comprehensive Textbook of Psychiatry. Volume 2. Fifth edition. Baltimore MD: William & Wilkins, 1086-1096.

Gadpaille, Warren J. (1995) Homosexuality and homosexual activity. Teoksessa Kaplan, Harold I & Sadock, Benjamin J. (Eds.). Comprehensive Textbook of Psychiatry. Volume 2. Sixth edition. Baltimore MD: William & Wilkins, 1321- 1333.

Green, Richard (1972) Homosexuality as a mental illness. International Journal of Psychiatry 10(1), 77–98.

Herman, Ellen (1995) Psychiatry, psychology, and homosexuality. New York NY: Chelsea House Publishers.

Isay, Richard (1996) Becoming gay: the journey to self-acceptance. New York:

Kardiner, A. (1978a) The social distress syndrome of our time I. Journal of the American Academy of Psychoanalysis, 6(1), 89-101.

Kardiner, A. (1978b) The social distress syndrome of our time II. Journal of the American Academy of Psychoanalysis, 6(2), 89-101.

Krajeski, James (1996) Homosexuality and the mental health professions. A contemporary history. Teoksessa Cabaj, Robert P., Stein, Terry S. (Eds.) Textbook of homosexuality and mental health. Washington DC: American Psychiatric Press, 17-31.

Kwawer, J. (1980) Transference and counter transference in homosexuality: changing psychoanalytic views. American Journal of Psychotherapy 34, 72-80.

Lewes, Kenneth (1988) The psychoanalytic theory of male homosexuality. London: Quartet Books.

Marmor, Judd (Ed.) (1965) Sexual inversion: the multiple roots of homosexuality. New York NY: Basic Books.

Marmor, Judd (1972) Homosexuality - mental illness or moral dilemma. International Journal of Psychiatry 10 (March), 114-117.

Marmor, Judd (1975) Homosexuality and sexual orientation disturbances. Teoksessa Freedman, Alfred, Kaplan, Harold & Sadock, Benjamin (Eds.) Comprehensive textbook of psychiatry. Baltimore MD: Williams & Wilkins, 1510-1520.

Marmor, Judd (Ed.) (1980) Homosexual behavior. A modern reappraisal. New York: Basic Books.

Marmor, Judd (1990):”Homosexual behavior. A conversation with Judd Marmor”. Teoksessa Mass, Lawrence D. Homosexuality and sexuality. Dialogues of the sexual revolution. New York NY: Harrington Park Press.

Marmor, Judd (1992):”The good doctor. Judd Marmor”. Teoksessa Marcus, Eric (Ed.) Making history. The struggle for gay and lesbian equal rights 1945 – 1990. New York NY: HarperCollins.

Marmor, Judd (1994)”Interview with Judd Marmor, M.D.”. Teoksessa Nardi, Peter M., Sanders, David and Marmor, Judd. Growing up before Stonewall. New York NY: Routledge.

Marmor, Judd (1996) Nongay therapists working with gay men and lesbians: a personal reflection. Teoksessa Cabaj, Robert P., Stein, Terry S. Textbook of homosexuality and mental health. Washington DC: American Psychiatric Press, 539-545.

Puonti, Tapio (1995) Seksuaalinen suuntautuneisuus on altis muutoksille. Teoksessa Salomaa, Freija. Syntyjä syviä. Helsinki: Aslan ry.

Puonti, Ari (1996) Oletuksia homoseksuaalisuudesta. Perusta 2/96, 67–73.

Puonti, Ari (2004) Homoseksuaalisuus – hämmennyksestä selkeyteen. Hämeenlinna: Kustannus Oy Uusi Tie.

Roscoe, Will (1991) Freud, Jung and homosexuality - free at last? The San Francisco Jung Institute Library Journal, 10(2), 53-68.

Stoller, R.J., Marmor, Judd, Bieber, Irving, Gold, Ronald, Socarides, Charles W., Green, Richard, Spitzer, Robert (1973) A symposium: should homosexuality be in the APA nomenclature? American Journal of Psychiatry, 130(11), 1207-1216.

Stoller, R.J. (1975) Perversion: The erotic form of hatred. New York NY: Delta.