FinnQueer · PDF-kirjasto · Toimitus · Esittely · Linkit   

 
Etusivulle


AJASSA ·
LAKI ·
PSYKIATRIA ·
KASVOT ·
HISTORIA ·
TEOLOGIA ·
BIOLOGIA ·

Tulosta ·
 FINNQUEER   1.9.2001   
Google
Hae FinnQueerista:

Psykologi-APA: julkilausuma koskien seksuaalisen suuntautumisen muutosterapiaa
· 5.8.2009

"Markon" kokemus 1990-luvun suomalaisesta ex-gay-liikkeestä
· 16.4.2009

APA tarkistaa DSM-sairausluokituksen
· 21.5.2008

Jones & Yarhouse - uusi tutkimus konversiohoidoista
· 28.3.2008

Reseptin mukaista seksiä
· 20.10.2007

Uusi gradu eheytysideologiasta
· 11.7.2007

Sairausleiman kritiikin myrskyinen historia 1970 - 2005 mielenosoituksista ja äänestyksistä sovitteluyrityksiin
· 1.10.2005

Psykiatrian kansainvälinen hakuteos uudistui - Kaplan & Sadockin uusi painos
· 1.9.2005

Dominoiva äiti ja etäinen isä – psykoanalyyttisiä näennäisselittäjiä
· 29.11.2005

Yhdysvaltain psykoanalyytikkoyhdistys Suomen eduskunnalle
· 1.9.2001

 
Kinseyn (1948 ja 1953) sekä myöhemmät yleisyystutkimukset

Olli Stålström

Syyskuussa 2001 hyväksyttiin laki samaa sukupuolta olevien välisen parisuhteen virallistamisesta. Lakialoitteen vastustajien yksi keskeinen argumentti on pyrkiä kumoamaan Kinseyn yleisyystutkimukset ja väittämään että se on vinoutunut. Tämä kritiikki tuli yhdysvaltalaisesta kristillis-psykoanalyyttisestä eheytysliikkeestä (NARTH), joita esittivät Suomessa kristillinen ryhmä Aslan, Espoon helluntaiseurakunta ja eduskunnassa Kristillisdemokraattit Vastustajat vetosivat Osmo Kontulan ja Elina Haavio-Mannilan tutkimukseen (Kontula ja Haavio-Mannila 1993). Lain vastustajien vakioväite on, että koska seksuaalisesti poikkeavia on vain prosentin murto-osa väestöstä, he eivät ansaitse tasavertaisuutta, vaan olisi suositeltavaa eheyttää heidät pois poikkeavuudestaan. Oheinen artikkeli on vuonna 1997 hyväksytystä väitöskirjastani (Stålström 1997, 151-155), jonka on tarkastanut mm. vastaväittäjänä toiminut professori Elina Haavio-Mannila itse. Saatoin väitöskirjan luvun ajan tasalle eduskuntakäsittelyä varten syyskuussa 2001.

Kinseyn tutkimuksen neutraali asenne

Alfred C. Kinsey julkaisi monumentaaliset teoksensa Sexual behavior in the human male vuonna 1948 ja Sexual behavior in the human female vuonna 1953. Näillä teoksilla oli suuri vaikutus — ja on yhä vieläkin — siihen mitä ihmiset ajattelevat seksuaalisuudesta. Mitään niin laajaa tutkimusta ei oltu koskaan aikaisemmin tehty. Tilastolliset ajot tehtiin yhteensä 11 240 vastaukselle - 5300 miestä ja 5940 naista. Kinseyn työryhmä tutki empiirisesti yhdysvaltalaisten miesten ja naisten tosiasiallista seksuaalikäyttäytymistä. Kinseyn yleisyystutkimusta voidaan pitää yhtenä ensimmäisistä iskuista, jotka ryhtyivät murtamaan 'homoseksuaalin' kategoriaa.

Kinsey alunperin hyönteistieteilijänä pani ennen kaikkea painoa äärimmäisen huolelliselle kuvaamiselle ja luokittelulle. Hänen mielestään tosiasioita ja arvoja koskevia lauseita ei tule sekoittaa keskenään. Hän oli erityisen kriittinen perinteisiä 'normaalin', 'epänormaalin' ja 'patologisen' kategorioita kohtaan ja kritisoi niiden vaikutusta tieteelliseen ymmärrykseen.

Conradin ja Schneiderin (1980, 197) mukaan tämä Kinseyn tutkimusten ei- arvottava henki muodosti dramaattisen vastakohdan ei ainoastaan Freudille ja muille psykoanalyytikoille, vaan myös heidän edeltäjälleen Havelock Ellisille (1936/1910). Patologian käsitteen periytyminen lääketieteessä ei yksinkertaisesti sopinut ymmärtämään sosiaalisen käyttäytymisen variaatioita:

"Termiä 'epänormaali' sovelletaan lääketieteellisessä patologiassa tiloihin, jotka häiritsevät elävän kehon hyvinvointia. Sosiaalisessa mielessä termiä voitaisiin käyttää koskemaan seksuaalitoimintoja, jotka aiheuttavat sosiaalista sopeutumattomuutta. Sellainen käyttö kuitenkin edellyttää sen subjektiivista arviointia mikä on hyvää henkilökohtaista elämää, tai hyvää sosiaalista sopeutumista --- Ei ole mahdollista väittää, että mikään poikkeama seksuaalinormeista --- aina tai edes tavallisesti pitäisi sisällään neuroosin tai psykoosin, sillä tapausselosteemme osoittavat selvästi, että suurin osa yksilöistä, jotka osallistuvat tabu-toimintoihin, sopeutuvat sosiaalisesti tyydyttävästi (Kinsey ym. 1948, 201).

Omaksi yllätyksekseen Kinseyn tutkijat totesivat homoseksuaalisuuden paljon yleisemmäksi kuin mitä olivat odottaneet. Perustaen tuloksensa valkoiseen miespopulaatioon he totesivat, että 37%:lla Yhdysvaltain miehistä oli joskus ollut orgasmiin johtanut kontakti murrosiän ja vanhuuden välillä, että 50%:lla miehistä, jotka olivat yhä naimattomia 35-vuotiaana oli ollut vastaava kontakti ja että 4% valkoisesta aikuismiesväestöstä oli yksinomaisesti homoseksuaalisia koko elämänsä ajan. Tämä tarkoittaa Kinseyn ym. (1948, 623) mukaan, että joka kolmannella kadulla vastaantulevalla miehellä oli ollut aikuisiässä homoseksuaalinen kontakti.

Tulokset herättivät voimakasta vastarintaa, ennen muuta psykoanalyytikkojen keskuudessa. Ne kuitenkin osoittivat, että homoseksuaalisessa käyttäytymisessä ei ollut kysymys vain muutamasta 'poikkeavasta' yksilöstä vaan huomattavasta vähemmistökäyttäytymisen muodosta.

Psykoanalyytikko Bieber ym. (1962, 304-306) toteaa Kinseyn ym. hylänneen homoseksuaalisuuden patologiakäsityksen mm. sillä perusteella, että niin suurella osalla miehistä on homoseksuaalisia kokemuksia. Bieber vetosi siihen, ettei jonkin ilmiön yleisyys ole välttämättä yhteydessä patologian puuttumiseen. Hän käyttää esimerkkinä influenssan saamista talvikuukausina New Yorkissa. Vaikka tartunta on normaalijakautunut, henkitorven tulehdukset ovat selvästi patologisia ilmiöitä (emt., 304). Samassa yhteydessä Bieber arvostelee Kinseyn näkemystä siitä, että homoseksuaalisuuteen liittyvät ongelmat johtuisivat paljastumisen pelosta. Bieberin mukaan homoseksuaalit olisivat häiriintyneitä, vaikka heitä ei syrjittäisikään.

Kinseyn tutkimuksen uraauurtava merkitys

Kinseyn mukaan sen sijaan homoseksuaalisuudessa oli kysymys täysin luonnollisesta ilmiöstä. Ihmisillä, kuten heidän imettäväisillä sukulaisillaan on biologinen seksuaalisen stimulaation kyky. Stimulaation nimenomainen lähde (mies, nainen tai oma keho) on biologisesti riippumaton tuosta kyvystä. Oppimalla kulttuuriset kiellot kiellämme itse asiassa osan näistä stimulaation lähteistä. Kinseyn tulokset osoittivat kuitenkin, ettei tämä kulttuurinen oppiminen ja sosialisaatio ollut ehdotonta. Vastoin ikivanhoja sosiaalisia normeja huomattava määrä ihmisiä osallistui kiellettyyn homoseksuaaliseen käyttäytymiseen, ilmeisesti ilman vakavia psykologisia seurauksia.

Tästä selityksestä suoraan seurasi yksi Kinseyn yllättävimpiä johto- päätöksiä homoseksuaalisuudesta: sitä ei ollut olemassa sinänsä. Oli vain homoseksuaalisia tekoja ja homoseksuaalisia suhteita; mutta identiteettinä — oliona riippumatta niistä, jotka konstruoivat sen kategoriana — sitä ei ollut. Kinseyn ryhmän mukaan homoseksuaalisuuteen viittaavaa termiä ei pitäisi edes käyttää yksilöitä koskevina määreinä, vaan ainoastaan seksuaalikäyttäytymisen muotoja koskevina. (Kinsey ym. 1948, 616–617). Vasta syrjintä oli tehnyt homoseksuaalisuudesta 'elämäntavan'. Kinsey oli täten ensimmäisiä ajattelijoita, jotka vastustivat homoseksuaalisuuden essentialistista määrittelyä. Kinsey korosti ilmiön konstruktionistista luonnetta. Tämä on Kinseyn ryhmän pysyvä saavutus, jonka rinnalla ovat toisarvoisia kiistelyt eri tutkijoiden erilaisiin otantavirheisiin perustuvista yksittäisistä prosenttiluvuista.

Kinseyn tutkimusryhmä teki varsin perusteellista työtä: he keräsivät tapausselosteita vuosien 1938 ja 1946 välillä. Koska he tutkivat myös käyttäytymismuotoja, joiden frekvenssi oli suhteellisen pieni, he eivät tyytyneet tavanomaiseen satunnaisotantaan, jossa kato ja sattuma vaikuttavat suhteettomasti, vaan tarkistivat tuloksensa 100%:n ositettuun otantaan perustuvilla otoksilla.

ositetun otannan käyttäminen saattaa olla välttämätöntä, jossa halutaan jostakin pientä vähemmistöä edustavasta ryhmästä otosyksiköitä mukaan

Koska myös suomalaiset tutkijat ovat pyrkineet kiistämään Kinseyn tutkimustulosten merkityksen (esim. Kontula 1984), on syytä muistuttaa myös suomalaisten tilastotieteen perusoppikirjojen tähdentävän, että

"--- ositetun otannan käyttäminen saattaa olla välttämätöntä, jossa halutaan jostakin pientä vähemmistöä edustavasta ryhmästä otosyksiköitä mukaan otantaan, sillä umpimähkäisessä otannassa saattaa tällaisen pienen vähemmistön tilastoyksiköt jäädä kokonaan otoksen ulkopuolelle". (Vasama-Vartia 1980, 123).

Sadan prosentin ositettu otanta tarkan mittauksen perusta

Välttääkseen yksinomaisesti satunnaisotannasta johtuvia tilastoyksiköiden jäämisiä otoksen ulkopuolelle, Kinseyn ryhmän tutkijat käyttivät myös 100%:n ositettua otantaa, ts. he tutkivat erilaisia ryhmiä, joista he haastattelivat kaikki siihen kuuluvat. Tällaisia ryhmiä olivat esim. opiskelijaklubit, opiskelijavuosiluokat, opiskelija-asuntolat, kaupungin asuinalueet, ammatilliset ryhmät jne. Varmistaakseen yleisyyslukujensa pohjautuvan myös sadan prosentin ositettuun otantaan, Kinseyn ryhmän tutkijat työskentelivät hyvin perusteellisesti, jopa pari vuotta saadakseen kaikki tiettyyn ryhmään kuuluvat henkilöt haastatelluiksi, yhteensä yli 3000 henkilöä. (Kinsey ym. 1948, 93–104).

Usein Suomessakin demagogisesti esitetyt väitteet siitä, että Kinseyn ryhmän tulokset olisivat perustuneet yksinomaan 'vapaaehtoisten' antamiin tietoihin, ovat siis vailla todellisuuspohjaa ja osoittavat kuinka yleisyyslukuihin usein liittyvä torjunta saattaa johtua siitä, ettei kritiikin esittäjä ole edes tutustunut alkuperäiseen tutkimukseen.

Milloin Kinseyn työryhmä rajoittui satunnaisotantaan, se piti huolta siitä, että vähintään 50...75% kyseisestä ryhmästä saatiin mukaan otokseen. Tutkijat tekivät huolellisia vertailuja sadan prosentin ositettujen ryhmien ja satunnaisotannalla saatujen ryhmien välillä. He totesivat mm., että henkilöt, joilla on sosiaalista tabukäyttäytymistä (avioliiton ulkopuolisia suhteita, homoseksuaalisuutta jne.) ovat usein viimeisiä tulemaan haastateltaviksi sadan prosentin otoksissa (emt., 102). Tämä havainto osoittaa, että homoseksuaalisuuden frekvenssin mittaaminen satunnais-otannalla, kuten esim. Kontula ym. (1993) ovat tehneet, ei ole luotettava menetelmä, vaan siihen sisältyvä kato kattaa ilmeisesti juuri seksuaalivähemmistöihin kuuluvia. Kontula ilmoittaa pitävänsä suomalaisen homoseksuaalisuutta koskevan perusteoksen 'pahimpana virheenä' sitä, että siinä viitataan Kinseyn tutkimusten yleisyyslukuihin 4–10% (Kontula 1984, 180). Kontulan ym. metodilla, joka eroaa Kinseyn työryhmän metodeista, tutkijat ilmoittavat löytäneensä Suomesta homoseksuaalisia aikuisia 0.6% vuonna 1992. (Kontula ym. 1993, 250).

Tätä metodologista epäselvyyttä käyttää hyväkseen uskonnollisia homoja edustava järjestö Aslan, joka vastustaa homoseksuaalisuuden luokittelua normaaliksi ja tasavertaisuuden myöntämistä itselleen, koska 'homoseksuaalisuus nousee rikkinäisyydestä'. Oikeusministerille luovutetussa muistiossaan, jossa Aslan vastustaa tasavertaisuutta, järjestö vetoaa Kontulan ym. tuloksiin kysymällä retorisesti: "Osoittaako normaaliutta se, että jotain ilmiötä esiintyy 0,6 % väestöstä?". (Aslan uutiskirje 1/1996, 1).

Aslan vetoaa Kontulan ym. tuloksiin kysymällä retorisesti: "Osoittaako normaaliutta se, että jotain ilmiötä esiintyy 0,6 % väestöstä?".

Pitkään jatkunut kiistely prosenttiluvuista

Jo 1940-luvun lopulla alkanut kiistely Kinseyn yleisyystuloksista näyttää jatkuvan Suomessakin. Merkillepantavaa kiistelyssä on, että metodologisten ongelmien problematisointia ei tehdä lainkaan, homoseksuaaleja koskevia yleistyksiä tehdään aivan pienestä otosjoukosta ja käytetään paljon energiaa väitteisiin, joiden mukaan homoseksuaalien lukumäärää aina 'liioiteltaisiin'. Sosiologiselta ja eettiseltä kannalta ei liene merkitystä sillä, kuinka moni kokee seksuaalista kiintymystä samaan sukupuoleen. Suomessa etnisiin ja rodullisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä on vain prosentin murto-osa väestöstä, mutta näillä vähemmistöillä on silti perustuslain takaama tasavertaisuus ja suoja syrjintää vastaan, eikä heitä patologisoida heidän pienen lukumääränsä takia.

Michaels (1996) on tehnyt uusimman yhteenvetotutkimuksen homoseksuaalisuuden yleisyydestä Yhdysvalloissa. Hän kiinnittää myös huomiota metodologisiin ja käsitteellisiin ongelmiin. Michaels huomaa myös, että satunnaisotantaan perustuvat luvut ovat pienempiä kuin Kinseyn tekemät, sadan prosentin otantaan perustuvat. Michaels varoittaa siitä, että perinteisissä yleisyystutkimuksissa homoseksuaalisuutta on usein käsitelty kuin se olisi yhdenmukainen ilmiö, jonka perusteella ihmisiä voisi jakaa diskreetteihin kategorioihin. Selkeää erottelua homo- ja heteroseksuaaleihin on vaikea tehdä. Tunteet ja käyttäytyminen ovat usein olemassa toisistaan riippumattomina sekä myös riippumattomina homoseksuaalisesta 'identiteetistä'. Homoseksuaalisten tunteiden ja käyttäytymisen jakautuminen riippuvat myös useista sosiaalisista ja demografisista tekijöistä, kuten sukupuoli, ikä, aviosääty, koulutus, uskonto, sitoutuminen uskontoon, rotu sekä asuinpaikka. (Michaels 1996, 61).

Kaikkien metodologisten varoitusten ja täsmennysten jälkeen Michaels antaa kuitenkin esimerkkejä homoseksuaalisen käyttäytymisen suuruusluokasta siteeraamalla eräitä uusimpia, vuonna 1994 raportoituun Yhdysvaltain historian laajimpaan satunnaisotantaan perustuvia yleisyyslukuja, joissa on otettu huomioon käyttäytyminen, seksuaalinen kiintymys ja identiteetti. Näiden tulosten mukaan 9 % naisista (N = 1749) ja 10 % miehistä (N = 1410) raportoi homoseksuaalista käyttäytymistä, kiintymystä tai identiteettiä yli 18-vuoden ikäisenä. Kysyttäessä edellisenä vuotena tapahtuneita samaa sukupuolta olevia seksuaalikumppaneita, 1 % naisista ja 3 % miehistä ilmoitti olleensa homoseksuaalisessa kontaktissa. Naisista 4% ja miehistä 5 % ilmoitti kokeneensa homoseksuaalisen kontaktin 18. ikävuoden jälkeen. Kysyttäessä homoseksuaalisia kontakteja murrosiän alkamisen jälkeen 10 % miehistä ja 5 % naisista vastasi myöntävästi. (Michaels 1996, 54–55).

Pienet prosenttiluvut syrjinnän syinä?

Kuten aikaisemmin todettiin, Kinseyn (1948) otanta oli vielä laajempi ja sen prosenttiluvut ovat suuremmat, koska se perustui tärkeiltä osin 100 %:n ositettuun otantaan, joka lienee pätevin menetelmä mitattaessa ilmiöitä, jolla on suhteellisen pieni frekvenssi tarkasteltaessa itsensä yksinomaisesti homoseksuaalisiksi ihmisiksi määritteleviä, joita on ollut noin 4 % luokkaa. Vaikka niiden ihmisten osuus, joilla on joskus ollut seksikontakti samaa sukupuolta olevan kanssa tai ovat kokeneet eroottista vetoa samaan sukupuoleen on suuri (lähellä 40 %:n luokkaa), kuitenkin niiden ihmisten joukko, joiden itsemäärittely on 'yksinomaisesti homo' on muutaman prosenttiyksikön luokkaa eli tilastotieteellisesti ottaen pieni.

vaikka Kontulan ym. väittämä yleisyysluku 0,6 % olisikin oikea, eikä tilastoharha, tekisikö se silti homoseksuaalisuudesta epänormaalin?

Lopuksi voidaan esittää kysymys, että vaikka Kontulan ym. väittämä yleisyysluku 0,6 % olisikin oikea, eikä otantavirheen aiheuttaman harha, tekisikö se silti homoseksuaalisuudesta epänormaalin. Mikä on se prosenttiraja, jonka alle jäävä yhteiskunnallinen ilmiö luokitellaan epänormaaliksi? Onko Haavio-Mannilan ja Kontulan tilastollisen analyysin puutteellisuus riittävä syy vastustaa seksuaalivähemmistöjen tasavertaisuutta lain edessä?

Viitteet

Conrad, Peter and Schneider, Joseph W. Deviance and medicalization. London: Peter Nevill.

Kinsey, Alfred C., Pomeroy, Wardell B. ym. (1948) Sexual behavior in the human male. Philadelphia A: W.B: Saunders

Kontula, Osmo ja Haavio-Mannila, Elina (toim.) (1993) Suomalainen seksi. Juva: WSOY.

Michaels, Stuart (1996) The prevalence of homosexuality in the United States. Teoksessa Cabaj, Robert P. and Stein, Terry S. Textbook of homosexuality and mental health. Washington DC: American Psychiatric Press.

Stålström, Olli (1997) Homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu [väitöskirja]. Helsinki: Gaudeamus.

Vasama, Pyry-Matti ym. (1980) Johdatus tilastotieteeseen. Osa I. Neljäs, korjattu painos. Pori: Gaudeamus.

Lähetä palautetta tästä artikkelista

 
  Sivun alkuun